VII

Viipurin piispa Paavali Juusten seisoi, päivätyönsä päätettyään, tuomiokapitulinsa portilla miettien, suuntaisiko hän tänään iltakävelynsä satamaan, jonka läheisyydessä oli hänen veljensä, suolaporvarin talo ja missä väliin saattoi tavata Tallinnan ja Lyypekinkin laivoja, vaiko linnaan, jossa aina sai kuulla uutisia, — jommallekummalle taholle hän joka ilta askeleensa ohjasi. Linna oli kyllä nyt tyhjä, ei sieltä paljoa seuraa saanut. Mutta ehkäpä Inga-rouva juuri sitä mieluummin ottaisi vastaan vieraan, — niin, hän lähtee sittenkin linnaan päin.

Se mustunut, umpinainen kivirakennus, jonka jykevän, raudoitetun portin edustalla hän ratkaisunsa teki ja jolla nyt oli "tuomiokapitulin" juhlallinen nimi, oli entinen Viipurin mustainveljesten luostari taikka se osa siitä, joka vuosikymmenien rappeutumisen jälkeen oli voitu panna auttavaan kuntoon Suomen toisen, uuden hiippakunnan hallintotaloksi. Muuten tuota tuomiokapitulia vasta parhaillaan järjestettiin, toistaiseksi siihen ei vielä kuulunut kuin hän, piispa itse, Viipurin kirkkoherra, joka oli saanut tuomiorovastin arvonimen, sekä pari juuri papiksi vihittyä teiniä apulaisina ja kirjureina. Vastahan toista vuotta sitten tämä uusi hiippakunta oli perustettukin jakamalla vanha kahtia, ja siinä oli kaikki vielä alkuvaikeuksien kannalla, — eipä ollut sen olemassaolokaan vielä yleisön tajuntaan juurtunut.

Mutta piispa Juusten, Turun koulun entinen rehtori ja Agricolan apulainen jakamattoman hiippakunnan aikana, oli luonteeltaan rauhallinen, miltei verkkainen mies, ja hän kävi vaikeaan tehtäväänsä, uuden hiippakuntalaitoksen luomiseen, tyynesti ja hätäilemättä käsiksi. Tehtävä oli monellakin tavalla vaativa ja laaja. Ei ollut kysymys ainoastaan uuden järjestön luomisesta. Tämä osa Suomen vanhaa hiippakuntaa käsitti, paitsi koko Karjalan, puolet Uuttamaata ja Hämettä Hauhoa myöten sekä koko Savon asutuksen, niin pitkälle kuin sitä ulottui Tavisalmelle ja Sisä-Suomen erämaihin asti, ja monet näistä seuduista olivat vielä hyvin höllästi kirkkojärjestelmään liitetyt. Siinä olisi ollut piispalle lääniä pitkiinkin tarkastusmatkoihin, mutta hänen täytyi nyt aluksi järjestellä lähimmän Karjalan kirkollisia oloja, joita oli niin kauan laiminlyöty, että sen kansa syrjäseuduissa eleli melkein pakanuuden tilassa, arpojainsa ja poppamiestensä varassa.

Juusten oli perusteellisesti ryhtynyt raivaustyöhönsä, teki pitkiä työpäiviä, lähetteli tiheitä paimenkirjeitä, koettaen saada toiminnan käyntiin. Mutta päivän työt päätettyään hän sulki sentään perin kernaasti ja rauhallisesti kapitulin oven, jättäen sikäläiset huolensa sinne, ja vietti iltansa rauhallisesti joko veljensä tai jonkun muun porvarin talossa taikka sitten linnassa kunnon Ahtisten herran ja hänen herttaisen rouvansa vieraana. Paavali oli näet vielä naimaton, vaikka jo ikämies.

