X

Mutta parin päivän perästä tuli piiritysjoukolle uusi sanoma kuninkaalta ja se taittoi kerralla kaikki heidän toiveensa, murskasi heidän intonsa ja vei heiltä toimintamahdollisuuden. Kustaa Vaasa käski näet sotaväkensä heti ja vähintäkään vikuroimatta keskeyttää Pähkinälinnan piiritystyöt ja palata Inkeristä viipymättä takaisin Viipuriin.

Se oli ratkaiseva isku. Käsky oli ehdoton. Sitä paremmin tehostaakseen oli kuningas vielä sen viejäksi lähettänyt toisen lankomiehensä, Steen Leijonhufvudin, jonka tuli valvoa, että annettuja ohjeita noudatetaan.

— Mitä tämä merkitsee? kysyivät sotaherrat hölmistyneinä, jopa vallan turtuneina toisiltaan.

— Ettäkö kaikki olisi jätettävä kesken, uhrattava nykyiset saavutukset, lopetettava retki alkuunsa — mitä tässä on mieltä?

— Pidetäänkö meitä narreina, olemmehan juuri menestyksen kynnyksellä! Millä olemme ansainneet tällaisen nöyryytyksen.

Näitä kysymyksiä ja paljon muita sateli närkästyneiden sotaherrain joukosta; heidän oli nyt vaikea pysyä alallaan ja olla niskoittelematta. Ylhäisen neuvoksen oli kuitenkin käsketty perustellakin määräystään ja hän tekikin sen kohta lyhyesti ja virallisesti:

— Kuningas ei usko Pähkinälinnan piirityksen onnistuvan, kun se kerran on ruvennut sitkistymään. Syksy on käsissä — syyskuu oli todellakin jo loppupuolellaan — kelirikko voi katkaista maajoukon paluumatkan ja tuottaa sille tuhon.

— No, silloin täällä ollaan linnan lämpimissä talveen asti, intoili Antti Niilonpoika, joka oli tuosta jymyviestistä muita harmistuneempi, retki kun oli suurelta osalta juuri hänen aiheuttamansa. — Taikka mennään Moskovaan talvehtimaan!

Mutta vakavanaamainen Steen Leijonhufvud ei kuunnellut tällaisia välihuudahduksia. Kuivasti ja asiallisesti, ilmeisesti itse asiastaan suurestikaan innostumatta, mutta kuninkaansa käskyjä noudattaen, hän jatkoi:

— Sitäpaitsi on Viipuriin saapunut tietoja, että venäläiset kokoavat suuria sotajoukkoja, eikä ainoastaan tänne Inkeriin, vaan myös Käkisalmen puolelle…

— Ah, niin, siinä on siis pähkinän sydän, irvisteli Antti edelleen häikäilemättä, mutta jokunen toisistakin päälliköistä iski hänelle ymmärtävästi silmää.

— Siitä voisi olla seurauksena, — jatkoi Steen-herra edelleen virallisesti, — että Viipuri, jonne uuden väennoston kautta vasta on saapunut muutamia satoja talonpoikia, joutuu eroon sotajoukosta, ja sitä kuningas tahtoo ehdottomasti välttää.

Jo murahti siihen nyt Klaus Kristerinpoikakin:

— Nämä peloittavina uhkaavat tuhot hän on siis nähnyt niin synkässä valossa, että mieluummin tahtoo laskea vihollisen oman maansa alueelle. Mutta jospa me lähetystön avulla selitämme hänelle asiain tilan?

— Turhaa, tokaisi siihen Steen-herra jyrkästi. — Kuningas on jo etukäteen kieltänyt kaikki viivytysyritykset. Sekä laivaston että maajoukon on heti palattava Viipuriin.

