IV

Arkielämän sävyisässä rauhassa ja mitään pahaa aavistamatta oli Turun vanhahko, verkasliikkeinen linnanvouti Simo Tuomaanpoika juuri hankkiutumassa perheineen levolle hiljaisen linnan hiljaisessa siipirakennuksessa, kun hänelle äkkiä tuotiin sanoma kuninkaan airuen saapumisesta. Hän hätkähti pahasti, sillä nämä kuninkaan viestit olivat aina omiansa häiritsemään hänen elämänsä säännöllistä kulkua ja aiheuttamaan hänelle ylimääräistä puuhaa ja vaivannäköä. Tosiaankin, Turun linnanvoutina olisi nykyisissä rauhan oloissa ollut hyvä olla, ellei aina toisinaan olisi saapunut näitä kuninkaallisia kirjeitä ja pikaviestejä, jotka aiheuttivat senkin seitsemän toimenpidettä. Nämä olivat silloin kohta ja tarkoin suoritettavat, siitä piti kyllä kuninkaan valvova silmä huolen. Tuomas kiraisi senvuoksi nyt hiljakseen, vetäessään uudelleen housut jalkaansa ja kutsuessaan airuen puheilleen.

Mutta vasta hän pahasti säikähti, kun nuori airut oli hänelle asiansa esittänyt ja hän oli lukenut kuninkaan kirjeen. Hän hypähti pystyyn ja uni karisi kokonaan hänen silmistään.

— Herra Jumala, mitä puhut, onko kuningas jo Suomessa? Taivassalossa koko seurueineen, ja täällä linnassa huomenna — niinkö väität? Etkö horise?

— Tänä aamuna kuningas lähetti minut Viaisista tätä sanaa tuomaan.

— Tänään ja huomenna, mutta sehän on mahdotonta…!

Simo-parka, jolla kyllä oli ollut edeltäpäin saapunut jäytävä tieto tai aavistus sellaisesta mahdollisuudesta, että kuningas tänä syksynä tulisi Turkuun, mutta joka ei sitä tosissaan ollut ottanut uskoakseen, hölmistyi niin, ettei tiennyt, kumman jalan pistäisi mihinkin kenkään. Mistä päästä pitäisi nyt aloittaa vastaanottopuuhat, kunnollisiin valmistuksiin ei tässä ole enää mitenkään aikaa! Hän pukeutui ensi hädässä komeimpaan asepukuunsa, miekkavyöhön ja kannussaappaisiin, joita hän vain suurina kirkkojuhlina oli käyttänyt, mutta oivalsi samalla, ettei tämä puku häntä pitkälle auttanut eikä ollut vielä tarpeellinenkaan. Itse linnahan olisi huomiseksi saatava auttavaan, siistiin kuntoon kuningasta ja hänen seuruettaan varten, ja tämän tiesi Simo varsin ylivoimaiseksi tehtäväksi — siksi hän vuoroin siunaili, vuoroin kiroili.

Sillä Turun linna oli nyt vuosikymmeniä ollut — sekä asianomaisten toimettomuudesta että varojen puutteesta — varsin vaillinaisessa hoidossa ja varsinkin sen juhlahuoneet olivat jääneet korjaamatta. Siellä olivat viime aikoina isännöineet vain tilapäiset linnanvoudit, kuninkaan palkkakäskyläiset, veronkantajat ja tilintekijät, jotka asuivat muutamissa taloushuoneissa, ei omaa hoviaan pitävät linnanherrat taikka läänitysmiehet, niinkuin ennen aikaan. Siten sekin vähä, mikä olisi eri aikoina kuninkaan käskystä ollut linnana hoidettava, oli enimmäkseen jäänyt rappeutumaan. Vanhoissa n.s. juhlasuojissa ja kanslioissa tuskin oli käyty vuosikausiin, niissä vallitsi vuosien pöly ja ummehtunut autius, hiiret ja hämähäkit olivat saaneet siellä vapaasti mellastaa. Rappuset olivat törkyä täynnä, ovet tuskin liikkuivat saranoillaan, pienistä lasi-ikkunoista pääsi vain kuulakas valo sisään. Entä huonekalut, entä vuoteet ja vuodevaatteet, entä koko keittiökomento…!