Outoa siellä linnassa nyt viime viikkoina oli ollut, kun koko tuo remuava sotaväki oli poissa, mutta piispasta se toisaalta oli paljon hauskempaa. Siellä saatiin nyt istua pienessä pirtissä Maunun ja hänen puheliaan puolisonsa kanssa, usein kyllä mukana vielä alivouti Sigfrid Matinpoika ja hänen suloinen tyttärensä — todellakin suloinen neito… Ja toimelias, ymmärtäväinen neito… ihan varmaan hyvää emäntäainesta… Juotiin oluttuopista ja syötiin pala, ja niin meni tarinoidessa ilta hauskasti…

Tällainen oli ohjelma tänäänkin, eräänä syyskuun päivänä. Siellä Maunun pikkutuvassa oli kerrottu suomalaisen sotaväen hyökkäyksestä rajan yli Inkeriin — sanottavaa vastarintaa siellä ei oltu kohdattu —, kuninkaan odotetusta tulosta Viipuriin — hän saattoi tulla laivoillaan minä päivänä tahansa, jos tuli, mikä ei sekään ollut aivan varmaa —, ja pientä sukkeluutta oli sekaan lasketeltu Inga-rouvan ja Sigrid Matintyttären kanssa, joka oli todella suloinen neitonen… Tyytyväisenä iltaansa Paavali Juusten lähti hämärän tullen kävellä löntöstelemään takaisin yksinäiseen, synkkään kapitulirakennukseensa, jossa hän asuikin ja jossa aamulla anivarhain taas työ oli alkava.

Silloin piispan kävellessä sillan yli hänen katseensa takertui hämärtyvälle, syystummalle lahdelle, ja hänen pyöreät silmänsä seisahtuivat. Ilmestyihän sieltä suuria, haljakoita purjeita, jotka levittäytyivät taivaan rantaa vastaan. Kokonainen laivasto tulossa Viipuriin, — tietysti kuninkaan laivasto…! Eikä Inga-rouva tiedä mitään! Piispan lyhyet, tukevat sääret liikahtivat tavallista liukkaammin hänen palatessaan linnaan tätä sanomaa viemään ja tuossa tuokiossa olivat siellä valmistukset käynnissä. Ja itse seisoi Juusten vanhan Ahtisten herran rinnalla linnan laivasillalla, kun kuningas siitä nousi maihin ja vastaanotti ensimmäiset tervehdykset.

— Mitä tietoja on rajalta? kysyi hän ensi sanoikseen poikansa rinnalla maihin päästyään.

— Toistaiseksi vain hyviä, lohdutti linnanvouti, saatellen vieraita linnaan.

— Mutta miksi täällä on niin hiljaista, niinkuin kuollutta, ihan autiolta täällä kajahtaa? — Näin ihmetteli kuningas heti linnaan saapuessaan. — Missä on linnanväki?

— Sotaretkellä tietysti.

— Kaikki? Kuka siis linnaa vartioi?

Kuningas oli taas merimatkansa jälkeen ärtyneellä päällä, ja siitä saivat ryöppynsä tuntea sekä isännät että emännät. Matka tänne Itä-Suomeen Tukholmasta asti oli hänestä tuntunut loppumattoman pitkältä; hän tunsi, nyt vihdoin perille ehtiessään, joutuneensa johonkin maailman ulkolaitaan saakka ja oli nähtävästi jo laivassa ruvennut katumaan retkeään tänne kaiken asutuksen takamaille. Olot olivat hänestä täällä vielä vieraammat kuin Turussa: puvut, kansanmiesten pitkät mekot ja naisten väljät huntupäähineet, kielenkäyttö, — kaikki täällä puhuivat suomea —, ja sitten vielä sota näillä kaukaisilla takamailla! Vanhasta kuninkaasta oli kuin hänet olisi viskattu syrjään emämaastaan ja hallituspaikastaan johonkin kaukaiseen korpeen, jossa hän ei tuntenut olevansa ollenkaan turvassa.

Niin, se sota!

