XX

Martti Pietarinpoika oli määrätty kuninkaan airuena, venäläistulkki mukanaan, viemään Kustaa-kuninkaan Moskovan suuriruhtinaalle laatima kirje Viipuriin tai muualle, missä tapaisi venäläisarmeijan päällikön. Kuningas ei näet ollut luopunut tästä tuumastaan. Se oli hänestä ainoa keino selviytyä siedettävällä tavalla sodasta. Nuoren airuen piti joutua matkalle, niin pian kuin kaikki tarpeelliset valtakirjat ja turvakirjat olivat valmiit ja käännetyt.

Martille näin uskottu tehtävä oli sekä vaikea että vaaranalainen. Kukaan ei edes tiennyt, minne asti hänen tuli matkustaa. Hurjia vihollisparvia samoili ryöstellen sisämaassa; mitäpä varmuutta siitä olisi, että ne pitäisivät missään arvossa viholliskuninkaan lähettiläsvaltuuksia, — kirjeenviejäin henki ja vapaus ei ollut tosiaankaan isohintainen. Mutta se tehtävä oli nuorelle miehelle kunniakas luottamustoimi, hyvä porrasaskel, ja empimättä sen Martti vastaanotti. Olipa huolissaan huokaileva kuningas hänelle tästä matkasta, jos hän sen menestyksellä suorittaisi, luvannut hyvän palkinnonkin, mikäpä häntä, orpopoikaa, silloin pidätteli!

Ei ollut enää Kerttukaan pidättelemässä. Kohta Innamaan häiden jälkeen olivat tytön vanhemmat lähettäneet hänet johonkin maalle sukulaisiin, kun eivät kärsimänsä kolauksen jälkeen tahtoneet pitää häntä Turussa toisten naisten pilkkana. Siksi Martti ei ollut tuon merkillisen illan jälkeen tyttöään tavannut eikä käynyt vanhassa teiniasunnossaankaan, ja Kyrölän katkeroituneen emännän viittauksista päättäen hänellä ei ollut enää sinne asiaakaan. Matalaksi oli siitä painunut Martin äsken vapautunut mieli ja siksi lähti hän nyt kernaasti maailmalle.

Mutta eräänä helmikuun päivänä, juuri lähtöään odotellessaan, hän yhtäkkiä tyttönsä tapasi. Turussa vietettiin silloin suuria hautajaisia. Kaupungin entinen pormestari ja vuosikymmenien aikana edustavin toimimies oli kuollut ja vaikka tämä vanhus oli kuollut virattomana ja köyhänä, oli koko kaupunki häntä kuitenkin maahan saattamassa. Pormestarivainaja, Pietari von Åken, oli näet merkinnyt Turun kaupungille paljon niihin aikoihin, jolloin siellä saksalainen aines, mihin kansallisuuteen Pietarikin kuului, oli ollut määräävänä ja jolloin kaupungissa vielä oli jäljellä sen entistä loistoa, vireyttä ja rikkautta. Tämä saksalaisuus oli vielä muutamia vuosikymmeniä sitten lyönyt leimansa Turun oloihin, sen puhekieleen, sen tapoihin ja elämään, suurin osa porvaristoa oli saksalaista. Mutta silloin tuli taiteaika, hansalaissota, kauppasota. Kustaa Vaasa oli silloin järjestelmällisesti ruvennut kitkemään Hansa-liiton liikaa vaikutusta pois valtakunnastaan, olipa siinä aika-ajoin menetellyt hyvinkin kovakouraisesti. Siten oli pari, kolme vuosikymmentä sitten saksalaiset Turustakin suurelta osalta ajettu tai muuttaneet pois, ja ne, jotka olivat sinne kiinnikasvaneina vielä jääneet, olivat olleet monenlaisten rettelöjen ja verotusten alaisia ja menettäneet entisen asemansa yhteiskunnassa. Niin oli käynyt Pietari von Åkeninkin, jolta vietiin sekä virka että varat, jota aika-ajoin linnan tyrmissäkin istutettiin, mutta joka siitä huolimatta, lahjakkaana ja toimitarmoisena miehenä, pysyi kauan kaupunkinsa etunenässä ja nautti sen kunnioitusta.