— Se on mahdotonta, saatte sen uskoa, hoki Simo niin ankaran näköisenä, että Marttia aivan nauratti, sillä kenellepä hän siinä vihojaan purki. Sen oivalsi silloin Simo itsekin ja laukesi taas toivottomuuteen. Mutta kuninkaan kirje repäisi hänet taas siitäkin irti.

— Ei, yrittää täytyy, mitä yrittää voidaan. Voi Jumala, sitä työn ja edesvastuun määrää!

Siitä sukeutui sinä iltana rajatonta juoksua, huutoa ja hälinää Turun vanhassa linnassa, niin että sen hiiret ja hämähäkit ja pelätyt peikot arvatenkin panivat sitä menoa vastaan ankarat vastalauseensa. Linnan väkeä ja palvelijoita oli vähän, kaupunkiin oli pikasanoja laitettava ja sieltä vielä iltamyöhällä nostatettava aputyöläisiksi kaikki miehet ja naiset, joita vain liikkeelle saatiin, — Simo sääsi tähän kiireeseen oikein ylimääräisen pakko-oton. Sinä yönä ei kukaan nukkunut Turun linnassa, ei edes unestaan arka Simo Tuomaanpoikakaan, jonka olisi pitänyt järkiperäisesti järjestää ja johtaa työt, mutta joka vain kulki ympäriinsä ja valitteli tätä suunnatonta työn paljoutta ja tuloksen epätyydyttäväisyyttä. Annettiin käskyjä ja vastakäskyjä, juostiin ristikkäin, kannettiin vettä ja sohittiin luudilla, naulattiin ja revittiin, huudettiin ja hoilattiin.

Nuori airut katseli tätä aiheuttamaansa menoa hetkisen ja sai samalla moneen kertaan kysyjille vakuuttaa, että kuningas todella saapuu, — lisäsipä hän omista tiedoistaan vielä senkin, että hän on varmasti äreä ja vihainen, ellei vastaanotto ole arvonmukainen. Mutta asiansa näin toimitettuaan hän läksi kaupunkiin — tietysti nytkin ajaen hiukan levänneellä selkähevosellaan. Sinnekin oli jo, tuon kiireellisen pakkokutsunnan mukana, levinnyt sanoma kuninkaan tulosta, ja melkein yhtäläisen hälinän ja kiireen se oli aiheuttanut monien porvarien kodeissa. Kaiken varalta karautti Martti vielä märällä ratsullaan kivisulan poikki raatihuoneelle, vieden sinnekin sanan kuninkaan tulosta, herätti jo makuulleen menneen pormestarin Olavi Bruunin hänen talostaan luostarinkorttelista ja sai siten asianomaiset maistraatin herratkin liikkeelle kaupunkiaan siistimään ja koristamaan. Lennättipä hän sanan kirkon viereiseen tuomiokapituliinkin, saaden hengenmiehetkin hereille.

Nyt vasta hän ajoi verkemmin takaisin vanhaa majataloaan kohti. Raatihuoneentorilla olivat kivimyymälän luukut suljetut, mutta niiden edustalla seisoi vielä porvareita ryhmittäin keskustellen päivän suuresta tapahtumasta, ja he osoittivat Marttia kädellään hänen ohi ajaessaan, virkkaen toisilleen, että tuossahan se nyt on se kuninkaan uusi airut, entinen teini. Kivisillalle, ainoalle Aurajoen yli vievälle sillalle, oli hänen taas sen yli ajaessaan, kokoontunut turkulaista nuorisoa tapansa mukaan iltayöhön asti jaloittelemaan, ja aivan oikein, sieltähän töllisteli iltahämyssä häntä joku hämmästynyt lukutoverikin. Mutta Martti ei nyt jäänyt heille selityksiä antamaan. Hän oli pitkästä, oudosta ratsastuksesta lopen väsynyt, vaikka hän ei sitä paljoa tuntenut; iloinen onni täytti nyt hänen mielensä ja toivorikkaana hän ratsasti Aningaisten uutta kaupunginosaa kohti. Samalla tykytti sydän kuitenkin hiukan levottomanakin; hän tunsi olevansa tienhaarassa, jossa suunnat olivat tietymättömät. Ja sitäpaitsi, — turhaa kuvitteluahan se tietysti oli! — mutta, kuinka olikaan, virisi hänessä kuitenkin yhä uudelleen ja väkisinkin ajatus:

— Mitähän, jos sille tytölle jo heti kautta rantain vähän vihjaisisi…!