Mikäpä siinä niin ollen auttoi. Kuninkaan käsky pani päälaelleen sotaherrain kaikki toivehikkaat suunnitelmat ja typerrytti heidät aluksi kokonaan. Mitä hittoja, nytkö olisi heti ruvettava valmistamaan peräytymistä Nevajoelta? Synkin mielin ja innottomasti he vasta vähitellen siihen ajatukseen tottuivat, yhä uudelleen toisilleen valitellen:

— Oli onnetonta, että pyysimme kuninkaan itsensä tänne Viipuriin, hän turmeli nyt koko hankkeen. Mutta kukapa osasi arvata, että hän on jo niin vanhentunut!

— Tämä pako on häpeällistä…

— Ja turmiollista, se antaa vain vihollisellemme rohkeutta!

— Onko tämä kuninkaallinen käskijämme sama, joka aikoinaan ajoi pienellä talonpoikaisjoukolla tanskalaiset maastaan, — ei hän silloin kysynyt keliä eikä vuodenaikaa.

— Hän oli nuori silloin! Nyt hän on vanha…

— Ja kaikki mahti on kuitenkin hänen vanhenevissa käsissään…

Niin sinkoilivat katkerat vuorosanat miesjoukossa, joskuspa vieläkin särmikkäämpinä.

— Onhan sotaväki meidän komennossamme, uhmaili Antti aivan pohteissaan. — Valloittakaamme heti linna sisukkaalla väkirynnäköllä, ehkä muuttuu viipurilainen sävy silloin!

Mutta vanhemmat herrat ja varsinkin ruotsalaiset pudistelivat päätään: ei ole Kustaa-kuningasta vastaan hyvä lähteä niskuroimaan, hänellä yksin on kaikki valta! Kävipä hyvin tai hullusti, on omapäisen yrittäjän niska vaarassa. Alistua täytyy, — se oli sotaherrain neuvottelun haikea lopputulos, joskin heitä sydänjuuria myöten kirveli, kun heidät, soturit, jotka olivat varustautuneet kunniakkaaseen taisteluun, yhtäkkiä estettiin toimimasta.

Vähinerin ryhdyttiin siis peräytymistä valmistamaan. Napisten ja haluttomasti se tehtiin, purettiin varastoja, vedettiin tykkejä ja telttoja laivoihin, linnaa kumminkin rantapattereista herkeämättä pommitettaessa.

Tähän purkaustyöhön joutui nyt Martti Pietarinpoikakin, joka oli rintamalle pääsystään niin paljon kunniakasta kuvitellut. Hän kuuli herrain napinan ja uhmasanat, mutta tuli samalla ymmärtämään, että yhdelle ja toiselle siinä oli sittenkin tainnut tapahtua mieluinen vahinko. Näyttivätpä Ruotsin herroista useimmat, joille viipyminen näillä kaukaisilla, syysmärillä mailla jo oli käynyt tuskaksi, olevan tällä kannalla, niiden joukossa Juhana-prinssikin holhoojineen, jotka heti ensimmäisellä laivalla kiirehtivät palaamaan Nevan suulle. Ainoa, joka suoraan ja rehellisesti tunnusti peräytymiskäskyn hyvin ymmärrettäväksi, oli Henrik Klaunpoika, Kankaisten herra.

Muuatta varastoa Nevan rannalta laivoihin lastattaessa kuuli Martti hänen lausuvan sellaisen mielipiteen.

— Kuinka niin, ivailivat toiset. — Huolettaako sinuakin keli ja vuodenaika?

— Ei. Minua kirvelee tämä pakollinen peräytyminen tuloksettomaksi jäävältä retkeltä yhtä paljon kuin teitäkin, ja jos itse saisin määrätä, jatkaisin kyllä uhmallakin piiritystä. Ja kentiespä linnan valloittaisimmekin. Mutta meidän olisi ehkä sittenkin peräydyttävä.

— Mikä pakottaisi voittajat peräytymään? utelivat toiset edelleen pisteliäästi. — Vihollinenko, jonka voimaa ei ole saatu vielä koettaakaan?

