III

Samassa venheessä, jossa kuninkaan airueita, jalosukuista Klaus Flemingiä ja halpasukuista Martti Pietarinpoikaa, saatettiin Taivassalosta salmen poikki Vehmaan puolelle, palasivat myöskin Turun tuomioherrat mantereen rannalle jatkamaan piispantarkastustaan. Vieraita oli jo Viaisissa liiaksi tällä kertaa ja pitihän piispankin joutua Turkuun kuninkaan saapumisajaksi.

Soudettiin kauniita salmivesiä, alkutaipaleesta ihan ääneti. Päivä paistoi sateen jäljestä nuortuneeseen luontoon, joka nyt ikäänkuin öisistä ponnistuksistaan rauhoittuneena liikkumatta lepäsi. Kaislikot notkuivat pehmeästi suvituulessa ja niiden siimeksessä sorsaemo opetti pojilleen uinti- ja sukellustaitoa. Kaukaa kuului kaakkurin surunvoittoinen sävel.

Hiukan surunvoittoinen oli venheessä kulkevain hengenmiestenkin mieliala. He muistelivat äskeistä kohtaustaan kuninkaan kanssa ja mietiskelivät, mitä maan isän saapuminen Suomeen oli heidän riennoilleen tietävä. Suomessa oli jo kauan vallinnut painostava mieliala. Jotain oli tekeillä, jotakin odotettiin, vaikkei kukaan tiennyt mitä. Mutta tämän päivän keskustelu Viaisissa oli Suomen kirkon etumiehille ennustanut, että tulossa olevat tapahtumat nähtävästi joka tapauksessa tiesivät takatalvea sille hiljaiselle, henkiselle raivaustyölle, jota he täällä kylmässä, karussa korvessa olivat yritelleet saada alulle.

Varsinkin oli piispa Agricola, tuo muuten niin tyyni- ja hilpeäluontoinen mies, tänään alakuloinen. Hän ajatteli suunnatonta raivaustyötään kirkon vainiolla, josta vasta pieni sarka oli alulla, mutta jota sitä suuremmat vaikeudet kohtasivat, kun hallituksen pyrkimys ilmeisesti tähtäsi kirkon vallan ja arvon heikentämiseen. Samalla hän tunsi tämänpäiväisen tapaamisen johdosta myöskin henkilökohtaista karvautta mielessään. Tosin hän ei ollut koskaan pyytänyt mitään kiitosta työstään puhdistetun opin levittämiseksi, joka samalla oli ollut työtä Kustaa-kuninkaan vallan lujittamiseksi maassa. Eikä hän myöskään mahtajain epäsuopeudesta hätäillyt. Mutta vanhan kuninkaan puheissa oli ollut jotain pistelevää ja epäluuloista, ja se häntä suretti. Eikö Kustaa-kuningas todellakaan sen paremmin ymmärtänyt hänen työtään ja tarkoituksiaan? Ennen hän ne toki käsitti oikeammin, auttoi rahalahjoilla kirkollisten kirjain suomeksi painattamista, jonka työn vaikeuden hän oivalsi, sekä onnitteli niiden ilmestymisen johdosta. Piispa Agricola työskenteli edelleenkin uutterasti ja herkeämättä samoissa kirjallisissa puuhissaan — juuri äsken hän oli saanut valmiiksi Davidin virret ja jatkoi vanhan testamentin kääntämistä. Mutta ehkei kuningas siitä toiminnasta enää välittänytkään, ehkä hän jo ajatteli asiata toisin, katsoi sitä kenties jo karsaastikin…

— Et ole, Mikael, oikein iloinen maan isän saapumisen johdosta Suomeen, virkkoi Eerikki Härkäpää ikäänkuin puuttuen vierustoverinsa äänettömiin ajatuksiin.

— Pitäisihän meidän olla siitä iloisia ja niinhän olemmekin, vastasi Mikael havahtuen. — Mutta pelkään, ettei hän meitä ymmärrä, ei tahdo ymmärtää, että me uskonpuhdistuksen hedelmöittämiseksi — vilpittömästi koetamme syventää uskonnollista ja henkistä elämää maassa.

— Minkä tietysti täytyy tapahtua suomeksi. Mutta siinä hän näkee jotain eriseuraisuutta, jotakin epäilyttävää. Siksi hän ei anna arvoa Suomen papistolle, siksi kavennetaan meidän kymmenyksiämme ehtimiseen, siksi kirkkomme riisutaan ja päästetään rappeutumaan.