* * * * *

Seuraavan päivän iltana oli koko Turun kaupunki lähtenyt liikkeelle tervehtimään kuningasta ja hänen seuruettaan, jotka olivat päivällä laivastollaan, leudon merituulen lennättäminä, laskeneet Turun linnan satamaan ja siellä nousseet maihin. Vastaanotto oli ollut — niin kerrottiin väkijoukoissa —, tilanteeseen nähden mahdollisimman juhlallinen: Simo Tuomaanpoika oli linnarenkeineen parhaissa asemiehen asuissa kumarrellut Vesiportilla, jonka laituriin päällikkölaiva oli laskenut ja jonne myöskin kaupungin raadin edustajat sekä kaupungissa olevat aatelisherrat naisineen olivat saapuneet kuningasta ja nuorta prinssiä vastaanottamaan. Senjälkeen oli vieraat saattokulussa viety linnan häthätää siistittyihin juhlasuojiin, missä linnanpappi heidät siunasi. Mutta kiitos ja palkinto Simo Tuomaanpojan vastaanotosta ja kaikesta suunnattomasta yöllisestä vaivannäöstä ei ollut kovinkaan suuri. Kolkoissa, kylmänkosteissa, autioilta kajahtavissa linnansuojissa oli kuningas kotvan kävellyt edestakaisin otsa poimuissa ja sitten kipakasti komentanut tulen takkoihin, valittaen:

— Täällähän on kylmä kesälläkin! Onko niin laita aina Suomessa vai oletko sinä, Simo, juuri meitä varten valinnut linnan kolkoimmat kellarihuoneet?

Simo Tuomaanpoika oli vakuuttanut, että huoneet olivat linnan parhaat. Siihen oli taas kuningas vastannut, että ei hän aio kauaksi aikaa jäädä tähän "koloon". Hän odottaa vain sanaa Viipurista ja sen saavuttua hän lähtee taas matkalle — jonnekin päin!

Kustaa-kuningas ei siis ollut kovinkaan ihastunut Turkuun tulostaan. Hän oli kerran ennen, lähes kolmekymmentä vuotta sitten, käynyt Suomessa, oli silloin saanut epäedullisen vaikutuksen tanskalaisten vähän aikaisemmin hävittämästä, köyhästä ja vähän viljellystä maasta ja sen jurosta kansasta. Tämä vaikutus uudistui hänessä nyt entistä voimakkaammin, eikä hän sitä suinkaan salannut.

Mutta nuori Juhana-prinssi ei ollut tullut Suomeen samanlaisin ennakkovaikutelmin. Suomi oli hänestä jossakin määrin satumaata, jonka oloja hänelle oli kuvattu hyvin eri tavoilla. Sellaiset ruotsalaiset, jotka Suomea vain vähän tunsivat, kuvasivat sen yleensä karuksi saloksi, jossa karhut ja sudet mellastivat ja jonka ihmisasukkaat olivat puolivillejä paimentolaisia, noitia ja velhoja. Tällaiset kuvaukset eivät kuitenkaan olleet nuorta prinssiä peloittaneet; päinvastoin ne olivat kiihoittaneet hänen herkkää mielikuvitustaan. Mutta hän oli saanut Suomesta vallan toisenkinlaisen kuvan, ja sen oli hänen silmäinsä eteen luonut hänen opettajansa, Tukholman suomalainen Martti-pappi. Tämä rakasti syvästi syrjäistä syntymämaataan ja kertoi sen luonnosta, viljelyksistä, sen toimeliaista ja uutterista asukkaista, heidän luonteestaan ja lahjoistaan sekä taisteluistaan ja ponnistuksistaan kuninkaanpojalle varsin ihanteellisin, lämmittävin sävyin. Siksi Juhana oli ollut niin kärkäs itse Suomeen tutustumaan, siksi hän nyt jo kohta Turkuun saavuttuaan halusi, — niin edelleen kerrottiin — käydä kaupunkia katsomassa ja sen asukkaita tervehtimässä. Ja tätä vierailua nyt turkulaiset linnatiellä, sillankorvassa ja kapeilla kaduillaan jännityksellä odottelivat.