Kustaa-kuningas ei ollut Ruotsissa asioita pohtiessaan osannut kuvitella, että vielä täältä Viipurista olisi sotaväki lähetettävä kymmenien peninkulmain päähän yhä synkempään korpeen sotimaan — mitä hyötyä olisi siitä lopulta? Ja nyt oli hänen vielä vaikeampi suostua siihen, että hänen pitäisi laskea nuori poikansakin noiden rajattomien metsien ja soiden takaisille sotapalkoille näiden kömpelöiden suomalaisten seurassa kavalaa ryssää vastaan. Siitä heillä oli ollut kinaa Juhana-prinssin kanssa koko merimatkan ja sitä jatkui nyt maihin noustuakin. Vanha kuningas oli erityisen äreä tuntiessaan luissaan, ettei hän tässä painiskelussa lemmikkipoikansa seikkailuintoa vastaan lopultakaan jaksaisi pitää puoliaan. Nuori prinssi oli jo Ruotsista lähtiessään puhunut halustaan päästä taistelutantereelle, eikä isä ollut sitä silloin aikoinaan kyllin jyrkästi kieltänyt, vaan päinvastoin tuonut poikansa tänne mukanaan. Mutta nyt isä tahtoi tuon seikkailun kieltää.

Kuningas oli majoitettu linnan keskikerroksen juhlahuoneisiin, jotka Kaarle Knuutinpoika Bonde ja Krister Niilonpoika Vaasa — Kustaa-kuninkaan esi-isiä sata vuotta sitten — olivat sangen komeiksi rakentaneet ja joita senkin jälkeen oli joltisestikin ylläpidetty. Ne oli Inga-rouva ajoissa siistinyt ylhäisiä vieraitaan varten ja sinne hän nyt oli näille ruokapöydänkin kattanut. Siellä kyseli kuningas Ahtisten herralta ja Paavali-piispalta näitä Karjalan matkoja, seutuja, missä sotatapahtumat liikkuivat, taistelevain joukkojen määrää ja tietojen saannin nopeutta. Ahtisten herra mainitsi silloin hyvin tärkeäksi, että kuningas lähettäisi Ruotsista nyt mukanaan tuomansa väen, tuhatkunta miestä, senkin kiireellä Nevajoelle taistelevien avuksi, sillä nämä odottivat näitä apujoukkoja, joiden tiesivät olevan tulossa.

— Eikö siellä sitten kokoamanne väki riitäkään, onko se nyt jo joutunut hätään? tiukkasi kuningas.

— Ei ole joutunut hätään, mutta tuloksiin nähden on mahdollisimman tehokas sotajoukko tarpeellinen.

Kuningas käännähti kärsimättömästi nojatuolissaan, jossa hän istui nahkareunaiseen vaippaansa kääriytyneenä, siveli levottomana kädellään puolikaljua päälakeaan, joka kestitysviinin vaikutuksesta oli ruvennut punoittamaan, ja virkkoi mukanaan olevien valtaneuvostensa puoleen kääntyen:

— Lienee siis ruotsalainen väkemme lähetettävä sinne rämeitä tarpomaan, kun kerran leikkiin on käyty. — Ja valtaneuvos Abraham Leijonhufvudille, joka oli toinen mukana oleva kuninkaan lankomies, mutta enemmän soturi kuin hänen Steen-veljensä, kuningas lausui nyt melkein surkutellen:

— Sinun täytynee, Abraham, lähteä varusväkemme päällikkönä sinne rajalle, eivät taida nämä suomalaiset siellä muuten selvitä.

Siihen iski silloin taas kiinni Juhana-prinssi, joka terveenä ja reippaana istui viluisen isänsä vieressä, huudahtaen:

— Juuri niin, ja Abraham-enon mukana lähden sinne nyt minäkin.