Mestari Ericus viittasi viime sanoillaan siihen, että kuningas oli paavillisten muistojen hävittämisinnossa riistänyt kirkoista kaikki niiden kalleudet, messupuvut ja kellotkin, ja peruuttanut niiden tulot kruunulle. Tähän puuttui nyt harvasanainen, sävyisä tuomiorovastikin, virkkaen:

— Tähän onnettomaan kehitykseen on sittenkin luullakseni eniten syynä kuninkaan taloudellinen ahneus. Hän kokoilee vain aarteita rahakammioonsa. Siksi temppelimme ovat nyt kuin alastomat ladot, siksi soi tuomiokirkkomme tornissa enää vain yksi ainoa pikkukello. Samaa tietä on mennyt arvonanto työtämmekin kohtaan…

— Ja kansa oppii siitä pian sekin vähäksymään sekä sielunpaimeniaan että uskontoa yleensä, alkaa turvautua taas omiin arpojiinsa, lisäsi Eerikki. — Koulumme jätetään kannatusta vaille ja niiden parhaat oppilaat, työmme jatkajat, nopitaan kruunun kirjureiksi.

— Onko kuningas vuosien mukana käynyt yleensä valistukselle vieraammaksi, vai katsooko hän työtämme nimenomaan Suomessa karsaasti? — Näin kysyi tuomiorovasti huoahtaen ja tämä kysymys sai taas piispan vilkastumaan:

— Pelkään jälkimmäistä, ja juuri sitä surenkin. Sillä pitäisihän Kustaa Vaasan, joka itse poisti maastaan vieraan ikeen, käsittää paremmin kuin muiden, että Suomenkin kansan täytyy saada kehittyä oman luonteensa, oman kielensä pohjalla — voihan lintukin laulaa vain omaa säveltään… Miten hartaasti toivoisinkaan, että hän nyt tällä matkallaan oppisi meitä ja meidän erikoistarpeitamme paremmin käsittämään…!

Tähän suuntaan jatkui hiljainen, latinankielinen keskustelu keskilaudalla istuvain hengenmiesten joukossa. He olivat ilmeisesti unohtaneet, että yksi etuhangan soutajista, nuori teini, ymmärsi auttavasti heidän keskusteluaan, — peränpitäjäksi asettunut nuori Klaus-herra ei ymmärtänyt latinaa, siitä he olivat varmat. Mutta Martti-teini olikin yhä nousevalla mielenkiinnolla kuunnellut näitä esimiestensä alakuloisia puheita. Ne ja varsinkin eräät hänen rakastamansa piispan huomautukset, välähyttivät hänen nuoreen mieleensä näköaloja ja opetuksia, jotka olivat hänelle aivan uudet ja uutuudellaan melkein tenhosivat. Eihän hän koskaan ennen ollut oivaltanut taikka tullut ajatelleeksi, että tämä Suomen kansa oli sellaisenaan jonkinmoinen kokonaisuus, jolla oli oma olemassaolonsa oikeus ja omat erikoiset tulevaisuustoiveensa. Nyt hän muisti, että isävainaja hänelle oli, opettaessaan aakkosia Agricolan aapisesta, erityisellä innostuksella lukenut sen esipuheen, jossa puhuttiin suomenkielestä, jota kaikkien mielten tuntija ymmärtää, sekä neuvonut häntä kätkemään sen sydämeensä. Nyt verestyi hänessä äkkiä tuo isän neuvo ja ehkä juuri siksi tuo kirkonmiesten tarina nyt vaikuttikin häneen niin lämmittävästi. Nyt hänkin käsitti ikäänkuin uudessa valossa eräät Viaisissa kuulemansa keskustelut ja jäi niitä soutaessaan seulomaan. Hän tunsi sisässään siemenen rupeavan itämään ja hautoi sitä ikäänkuin hellävaroen hiljaisissa, häilyvissä mietteissään, katsellen ohikiitävien saarien ja niemien vehreitä rantoja.

Näistä mietteistä herätti hänet yhtäkkiä hänen opettajansa, mestari Eerikin kysymys:

— Määräsikö kuningas sinut, Martti, pitemmäksikin ajaksi palvelukseensa?

Se kuninkaan tarjous oli taipaleen varrella todella toisena mielenkiihoittimena askarruttanut nuoren teinin ajatuksia. Kuninkaan kirjuri ja airut, värikäs aseviitta, kalpa vyöllä, — ne kuvat olivat haltioittavina hänen mielessään pyörineet. Mutta hän ei tahtonut siitä kaikesta itsekään vielä uskoa liikoja, ja vastasi hiljaa:

— Kuningas kutsui minut vain puheilleen Turussa.

— Mutta hänen tarkoituksensa on selvä, — monta lupaavaa poikaa on meiltä jo siten viety. Sinusta, Pietari Sillan pojasta, olin kuitenkin erityisesti toivonut työmiestä tähän meidän taimitarhaamme. — Sinä tietenkin noudatat kuninkaan kutsua?