He olivat vetäneet liput satamassa olevien laivojensa mastoihin, he olivat lakaisseet torinsa ja katunsa ja tuoneet lehtikoivuja porttiensa pieliin; olivatpa he tänään sulkeneet kivipuotinsa ja ranta-aittansakin, kuten juhlaksi ainakin, ja moni oli jo odotusaikana kaupungin kellareissa pohjustanut asiaan kuuluvan pienen juhlahumalankin.

Vähitellen rupesikin illan suussa vieraita pienin ryhmin saapumaan linnasta kaupunkiin. Sieltä tuli kirjavapukuisia hoviherroja ja komeasti asestettuja henkivartijahuoveja, jotka yhtäkkiä antoivat eloa kaupungin harmaaseen yksitoikkoisuuteen ja piankin miehittivät sekä kaupungin koruttomat kapakat että monet sen vieraanvaraisista yksityiskodeistakin. Ja vihdoin saapui sieltä odotettu, komea ratsumiesparvi. Sen johtava, keskeinen henkilö tunnettiin heti 17-vuotiaaksi Juhana-prinssiksi. Hän ratsasti lumivalkoisessa olkaviitassa, valkoinen sulka kauniissa lierihatussaan, jonka alta hulmusivat kellervänpunaiset kiharat. Hänen kasvonsa olivat vielä lapsekkaan nuoret; niillä leikki hilpeä, ystävällinen hymy ja koko hänen olentonsa osoitti reippautta ja hyväntahtoisuutta. Heti ensi silmäyksellään tämä valkoinen ruhtinas voitti puolelleen turkulaisten sydämet; he tervehtivät häntä katuvieriltä voimakkailla huudoilla, ja kun ratsuparvi oli verkalleen ajanut ohi, seurasi väkijoukko sankkana, porisevana virtana sen perässä. Prinssi ajoi seurueineen ensiksi vanhaan kirkkokortteliin, joka nyt, tulipalojen hävittämänä, oli suureksi osaksi raunioina, mutta josta kuitenkin vielä saattoi saada kuvan sen entisestä mahtavuudesta. Käytyään vanhassa tuomiokirkossa, joka palojen jälkeen toki oli jo pantu auttavaan kuntoon, seurue ajoi Hämeenkatua ylös Vartiovuorelle ja paremmin säilyneen porvarikaupunginosan halki vanhalle Luostarimäelle, josta näköala kaupungin yli oli laaja. Jo itse mäki oli näkemisen arvoinen. Raunioina oli siellä nyt vanha, suuri, aikoinaan muhkea mustainveljesten pyhättö. Tulipalo oli senkin hävittänyt — ainoastaan luostarikirkko oli vielä pystyssä — ja noin parikymmentä vuotta sitten oli sieltä viimeiset munkit muuttaneet pois, antautuen maallisiin tehtäviin. Nyt oli raunioista jo ruvettu vedättämään pois tiiliä ja hirsiä linnankorjauksiin ja muihin kruunun töihin, ja noissa pitkäsiipisissä, sokkeloisissa kivimuureissa, joiden pienissä kammioissa ennen hartautta harjoitettiin, mutta joita kohtaan Turun rauhallisella väestöllä nyt oli eräänlainen kunnioittava kammo, piileskeli vain rikoksentekijöitä ja karkulaisia, joita järjestysvallan oli sieltä vaikea saada käsiinsä. Koko vanhalla luostarimäellä oli uusissa oloissa pahalta kajahtava maine. Mutta Turun porvarit olivat kuitenkin ymmärtäneet muuttaa luostarin ennen hyvästi hoidetut ryytimaat ja yrttitarhat peltomaikseen ja niissä vihannoivat nyt rehevät kaaliviljelykset ja naurissarat.