Hän oli kuitenkin valinnut huonon hetken uudistaakseen vanhan pyyntönsä. Sillä kuningas oli nyt huonolla tuulella ja vastasi pojalleen lyhyesti ja kipakasti:

— Sinä, Juhana, jäät minun kanssani tänne odottamaan tuloksia tapausten menosta.

— Tänne autioon linnaan!

Jo näkivät syrjäisetkin, että kiivas Vaasan veri kuohahti sekä isässä että pojassa. Nuori prinssi sävähti punaiseksi kasvoiltaan, hänen silmiinsä kohosivat kiukun ja pettymyksen kyyneleet ja läimäyttäen oluttuoppinsa pöytään hän virkahti ikäiselleen oudolla kiivaudella:

— Minä lähden sittenkin!

— Vastoin isäsi kieltoa! Niskoitteletko kuningastasi vastaan, poika?

Nuori prinssi oli juuri ehtinyt 18 vuoden ikään ja jo tällä Suomen-matkallaankin ruumiiltaan huomattavasti kehittynyt. Päivä oli paahtanut hänen ennen maidonkarvaiset lapsenkasvonsa ruskeiksi ja merielämä vahvistanut hänen ennen hentoja jäseniään. Hän nousi nyt pitkänä ja solakkana istuimeltaan, astui kunnioittavasti isänsä luo ja virkkoi äänellä, jossa soi sekä hellyyttä että päättäväisyyttä:

— Isä, en ole lapsi enää. En voi palata tältä sotaretkeltä, voimatta kertoa olleeni mukana sodan tapauksissa. Minua halveksisi sekä aina ivallinen vanhempi veljeni että kaikki muut, jotka tietävät minun olleen tällä Suomen-retkellä. Minut leimattaisiin pelkuriksi. Koko sotaväkikin, jolle olen ilmoittanut aikovani sitä seurata, nauraisi minulle, — isä, ethän tahdo saattaa poikaasi tällaisen naurun esineeksi! Miksi voisit sitä tahtoa?

Hän puhui lämmöllä ja arvonannolla, mutta oudolla lujuudella, — isä tunsi sen otteensa heltiävän, joka oli pitänyt häntä voiton puolella. Hän tunsi poikansa esiintymisessä Vaasan suvussa salaa piilevän kunnianhimon, joka saattoi sitä johtaa mihin tahansa, ja oivalsi sen nyt Juhanassa heränneen. Mutta hän tahtoi vieläkin säilyttää vaikutusvaltansa ja pysyttää poikansa luonaan vaaroista syrjässä.

— Sitä, mikä tapahtuu minun käskystäni, älköön kukaan uskaltako arvostella. Jos minä estän sinua lähtemästä luotani kymmenien peninkulmien päähän tähän sissirosvojen ja noitain maahan, on minulla siihen pätevät, valtakunnalliset syyni…

— Mutta häpeä osuu minuun, ja koko eliniäkseni. Minä en voi sallia nuoruuteni turmeltuvan turhista varovaisuussyistä. Ja kääntyen valtaherrain puoleen puhui prinssi kiihkeästi ja hartaasti: — Steen-eno ja Abraham, johtaahan isän rakkaus, joka minulle on kallis, tässä harhaan…

— Mitä sinä siitä tiedät! urahti ukko.

Mutta valtaherratkin kävivät kannattamaan nuoren prinssin pyyntöä. He tekivät sen kyllä hillitysti, kautta rantain, mutta sentään selvästi esittämällä, että vaara rajalla tuskin oli sen suurempi kuin täällä Viipurissakaan, jos varteenotetaan tarpeellinen, kuninkaalliselle henkilölle kuuluva varovaisuus. Pieni ratsastusmatka vain — ja pääseehän sieltä takaisin.