Nyt oli vanhus kuollut. Ja vaikka hän kuolikin syrjäytettynä, olivat turkulaiset kiintyneet tähän menneen loistoajan edustajaansa niin syvillä kiitollisuuden, rakkauden ja kunnioituksen siteillä, että he kaikella entisajan komeudella saapuivat hänelle viimeisiä jäähyväisiään lausumaan tuomiokirkon viereiselle hautausmaalle, missä piispa hänen ruumiinsa siunasi. Tiedettiinpä, että Kustaa-kuningaskin oli jo siksi heltynyt tätä ennen vainoamaansa suurporvaria kohtaan, että antoi poikansa Juhanan edustajanaan ottaa osaa pormestarivainajan hautajaissaattoon. Tämä kuninkaallinen edustus taas vuorostaan lisäsi tilaisuuden juhlallisuutta.

Juhana-prinssin seuralaisena tuli Marttikin nyt olleeksi mukana näissä suurissa hautajaisissa. Hän sai siellä nähdä, kuinka prinssi reippaalla ja kansanomaisella esiintymisellään yhä enemmän voitti puolelleen turkulaisten sydämet. Juhana oli viime aikoina liikkunut paljon porvarienkin piireissä ja pidoissa, olihan häntä sinnepäin erityinen vetovoimakin nykimässä. Jo se raskas, ärtyinen mieliala, joka kuninkaan kärsimättömyyden vuoksi vallitsi linnassa, ajoi hänet hakemaan huvituksia sen ulkopuolelta. Hän pani toimeen rekiretkiä läheisten aatelisten tiloille, rakensi Aurajoen rannalle kelkkamäkiä, joihin kutsui Turun nuorisoa huvittelemaan, ja pani illan tullen toimeen karkeloja, joissa hän joskus itsekin soitteli luuttua. Turkulaiset olivat aivan haltioituneet tästä nuoresta prinssistä, joka oli tuonut hovin hienoudet ja ilot heitä niin lähelle.

Hautajaisten päätyttyä ympäröivät turkulaiset taas suosikkinsa, joka hilpeästi tarinoi heidän kanssaan, ja tässä piirittäjäjoukossa keksi Martti yhtäkkiä Kerttunsa siniset silmät, joiden hän huomasi häntä kohden pälyvän. Hän riensi puhuttelemaan tyttöään, joka hyvänä ystävänä häntä tervehtikin, kertoen äsken palanneensa maalta ja kysyen, miksi Martti ei ollut heillä käynyt.

— En tiennyt sinun palanneen, enkä tiennyt, odotitko minua tulevaksi.

— Etkö muista enää tietä Aningaisiin? veisteli tyttö ikäänkuin nuhtelevasti.

— Muistan… tulen sinne kohta kanssasi, jos tahdot. Tulen jäähyväisille, minun on lähdettävä pitkälle matkalle.

— Siis menkäämme!

Prinssi oli hävinnyt omille retkilleen ja onnellisena asteli Martti taas pitkistä ajoista tyttönsä rinnalla Turun lumisia kujosia pitkin. Iloinen ja tuttavallinen oli taas heidän seurustelunsa, ikäänkuin kaikki, mitä välillä oli tapahtunut, olisi pyyhkäisty olemattomiin. Martti kertoi matkansa määrästä ja sen vaarallisuudesta ja aivan selvästi hän luki vilpitöntä osanottoa ja kiintymystä tyttönsä silmistä. Ja silloin hän virkkoi reippaasti ja rohkeasti:

— Jos retkeltäni terveenä palaan ja saan kuninkaalta hänen lupaamansa palkinnon, menemmekö silloin yhteen, Kerttu?

Tyttö loi tietenkin katseensa kainostellen maahan, mutta painautui samalla saattajaansa lähemmäs. Ja Martti jatkoi kuumenneena:

— Hyvin tiedät, että tämä on jo kauan ollut unelmani ja uskonpa, että sinäkin olet sen aavistanut — me kuulumme toisillemme. Palattuani perustan kodin tänne Turkuun — olenhan kuninkaan mies — ja sen haltijattareksi tulet sinä, — niinhän Kerttu! Olenhan ystävistäsi paras…?

— Olet, Martti, kuiskasi neito kainostellen. — Mutta puhutaan siitä kotona…

— Puhutaan heti!