Martti Pietarinpoika oli aivan punastunut tuota esimiehensä odottamatonta tunnustusta, mutta ei voinut siihen hänen mielikseen vastata.

— Riippuisiko se minusta? hän kysyi vain vastaan.

— Ei riippuisi, kuninkaan kutsua on tietysti noudatettava, oikaisi siihen piispa, joka pelkäsi kuumaverisen apulaisensa pian puhuvan liikoja. — Mutta jos joudutkin, Martti, pois opin ahjon äärestä muihin toimiin, voit kyllä sielläkin työskennellä sen kansan hyväksi, josta olet lähtöisin. Me taas uurastakaamme, mahdollisia vastatuulia säikkymättä, hiljaisessa työssämme Suomen kirkon hyväksi, toivossa, että siitä kerran, vaikkapa vasta pitkänkin ajan takaa, kasvaa hedelmiä kansallemme. Intomme ei saa hetkeksikään laimentua.

Täten piispa ikäänkuin tahtoi saattaa päätökseen tuon äskeisen keskustelun ja samalla karistaa mielestään nuo alakuloiset, työintoa helposti lamauttavat mietteet. Pian oltiinkin lehtevärantaisessa valkamassa, jossa venekuntalaisten tiet erosivat.

Klaus-herran komentokäskystä saivat kuninkaan airueet rantataloista kohta ratsut alleen ja karauttivat pian peräkkäin vanhaa valtatietä metsien ja viljelysten halki Turkua kohti.

— Pysy perässä jos voit, teini, tai taivalla jäljestäpäin, huusi Klaus-herra ilkkuen edelle lasketellen. Hän oli ilmeisesti harmissaan siitä, että hänet näin oli lähetetty edeltäpäin matkalle, vieläpä halvan viestiratsastajan matkassa, ja aikoi nähtävästi tehdä matkan yksin.

Mutta Martti, keveä ja sitkas nuorukainen, pysytteli perässä. Hän oli kyllä papin poika ja kaupungin lapsi eikä ollut Klaus-herran tavoin tottunut huimiin ratsastuksiin, mutta hänessä oli sisua, ja hän seurasi kylä kylältä ketterästi jalosukuisen esiratsastajansa kintereillä ikäänkuin tämän huovipoikana. Eikä hän välittänyt ylimysherran nyrpeydestäkään. Vauhti ja liike sai veren hänessä nopeana virtaamaan, mieli keveni, maailma tuntui hilpeänä liitävän hänen silmiensä ohi, — hän oli siinä ratsastavinaan nouseviin, suuriin tehtäviin. Ja hän katseli pian satulastaan kuin kääpiöitä niitä kylänlapsia, jotka aitovieriltä, lehmisavun äärestä ihaillen töllistelivät korskeina karauttavia ryttäreitä. Teinipojasta oli nopeasti kypsymässä kuninkaan ratsastaja.

Köyhä, orpo teini ei ollut näihin asti osannut suuria elämältään odottaa eikä kuvitella. Se oli näihin saakka ollut vain yhtämittaista kieltäytymistä ja nöyrtymistä. Varhaisinta lapsuuttaan hän muisteli kaipauksella: Kivitalo kirkon likellä, isällä korkea, kunnioitettu arvoasema, tuntuvat anetulot, tuottavia tiloja maalla. Mutta siitä luisuttiin alaspäin. Isä kuoli — Martti oli hänen jo ikämiehenä ollessa kuopuksena syntynyt —, äidin oli muutettava kruunulle peruutetusta anetalosta köyhempään asumukseen, entinen loisto hupeni asteittain, kunnes teinipoika äidin kuoltua joutui isävainajan entisten ystäväin armoille. Söi ateriansa milloin minkin papin tai porvarin tuvassa, kävi maakunnassa teinimatkoilla lukuevästä keräämässä, lauloi rahasta porvarien juhlissa ja niin vähitellen valmistautui köyhän maalaispapin virkaan. Sillä hän tiesi hyvin, että ne entiset loistoajat eivät nyt enää papeille palaa.

— Elämäni on ollut aina retustamista ja jäisi aina sellaiseksi. Miksi en siis tarrautuisi tarjottuun korteen. Lausuihan piispakin…

— Entä Kerttu, mitä hän sanookaan…!