Näiltä raunioilta Juhana-prinssi seurueineen katseli Suomen vanhaa pääkaupunkia. Se oli nyt entisen kukoistusaikansa jälkeen laskeutunut alas aallon pohjaan, mutta varsinkin sen laitamilta, missä uudet, valkoiset puutalot kohosivat vihantain viljelysten keskitse, näkyi jo uuden elpymisen merkkejä. Kaikille oli tunnettua, että Kustaa-kuningas oli viimeisten tulipalojen jälkeen vahvasti ajatellut koko Turun kaupungin siirtämistä pois sen vanhalta, ahtaalta paikalta, jonne sen paavinaikaista kirkkokomentoa muistuttavat rauniot olisivat saaneet jäädä maatumaan. Uusi kaupunki olisi rakennettu johonkin väljempään paikkaan syvempäin vesien varrelle. Mutta Turun porvarit olivat hartaasti pyytäneet, että heidän kaupunkinsa saisi vanhoine muistoineen ja kapeine kujineen jäädä entiselle paikalleen, ja Juhana-prinssi asettui ehdottomasti, Luostarinmäeltä katsellessaan tuota sortunutta mutta uudelleen elpyvää yhteiskuntaa, heidän toivomuksiaan tukemaan. Sillä koko tuo vanha asutuspaikka Aurajoen molemmilla rannoilla teki häneen hauskan, viljelystä, työtä ja uurastusta todistavan vaikutuksen. Kirkkoineen, tuulimyllyineen, laivoineen ja vihreine "ryydinmaineen" oli tämä kukkulain ja laaksojen kaupunki lopultakin kaunis kaupunki.

Laskeuduttuaan takaisin sydänkaupunkiin ja tervehdittyään sen luottamusmiehiä vanhan, uudestaan kuntoonpannun raatihuoneen edustalla, prinssi nousi seurueineen torilla satulasta ja astui alas matalaan, keskiaikaiseen, Pyhälle Nikolaille aikoinaan omistettuun kaupungin kellariin, jossa kehuttiin tarjoiltavan vahvaa, hyvää, Ruotsissakin kuuluisaksi tullutta Turun olutta. Ratsastus pölyisillä kujilla olikin antanut vieraille aimo janon ja mielihyvällä he siemasivat harkan ja toisen tuossa viileässä, vanhassa kiltassa, jonka savuttuneita seiniä vielä koristivat haaleutuneet pyhimysmaalaukset ja jonka perällä, myymäpöydän takana, seisoi kunnioitettava rivi suuria, tammisia tynnyreitä. Täällä oli Turun ja sen seudun ylimysherrainkin tapana sammutella janoaan ja usein kyllä panna toimeen jymyjuominkejakin, jolloin he hurjastelullaan ajoivat pakosalle kellarin varsinaiset vieraat, porvarit ja käsityöläiset.

Siellä oli nytkin pöytäkunta nuoria Turun seudun aatelisherroja, jo auttavalla juhlatuulella; parhaina miehinä joukossa olivat siellä Klaus Fleming ja hänen veljensä Jaakkima. Klaus-herra ei näet ollut Turkua edemmäs vielä ehtinytkään, sillä hän oli kaupungissa tavannut äitinsä ja veljensä ja oli ulkomaamatkansa jälkeen katsonut hetken sopivaksi pieneen ilonpitoon. Semmoisista olivat veljekset, nuoresta iästään huolimatta, jo kuuluisat Turussa, missä he hurjalla humalaluonnollaan ja vallattomuudellaan monta kertaa olivat joutuneet väestön puheenaiheeksi, miesten harmiksi ja naisten kauhuksi. Prinssi tervehti matkatoveriaan ja seikkailumestariaan, kysäisten:

— Et siis vielä ole lähtenytkään sukukartanoosi Paraisiin?

— Enkä lähde, vastasi Klaus rehennellen ja tuttavallisuudella, joka herätti läsnäolevain huomiota. — Minä lähden omille retkilleni!

— Niin, sotaretkelle, kunhan nyt asiat sinnepäin selviäisivät, virkahti prinssi. — Sinne lähden silloin minäkin.

— Miten käynee, se riippuu kai isästä kuninkaasta, vastasi Klaus vähän pisteliäästi. Hänellä näytti olevan jotakin hampaankolossa, joka nyt oluen voimalla purkausi esiin. — Kyllä minä tiedän, miksi minut maalaiskaakilla ja teinikakaran matkassa lähetettiin ajamaan edeltä Turkuun. Ei se tapahtunut äitini vuoksi eikä Viipurin kirjeiden takia, vaan koska minua pidetään sopimattomana seurana kuninkaalliselle prinssille — olen vähän liiaksi voimanmiestä hoviseuroihin. Niinkuin olenkin. Tahdotteko nähdä näytteen…!