Heidän keskinäiset välinsä olivat siis vihdoinkin selvät! — Martin täytyi toisinaan miltei pysähtyä kadulla sen varmasti todetakseen. Kaikki kahnaukset, ylimysherrain liehittelyt, niskanheitot ja kylmät katseet olivat unhottuneet, tyttö käveli siinä suloisena ja hellänä hänen rinnallaan, hänen omanaan! Martti hyppeli ilosta nietoksissa, kun lähestyttiin Aningaisten taloja, leperteli tulevasta onnestaan ja Kerttu nauroi herttaisesti, täysin yhtyen hänen iloonsa.

Mutta siellä perillä Kyrön Heikin pirtissä ei ilta muodostunutkaan yhtä iloiseksi. Vastaanotto oli siellä alunpitäen entisaikoja virallisempaa ja kankeampaa ja kun Martti siitä huolimatta onnensa kuumassa huumeessa lähti esittämään kosintaansa, teki Kyrön myrtynyt Elisa-emäntä heti tenän. Itse oli Heikki näissä asioissa akkavallan alainen; hän oli aina ollut suopea Martille, oli ehkä nytkin, mutta antoi vaimonsa määrätä ja olla äänessä. Ja tämän ääni oli kylmä ja tyly:

— Millä sinä vaimosi elättäisit, maankiertäjä kirjuripahanen…!

— Mikä kuninkaan palkinto — hanki se nyt ensiksi, sitten nähtäneen…

— On meidän Kertulla ollut korkeampiakin kosijoita kuin sinä, ja saattaa tulla vielä vastakin, — parasta on, kun pysyt loitommalla…

— Kuitian herran aikeiden vilpillisyydestä et sinä tiedä mitään. Mutta lienet kyllä ollut mukana niissä juonissa, joilla hänet vedettiin Kertun luota pois — kyllä minä sen yskän ymmärsin…

Näin väitteli ja kielteli kylmästi ja yliolkaisesti Kyrön emäntä, kumoten heti Martin heikot vastaväitteet, eikä saanut nuorukainen Heikiltäkään, kannatusta. Kerttu-raukka taas repesi itkemään eikä osannut muuta.

Martti ei kuitenkaan niin vähällä otettaan hellittänyt. Hän pysyi tyttönsä vuoksi topakkana ja vakuutti Kertun vielä tästä talosta korjaavansa, lisäten:

— Nyt lähden matkalle, ja kun sieltä palaan, tulen asiasta uudelleen puhumaan — älä itke lintuseni!

— Matkusta vain, uhmaili äiti, tyttärensä kyynelistä välittämättä. — Mutta sinua varten täällä en missään tapauksessa tätä lintua sillaikaa säästele.

— Mutta hän säästyy itse minua ja yhteistä onneamme varten, eikö niin, Kerttu? Elä lujassa toivossa!

Martti koetti pysyä varmana ja reippaana loppuun asti ja hänen äänensä oli karski, kun hän rohkaisi tyttöään jäähyväisiksi. Mutta todellisuudessa oli hänen rohkea varmuutensa jo kokonaan tiessään ja syvä alakuloisuus sai hänet valtoihinsa. Ja kun hän hetkeä myöhemmin, tylyjen hyvästijättöjen jälkeen, käveli linnaan päin takaisin Aningaisten kaupunginosasta, oli hänen mielensä apeutta täynnä ja hänen sydämensä suruun pakahtua. Kerttu on liiaksi lapsi, hän voi pian taipua äitinsä tahtoon… joka tapauksessa hänellä on vaikea taistelu edessään. Ja mitä se lopultakaan hyödyttää…?

— Joudanpa täältä nyt lähtemään vaikkapa surman kitaan tai tatarilaisten vangiksi! — päätteli nuorukainen. — Mutta jos palaan, silloin… niin, silloin uusi ote!

* * * * *

Parin päivän perästä olikin Martin jo mentävä kuninkaan luo saamaan valtakirjansa ja viimeiset evästyksensä matkalle. Mutta hän hämmästyi jo kuninkaansalin etuhuoneisiin saapuessaan. Siellä tehtiin näet tänä aamuna vilkkaita matkavalmistuksia, täytettiin matka-arkkuja, kannettiin esille turkkeja ja vällyjä. Pian kuuli hän syyn tähän touhuun.

