XXVII

Sydänkesän ihanimmalla ajalla, kesäkuun lopulla, oli Martti Skytten ollut tapana piispanlinnassaan Turussa pitää suurenlaiset piispanpidot, joihin paikkakunnan sekä hengelliset että maallisetkin herrasväet kutsuttiin vieraiksi. Alkujaan lienee tämä tapa perustunut niihin komeihin juhliin, joita Suomen mahtavat paavilliset kirkkoruhtinaat samoihin aikoihin vuodesta viettivät luonnonkauniissa Kuusistossa ja sen upeissa linnansuojissa. Nyt Kuusisto oli jo lähes puolisataa vuotta ollut rauniona, Turun vanha piispanlinnakin oli nyt rauniona, mutta tätä kesäistä kirkkojuhlaa, johon nyt oli yhdistetty teinien papiksivihkiminen, vietti vielä Agricolakin, vaikka entistä paljoa vaatimattomammin, koruttomassa Lauritsan pappilassaan. Tänä vuonna oli Turussa yhä viipyvä kuningaskin lupautunut tulemaan mestari Mikaelin vieraaksi — ensi kerran Suomessa olonsa aikana — tähän kesäjuhlaan, joka siitä sai loistavamman leiman.

Aamupäivällä oli oltu kirkossa, jossa nuorten teinien vihkiäiset oli toimitettu ja jossa heille vuoroin piispa, vuoroin Ericus Härkäpää oli pitänyt saarnoja ja manauspuheita latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi. Kustaa-kuningaskin oli hoviseurueineen pistäytynyt kirkossa, kuullut siellä muun muassa mestari Eerikin suomalaisen teinisaarnan, josta hän ei ollut sanaakaan ymmärtänyt, ja kun hänet sieltä nyt saatettiin piispan asuntoon, ei hän ollut ihan parhaalla tuulellaan. Koko tämä paavillispohjainen juhla ja tuo oudonkielinen mongerrus saarnatuolista oli häntä tympäissyt. Hänessä oli taas herännyt vanha epäilys, että piispa Agricola sittenkin tavoittelee jotakin paavillista taikka omaperäistä kirkkomahtavuutta, — tämä epäilys oli siellä juhlapenkissä vaikuttanut häiritsevästi hänen mielialaansa ja muihin, parastaikaa hautomiinsa suunnitelmiin.

Oli kuuma poutapäivä, tuulen henkeäkään ei tuntunut, ja umpinaisessa, kapeakujaisessa kaupungissa oli ilma raskas ja pahalta lemahtava; aurinko heijasti melkein polttavana kirkkoa ympäröivistä, vanhoista kivirakennuksista, kirkon pimentoon tottuneet silmät vallan huikenivat siitä kirkkaasta valosta, joten vanhan kuninkaan täytyi kokonaan nojautua poikansa käsivarteen astuessaan toriaukean poikki Lauritsan anetaloon.

Mutta kun hän oli noussut viileän portaikon kautta sisälle tähän nykyiseen piispan asuntoon, häipyi hänestä pian tuo epäilysten ja väsymyksen tunne. Koti oli perin vaatimaton ja siisti, vailla kaikkea sitä loistoa ja prameutta, jota Kustaa oli kuvitellut siellä tapaavansa, — tavallinen, köyhä pappila. Talon emäntää tervehdittyään kuningas virkkoikin Agricolalle melkein ensi sanoikseen:

— Mihin käytät, mestari Mikael, suuret piispantulosi? Kotikomeuteen niitä et ainakaan näy tuhlaavan.

— Suomen piispain tulot eivät enää ole suuret, vastasi Agricola hiljaisesti, mutta ei vailla pientä kärkeä. — Papistomme on köyhä, sille menee suurin osa vielä peruuttamatta olevista piispan kymmenyksistä, joista muuten paljon jää saamattakin.