Hän otti kolmijalkajakkaran, jolla oli istunut, ja iski sillä tiskin yli lujasti vannehdittua, paksua tammitynnyriä, niin että jakkaran jalat painuivat syvälle tynnyrin sisään, roiskauttaen ympäri seuruetta ruskeaa nestettään. Kellarissa syntyi pian aikamoinen oluenpaisumus. Jos Klaus Fleming jostain suuttui, täytyi hänen aina saada purkaa sisunsa johonkin voimannäytteeseen, kykenemättä silloin ollenkaan arvostelemaan tekojensa sopivaisuutta. Näin mellastettuaan hän nauroi tekoselleen, pitäen sitä hyvinkin onnistuneena, ja vimma oli ohi.

Tämä kohtaus herätti tietysti pahennusta prinssin hienossa seurueessa. Ja sitä lisäsi heti vielä toinen Klaus-herran ylimielisyyden puuskaus.

Kellarista lähdettäessä seurasivat Fleming-veljekset prinssin matkuetta torille, josta taas oli lähdettävä jatkamaan kiertoretkeä. Sinne torille oli tällä välin keräytynyt prinssin satulaannousua katsomaan "koko" Turun väestö; tiheänä rykelmänä se seisoi siellä intomielissään ja juhlapuvuissaan kuninkaanpoikaa taas tervehtiäkseen. Väkijoukossa, lähellä kiltankellaria, seisoi nyt myöskin muiden lomassa teini ja kuninkaanairut Martti Pietarinpoika, sivullaan naurusuinen, valkohipiäinen neitosensa, jolle hän ylpeällä asiantuntemuksella selitteli, kuka kukin hoviseurueeseen kuuluva oli, mikäli tämä oli Viaisissa jäänyt hänen mieleensä. Tyttö oli puettu siniseen, ilmavaan kesämekkoon, hänellä oli sininen nauha vaalean tukkansa siteenä ja silmätkin olivat hänellä siniset ja iloiset, — hän oli vaatimaton, mutta sievä. Suotta ei Martti häntä ihastellut; monen muunkin katseet kiintyivät tuohon kauniiseen porvarineitoon. Niin Klaus Flemingkin, joka melkein suoraan kellarista astui Martin luo, löi häntä olalle ja virkkoi:

— Terve matkatoveri! Ja terve sinä sorea neitokainen, — oletko tämän Martin heila?

Tyttö punastui tietenkin tuollaista kysymystä tässä suuren väkijoukon edessä, mutta Martti kiirehti tytön puolesta reippaasti vastaamaan:

— Onpahan ystävä vain, mutta hyvä ystävä onkin.

— Liian hyvä sinulle, teinipojalle. Heitä hiiteen, tyttö, tuollainen aseeton tyhjätasku ja tule minun heilakseni…

Ja hän ojensi jo kättään temmatakseen tytön mukaansa. Kainosti neitonen vetäytyi syvemmälle väkijoukkoon, mutta Klaus seurasi häntä sinnekin, ladellen puolihumalaisen kohteliaisuuksia:

— Älä pelkää, keijukaiseni. Otan sinut kanasekseni kauniiseen Kuitiaan…

— Erkane jo, virkahti Martti kuumenneena.

— Vaiti, penikka! sähähti ylimys siihen uhkaavasti.

Väkijoukko liikahti jo pelästyneenä. Mutta Juhana-prinssin viittauksesta oli samassa pari hänen seurueessaan olevaa herraa rientänyt taltuttamaan nuoren ylimyksen karkeaa katukosiskelua ja Klaus-herra seurasikin heitä nyt kiltisti, liittyäkseen ruhtinaalliseen saattueeseen. Mutta vieläkin hän, ratsun selkään noustessaan, kääntyi Martin puoleen, rämäytti karkean naurun ja uhitteli ilkkuvasti:

— Sen syötin sinulta vielä kerran vien, poika, usko minua. Näkemiin, sinityttö…!