Ahvenasta oli saapunut sanomia, että jäät ovat nyt lujat ja varmat reelläkin sinne ajaa, saaristolaiset olivat jo tämän taipaleen kulkeneet ja luotettavat oppaat olivat Turussa. Ruotsiin asti ei kyllä voitu päästä, sillä Ahvenanmerellä oli edelleen avovettä ja ahtojäitä, mutta kuningas oli kumminkin riemulla vastaanottanut saapuneen sanoman, päättäen lähteä Turusta, jossa hän oli niin paljon kiusaantunut ja jossa hän alituisesti tunsi olonsa epävarmaksi, Kastelholman linnaan, lapsuutensa leikkimaille, — sinne saarimaahan asti eivät ryssäläispartiot, jos Turun rannikolle tulevatkin, hevillä osaa. Ja hän oli päättänyt jo heti, samana päivänä, lähettää perheensä edeltä saarimaan turvaan, ajaakseen itse päivän tai parin kuluttua sinne Juhana-prinssin kanssa perästä. Sillä Juhana oli edellisenä päivänä lähtenyt huviajelulle Ispoisten kartanoon eikä kuningas millään ehdolla tahtonut jättää lemmikkipoikaansa tänne vaaranalaiselle mantereelle.

Kuningattaren ja kuninkaanlasten sekä hoviseurueen kuomurekiä varustettiin ja valjastettiin parast'aikaa linnan pihalla ja varmat saaristolaisoppaat odottivat siellä ylhäistä retkikuntaa saattaakseen. Hovipalvelijat juoksivat vain vielä rappusissa kantaen tavarakääröjä ja lippaita ja kuningas itse asteli heidän joukossaan, lähteviä rekeen hoputtaen, jotta he valoisaan aikaan hyvin ehtisivät perille. Hän oli harmissaan Juhana-prinssin viipymisestä, mutta entistään reippaampana ja pyylevämpänä hän nyt kuitenkin siinä kulki, hommaili ja myhäili. Sillä olihan hänellä nyt varmuus siitä, että hän sai perheensä turvaan ja pääsi itsekin vaaroja pakoon.

— Me laadimme täällä nyt valmiiksi viimeiset käskykirjeet sotaväen otosta ja maan puolustuksesta, virkkoi hän Steen Leijonhufvudille, joka häntä yhtä myhäilevänä seuraili.

— Ja sitten lähdemme mekin tästä ilottomasta maasta, vastasi Steen-herra hiukan levotonna, tietämättä varmasti, aikoiko kuningas ottaa hänetkin mukaansa sinne saarimaan turvaan.

— Sitten lähdemme. Pidämme hevoset varalta valjaissa, voidaksemme nousta rekeen millä hetkellä tahansa, yöllä tai päivällä, jos kiirekin tulisi. Ja ajamme henkivartioinemme ulos meren jäälle!

Turvassa jo olemme!

Tämän hälinän keskellä sai Martti kuninkaan kansliasta kirjeensä, — jo oli hevonen häntäkin varten varattu. Ja hetkistä myöhemmin, kun komea kuninkaallinen rekisaattue oli kulkusten kilistessä ja parihevosten vetäessä raskaita kuomuja laskeutunut Turun linnasta alas jäälle, laskeusi sieltä mantereenpuoleiselle tielle pieni, kahden hengen ajoreki, jossa kuninkaanairut ja venäläistulkki — vetelä, unelias mies — lähtivät tietymättömälle, epävarmalle retkelleen vihollisten valtaamia seutuja kohti.

Surumielisesti helähti nyt Martin mielestä aisakello, kun hän sitä turkkiensa sisältä kuunteli Turun kaupungin jäädessä hänen selkänsä taakse. Sinne jäi nyt myös se vähä, mikä hänelle oli maailmassa rakasta ja kallista… muistot vain seurasivat mukana reessä, muistot kauniit ja katkerat. Millaista on, kun hän sinne taas palaa, jos palaa? Muisteleeko siellä silloin vielä keltatukka impi vähäpätöistä sulhoaan, vai onko hän jo aikoja sitten joutunut takaisin päivän ilojen pyörteeseen, jossa pian on unohtunut se, mitä hautajaisista palattaessa oli puhuttu ja luvattu…

— Välipä köyhästä teinipojasta, niin ajattelevat kai nekin harvat, jotka häntä yleensä ajattelevat. Ja niin koetti hän ajatella itsekin, painautuen syvemmäs turkkiensa sisään, nukahtaakseen pois kaikista turhista toiveista.