Monet mielikuvat siten risteilivät ja vaihtuivat nuoren ratsastajan mietteissä, kun hän näin karautteli kylänvälejä. Muiden joukosta työntyi esille eräskin, jota hän tuskin myönsi entuudestaan tuntevansakaan, mutta joka nyt yhtäkkiä kuin vanhana tuttuna muodostui hänen ajatuksissaan vilkkaaksi ja selväpiirteiseksi. Turussa oli Martti viime vuodet pitänyt majaa Aningaisten puolella, isävainajansa tuttavan porvarin, Kyrön Heikin talossa, syöden hänen ja hänen vaimonsa, topakan Elisa-emännän pöydässä ja avustaen Heikkiä tarvittaessa kirjoitusmiehenä. Siinä talossa kasvoi hänen ikäkumppaninaan tyttö, Heikin lapsista nuorin, valkokihara, naurusuu, eikä se ollut köyhälle teinillekään ylpeä. He olivat lapsina yhdessä leikkineet ja riidelleet, ja sellaisina olivat heidän välinsä edelleenkin jatkuneet. Ei ollut Martti ikinä lemmestä uneksinutkaan, vielä vähemmin sellaisista Kertulle puhunut, — eihän toki, teinipoloinen, vaikkeihän juuri Heikkikään, jota "Köyhäksi Kyröksi" sanottiin, ollut mikään pohatta, — mutta nyt johtui yhtäkkiä mieleen sellainenkin ajatus, että mitähän Kerttu sanonee, kun hän, Martti, ajaa taloon kuninkaan miehenä ja airuena! Mitähän jos siltä kysäisisi, tahdotko ruveta kuninkaan miehen morsiameksi, vai odotatko parempia…?

— Hassuja mielikuvia! — Martti niitä itsekin aivan säpsähti, kun Klaus-herra juuri niiden keskelle sieltä edeltäpäin hänelle jotakin karjaisi höyryävän ratsunsa selästä, eikä hän heti tajunnut, mitä se siinä tienhaarasta puhui… — Höpsistä, — mutta silmät siltä Kertulta kuitenkin selälleen repeävät! Ja samoin niiltä teinitovereilta, jotka sattuvat Turussa olemaan ja kummissaan katsovat: Marttiko se ajoi…?

Hevoset olivat likomärät ja hiki valui selässäistuvainkin ihoa pitkin, mutta levähtämättä he painoivat Turkua kohden. Elokuun ilta oli kuitenkin jo käsissä, kun maat aukenivat ja kelmeää taivasta vastaan kuvastuivat Tuomiokirkon ja Kertunmäenkirkon suipot tornit ja niitä alempana Vartiovaaran harjalta monet kymmenet tuulimyllyt, jotka siellä kuin rivissä levittelivät siipiään. Saapuessaan Aningaisten mäelle ja sen rinteelle rykeytyneen etukaupungin kohdalle ratsastajat näkivät edessään Aurajoen eteläisen rannan vanhat kookkaat kivitalot, nuo paavinaikaiset kirkolliset juhlarakennukset, jotka enimmäkseen kumminkin olivat rappeutuneet, mikäli eivät olleet aivan raunioina. Suuret tulipalot olivat näet viime vuosina pariinkin kertaan tuhonneet tuota vanhaa kirkkokorttelia ja Martti-teini tiesi, että nuokin muurit, jotka vielä korkeina vastaan kohosivat, olivat jo aikansa eläneet. Jokunen vanha anetalo vain, joka oli oston kautta joutunut jonkun rikkaan porvarin haltuun taikka jonka joku ovelampi hengenmies oli asunnokseen saanut, oli auttavasti käyttökuntoon korjattu, muuten oli jo vanha kirkkokortteli menneen ajan muistoa.

Turun myöhempi asutus oli varsinkin noiden suurten palojen jälkeen ryhmittynyt alemmas joen varrelle sekä Aningaisten puolelle, jossa kaalimaitten keskellä oli rivittäin verrattain uusia, valkoisilta hohtavia puutaloja. Sinne, entisille piispan pelloille, olivat varsinkin Turun suomalaiset nousukasporvarit rakentaneet talojaan; siellä oli Innamaan korkeapäätyinen rakennus, siellä muuan Krankan Mikon, tuon äveriään laivaporvarin, monista taloista, siellä vihdoin… Niin, sinnepäin vetivät Martin katseet… Mutta ohi tuon uuden kaupunginosan, ohi Köyhän Kyrön pienen talon, nyt hiestyneet ratsastajat painoivat, tehden kivisillan korvassa pienen pysähdyksen ja siinä lausuen toisilleen jäähyväiset. Siinä käänsi näet Martti Pietarinpoika väsyneen ratsunsa tiukasti oikealle, linnanveräjälle päin. Sillä linnaan nyt nuori airut, erottuaan ylpeästä matkatoveristaan, joka ajoi yöpymään isävainajansa komeaan kaupunkitaloon, viipymättä kiirehti, viedäkseen sen isännälle, Simo Tuomaanpojalle, kuninkaan kirjeen ja viestin. — Sitten vasta vanhaan majapaikkaan Aningaisissa laittamaan kuntoon kuninkaan suomenkielistä kirjettä ja tervehtimään vanhoja tuttavia!