Turun porvareillehan tällainen ilkeä katukohtaus ei ollut outo. Samantapaisia oli ennenkin sattunut, kun nuoret ylimysjunkkarit juovuspäissään sopimattomasti lähentelivät heidän tyttäriään, — olipa sattunut, että tuollainen ujostelematon hienostelija todella oli kääntänyt pään pyörälle joltakin porvarisneitoselta ja saattanut hänet onnettomaksi. Varsinkin olivat Kuitian nuoret herrat pahassa maineessa tällaisesta elostelustaan ja moni porvarinpoika hautoi siitä sydämessään kaunaa heitä kohtaan, vaikka varoi sitä näkyville päästämästä. Itse Juhana-prinssiinkin oli Klaus-herran esiintyminen nyt tehnyt pahan vaikutuksen ja jollakin tavoin sitä hyvittääkseen hän tervehti lähtiessään erittäin ystävällisesti Marttia ja kohotti kohteliaasti hattuaan hänen kainostelevasti polviaan notkistavalle seuralaiselleen.

Mutta nuoressa Martti-teinissä kohisivat veret ja hänen nyrkkinsä olivat tiukalle puristuneina. Vihaisin silmäyksin katseli hän poistuvaa seuruetta, vaikkei hän kotvaan aikaan oikein oivaltanut, mitä siinä oli tapahtunut. Prinssin saattue ajoi edelleen kivisillalle ja siitä linnaan päin, väkijoukon sitä yhä seuratessa; tori rupesi taas tyhjenemään. Marttikin kulki virran mukana tyttönsä rinnalla, mutta hän ei tiennyt enää minne ja mitä varten. Hänestä oli koko illan ilo pilalla — ylimielisen ylimysnuorukaisen karkeat uhkaussanat vain soivat hänen korvissaan.

— Ja kaikki hukassa…!

Jospa hän olisikin saanut jo eilen illalla virketyksi Kertulleen sen, mitä oli aikonut. Siihen ei ollut häneltä kuitenkaan riittänyt uskallusta teräväsilmäisen Elisa-emännän saapuvilla ollessa; hän oli aikonut puhua tarkemmin tänään, mutta olipa hän sentään luullut, että tyttö jo parista sanastakin oli ymmärtänyt, mihin hän tähtäsi. Tervehdittyään reippaana miehenä talon väkeä Köyhän Kyrön tuvassa, oli hän näet astunut Kertun eteen ja kysynyt, "minkä miehen luulet nyt, Kerttu, edessäsi seisovan"? — "Saman papinsällin kuin ennenkin", oli tyttö vastannut niinkuin aina ilvehtien, "saman sällin, vaikka se nyt näkyy kyntöhevosella ajavan!" — "Eipäs, sinä erehdyt, kuninkaan airut tässä nyt sinun edessäsi seisoo", oli Martti kehunut, "ja sille tästä nyt alkaakin uusi ja komeampi elämänura"…

Sen verran hän oli Kertulle saanut kehaistuksi, mutta sitten siihen oli tullut muuta väliin; oli täytynyt ruveta juurta jaksain kuvaamaan Heikille ja hänen uteliaalle akalleen ja koko muulle talonväelle, mitä kaikkea Taivassalon rannalla ja Viaisten pappilassa oli tapahtunut, mitä kuningas oli hänelle toimeksi antanut, mitä käskenyt ja mitä luvannut… Niin oli kulunut ilta yöhön asti.

Tänään Martti oli yrittänyt mennä linnaan kuninkaan kutsua noudattaen, mutta hän oli siellä saanut käskyn tulla huomenna. Ja tämän illan oli Martti senvuoksi varannut hauskaan kävelyyn Kertun kanssa. Olipa hän tytön silmistä nähnyt, että tämä ohjelma Kerttuakin miellytti. Ihan varmaan siitä olisi tullut selvä. Mutta nyt…

— Kuule, Kerttu, vähällä jo piteli, etten lyönyt tuota tungettelevaa roikaletta, virkahti Martti vihdoin pitkän ajan jälkeen, kun he virran mukana soluivat Aningaisten puolelle.

— Sinä, nyrkilläsikö miekkamiestä, ja — jalosukuista herraa!

Kertun äänessä ja silmissäkin oli nyt jotakin outoa, oli kuin ivaa. Martista tuntui, ettei kenties tuo aatelisherran karkea liehittely ollut lopultakaan köyhästä porvarintytöstä ollut niin erittäin vastenmielistä… olihan Klaus lausunut hänestä kauniita mainesanoja, jommoiset aina naisiin pystyvät… Martti vaikeni taas pitkäksi kotvaksi. Hänen entinen rohkeutensa oli pahasti lamaantunut, mutta hän koetti sitä sentään vielä karaista, virkahtaen:

— Ehkä on miekka minunkin vyölläni jo jonkun päivän perästä.