— Ei, vaan ruoka. Nälkäinen sotilas rupeaa pian napisemaan. Ja silloin saattaisi peräytyminen käydä hullummin.

Mutta Henrik-herran järkeilevä puhe hukkui kuin huutavan ääni korpeen. Kaikki puhuivat vain retken päättymisen noloudesta, kotiinpalaavain kunniattomasta vastaanotosta, murskatuista maineen toiveistaan. Mutta nuoren teinin hiljaisessa mielessä iti ajatus, että ehkä on Henrik-herra sittenkin oikeassa. Paljon soturielämän ja sotainnon tyhjää vaahtoa hän oli jo tällä lyhyellä sotaretkellään ehtinyt nähdä, ja hänestä tuntui, että se ylistetty sodan loisto, kultaus ja kunnia ei ehkä sittenkään ole korkeinta maailmassa. Mutta näistä hiljaisista mietteistään hän ei tietysti kenellekään virkkanut.

* * * * *

Viipuriin palasi Martti Pietarinpoika aikaisemmin kuin itse sotajoukko. Hänelle joutui näet taas uusi lähetin tehtävä.

Pähkinälinnasta palaavalle suomalaiselle maaväelle tuli vielä matkalla viivytys. Kun se oli lokakuun alussa lopullisesti keskeyttänyt piirityksen ja palannut Nevajoen pohjoisrannalle ja lähtenyt sen alavia, märkiä teitä myöten samoamaan Hantolaan päin, oli puristuksesta päässyt vihollinen hihkaissut ja rohkaistuna soutanut sekin joen yli, käydäkseen perääntyviä hätyyttämään. Venäläiset olivat tähän mennessä jo saaneet suurenlaisen armeijan koolle ja ensiksi Nevalla hätistelleet Baggen laivastoa, jota myrskykin samaan aikaan ahdisteli. Ja kun se vihdoin oli selviytynyt pulastaan ja purjehtinut joensuulle, rynnänneet väistyvän maajoukon kimppuun. Jälkijoukosta saapui suomalaisille päälliköille hätäisiä sanomia. Silloin he päättivät pyörähtää pääjoukkoineen takaisin iskeäkseen vainolaista vasten kuonoa. Näin syntyi taistelu siinä Neva-joen alavalla rannalla, ainoa kunnollinen ja tulinen taistelu koko sotaretkellä, ja siinä joutui nyt Martti Pietarinpoikakin olemaan mukana. Iskettiin vastakkain oikein vihan vimmalla. Suomalaiset soturit purkivat siinä esiin sydäntensä iskostuneen katkeruuden, hyökäten silmittömästi vihollisen kimppuun. Mutta vastarinta oli sitkeä, venäläisillä oli jo koossa suuri sotajoukko, veristä taistelua kesti iltaan asti. Silloin vihollinen lopulta väistyi ja suomalaiset ajoivat sen takaisin lauttapaikalle asti. Mutta yö esti pitemmän takaa-ajon. Oman turvallisuutensa vuoksi kuitenkin päälliköt päättivät viipyä siinä muutamia päiviä, saadakseen kuormastonsa eteenpäin ja katsoakseen, tekikö venäläisten mieli uudelleen yrittää jälkijoukon kintereille.

Tämä voitto lievensi jonkin verran palaavan sotaväen karvasta mieltä. Mutta siitä aiheutuneesta viivytyksestä päättivät päälliköt heti laittaa Viipuriin sanan kuninkaalle, jonka he tiesivät kärsimättömänä ja levottomana odottavan väkensä paluuta. Ja kuninkaan oma airut oli heistä sopivin tätä viestiä viemään.

Näin lähti Martti Pietarinpoika melkein heti taistelun tauottua ratsastamaan takaisin samaa ilotonta tietä aution Karjalan maan halki Viipuriin päin, jota hän pari viikkoa aikaisemmin oli iloisena samonnut sotaretkeen yhtyäkseen. Nyt oli hän melkein yhtä iloinen sieltä palatessaan.