Kuningas taisteli sisäistä taistelua, nieli kiukkuaan, mutta ei voinut kieltää, että pojan kanta oli jossain määrin oikeutettu. Viimeisiin asti hän kuitenkin koetti tehdä vastarintaa ja huudahti melkein vihaisesti vanhemmalle Leijonhufvudille:

— Mitä, Abraham, otatko vastuullesi kuninkaallisen prinssin hengen ja turvallisuuden, — oma henkesi on siinä kysymyksessä.

— Otan kyllä.

Vanha kuningas katsoi muuten varovaa ylimystä hämmästynein, hiukan vetistävin silmin, katsoi poikaansa, jonka posket hehkuivat intoa, ja ymmärsi, että hänen oli nyt tässä lopultakin peräydyttävä. Se häntä sekä suututti että suretti. Suututti siksi, että hänen, isän ja kuninkaan, oli arveluttavaa pyörtää sanansa. Ja suretti senvuoksi, että hän nyt yhä selvemmin näki pojassaan ominaisuuksia, joita hän pelkäsi. Juhana oli sydämellinen ja avomielinen, — sillä herttaisuudellaan hän juuri oli anastanut lemmikin paikan isän sydämessä, — mutta hänen tunteensa eivät olleet ketään, ei edes isääkään kohtaan niin syvät, että hän niiden vuoksi olisi uhrannut kipenenkään itserakkauttaan tai maineen taikka imartelun himoaan. Ja pohjalla oli kai sittenkin se ainainen veljeskilpailu: Juhana tahtoi tietysti saada sotamainetta voittaakseen kansan suosion vanhemman veljensä, tuon epäluuloisen jurottajan, kustannuksella. Tämä into se näin oli ajanut pojan välit isän kanssa hetkeksi asettumaan kuin veitsen kärjelle.

Sitä vanha Kustaa hätkähti, ja hän kysyi itseltään, oliko hänellä oikeus vain omaa ikäväänsä ja omaa, ehkä aiheetonta levottomuuttaan ajatellen laskea asiat niin pitkälle. Hän nousi nyt hänkin ruokapöydästä ja virkkoi tyynemmin:

— Me keskustelemme asiasta vielä kahdenkesken, Juhana. Hyvää yötä, herrat, — antamasi takuun, Abraham, panen mieleeni.

Pöytäkunta hajaantui, mutta kaikki olivat jo selvillä siitä, että nuorella herttualla oli aamulla lupa lähteä rajalle.

Piispa Juusten käveli tällä kertaa yösydännä yksin linnasta kapituliinsa. Olihan se ollut hänelle merkki-ilta! Merkkitapaushan oli koko Viipurin kaupungille ja laajalle Karjalalle, kun maan kuuluisa kuningas, sen voimakas isällinen hallitsija, kerran oli saapunut tähänkin valtakunnan kaukaisimpaan laitaan vierailemaan. Mutta hiljainen piispa, joka harvapuheisena ja vaatimattomana oli iltakauden istunut tuossa ylhäisessä seurassa, tunsi sittenkin mielessään vähän pettymystä. Hän oli kuvitellut kuninkaan jalommaksi ja mahtavammaksi, voimakkaammaksi ja suurpiirteisemmäksi. Tämäkö äreä, pussinaamainen, vetistäväsilmäinen ukko oli siis tuo nerokas ja voimakas Kustaa-kuningas, joka oli voittanut miltei lukemattomat vihollisensa, koonnut innollaan talonpoikaisjoukkoja aseisiin, ja niiden avulla pelastanut maansa vieraasta ikeestä? Tämäkö levoton, tupsahteleva, arka äijä…? Koko iltakausihan jankattiin vain siitä, raskisiko hän laskea poikansa, kohta täyden, rotevan miehen, sotarintamalle, jonne hän tuhansia muita komentaa!…

Ei, Paavalista tuntui, kun hän siinä verkalleen Viipurin syyspimeitä kujia löntösteli, että oli parempi olla tutustumatta kuninkaaseen näin läheltä, parempi häntä palvoa ja kunnioittaa kaukaisena, korkeana olentona.