— Mikä miekka — voipuukko…!

— Katsotaanpa! Ja tulkoon silloin mikä ylimys tahansa sinua kopeloimaan!

— Minkäs teet! Ja mitä se sinuun kuuluu…

Kylminä nuo sanat sattuivat nuorukaisen tulistuneeseen mieleen. Ihan selvästihän oli Kertun sanoissa ja sävyssä nyt jotain pistelevää ja ärsyttävää. Heidän keskustelunsa katkesi siihen. Martti luki seuratoverinsa kasvojen vaihtuvista väreistä ja hänen silmiensä omituisesta kiillosta, että joitakin aivan uusia ajatuksia oli hänen päässään ruvennut liikkumaan, ja seurasi senvuoksi ääneti tyttöä tämän kotiin. Sinne oli jo tieto lennähtänyt äskeisestä katukohtauksesta ja Kertulle osoitetusta huomiosta. Kaikki ehättivät nyt uteliaina ja melkein mairemielellä siitä tarkemmin tiedustelemaan, häärien ja kaakattaen kuin kanaparvi ympärillä. Elisa-muorikin oli aivan pohteissaan…

Marttia tuo kaakatus ei ollenkaan miellyttänyt. Hän vetäytyi sen vuoksi omaan tuvannurkkaansa, missä hänellä oli vähät kirjansa ja kapineensa, ja rupesi uudelleen katselemaan sitä kuninkaan kirjeen suomennosta, jonka hän aamulla oli ensi töikseen suorittanut ja joka huomenna oli linnaan jätettävä. Se oli vastauskirje Uudenlinnan käskynhaltijalle, Kustaa Finckelle, tämän tekemän kysymyksen johdosta, joka koski Sisä-Suomen asuttamista.

Martti luki sen uudelleen, alakuloisena ajatuksiaan viihdytellen:

"Ja mitä erämaiden rakentamiseen ja omistamiseen tulee, on tahtoni, että niiden viljelemistä voimalla eteenkinpäin harrastat ja käsket Savon miehiä sinne vapaasti asettumaan. Kuka tahansa niitä, omikseen sanoo, jos hän ei niillä asu, ovat ne kruunun omat ja me annamme maat niille, jotka sinne muuttavat asumaan. Tätä tulee kaikkien totella."

Tähän kirjeen sisältöön ei Martti ollut aamulla kiinnittänyt mitään huomiota. Nyt uudelleen lukiessa tuo pitkä juttu erämaista herätti hänen mielessään muistoja siitä, mitä hänen isävainajansa oli kertonut muinaisista taisteluista ja kilvoituksista noilla kaukaisilla takamailla. Hänenkin sukunsa, joka oli hämäläistä talonpoikaisjuurta, oli noiden erämaiden laidasta peräisin, niin oli isä hänelle usein kertonut. Martti ei siitä heimoudestaan ollut sen koommin mitään kuullut eikä siitä muuta sen tarkempaa tiennyt, kuin että hänenkin sukunsa edustajia, vanhoja hämäläisiä, oli ollut mukana noissa taisteluissa takamaiden omistamisesta savolaisia vastaan. Omituista, tämän kirjeen mukaan ne maat nyt siis luvataan pois savolaisille…

Nuoren teinin ajatukset takertuivat, pyrkien tarmokkaasti vapautumaan äskeisistä ikävistä mietteistä, tähän kaukaiseen seikkaan. Mutta eipä hän osannut sitäkään selittää ja mitäpä se muuten häneen kuului sekään, — hän oli vain koettanut saada kirjeen suomalaisen rahvaan ymmärrettäväksi ja tässä se nyt on. Omistakoon nuo takamaat sitten kuka hyvänsä — hän oli kyllästynyt ja väsynyt kaikkeen ja vääntäytyi hetken kuluttua, tuvan väen vielä tarinoidessa Kertun herättämästä merkillisestä huomiosta, nurkkaansa penkille pitkälleen nukkumaan.

Ja unelmissaan hän oli kohta taas vapaa ja huoleton airut, joka mistään välittämättä kiiti hevosensa selässä suuriin, tärkeisiin tehtäviin.