— Mutta kertyneehän niitä sentään ylijäämään asti sinullekin? tiukkasi kuningas epäluuloisena.

— Jos kertyy, menee se teineille… ja sitten näihin koruihin.

Piispa oli vienyt kuninkaan työhuoneeseensa ja näytti hänelle siellä suurehkon kirjastonsa. Mutta ennen kaikkea viittasi hän siihen pöytään, jolla olivat kaikki hänen kääntämänsä suomalaiset kirkolliskirjat siinä järjestyksessä kuin ne olivat ilmestyneet.

— Niiden painatus tulee kalliiksi, hän lisäsi, ja taas oli siinä huomautuksessa pieni, peitetty kärki. Kun Agricolan aapinen ja Uusi Testamentti oli Tukholmassa painettu, oli hän näet saanut siihen apurahan Kustaa kuninkaalta. Mutta nuo myöhemmin toimittamansa kirjat hänen oli täytynyt kustantaa itse omilla tuloillaan, — kuningas oli ilmeisesti kylmennyt hänen työlleen.

Mutta mainittua kärkeä ei Kustaa huomannut tai ollut huomaavinaan. Hän katseli noita outokielisiä, suomalaisia kirjoja, joista hän osan ennestään tunsi, Agricola kun oli ne hänelle lähettänyt kiitollisena saamastaan avusta, ja virkkoi:

— Aiotko toimittaa suomeksi kaikki, mitä on kirjoitettu ja painettu — sinullahan on suuret suunnitelmat, Mikael!

— Pieni alku on vasta tässä, mutta ison työn ja vaivan takana on ollut sekin. Eivät riitä varat eikä voimatkaan.

Lukumiehen hiljaisen, ahkeran uurastuksen jälki teki täällä joka tapauksessa työtä rakastavaan kuninkaaseen edullisen vaikutuksen. Mutta samalla edelleenkin hiukan vieraan. Siinä oli kaikessa tuossa piispan suomalaisessa touhunnassa kumminkin jotakin ikäänkuin hänestä erilleen pyrkivää, jotakin liian — suomalaista. Se oli kuninkaasta kaiketi sentään varsin vaaratonta, koska hän miltei ivaten kysäisi:

— Oppivatko suomalaiset näitä kirjojasi lukemaan?

— Kunhan oppisivat aluksi papit, ehkä sitten oppisi kansakin… vähitellen, huoahti piispa, myöntäen kuninkaan osuneen arkaan paikkaan.

— Niin, niin, saattaa olla tälläkin väestöllä omat tarpeensa, myönteli siihen kuningas nyt, hyväntahtoisemmin, ikäänkuin samalla tunnustaen jotakin, mistä hän ei ennen Suomeen tuloaan ollut mitään tiennyt, mutta mistä hän nyt, vaikka haluttomasti, oli tullut vakuutetuksi.

Vieraita saapui sillävälin joukoittain piispalaan, täyttäen pian sen suuren arkituvan. Mutta kuningas viivähti vielä siellä piispan työhuoneessa, vaipuen hetkeksi omiin mietteihinsä. Hän kai siinä vielä kerran pohti ja punnitsi päätöstään, josta hän jo muutamia viikkoja sitten oli tehnyt ilmoituksen pojalleen Eerikille, mutta jota hän ei vielä ollut avoimesti eikä virallisesti julistanut. Hän oli aina vain empinyt, ja tänään hän taas oli empinyt entistä enemmän. Mutta hänen siinä istuessaan tuli Juhana-prinssi hänen luokseen ja kuiskasi kysyvännäköisenä hänelle jotakin. Kun Kustaa näki lemmikkipoikansa täällä taas tuttavallisesti seurustelevan suomalaisten sekä hengellisten että maallisten herrain kanssa, repäisi hän itsensä ikäänkuin irti jostakin painajaisesta ja virkkoi lempeästi:

— Niin, sen täytynee kai tapahtua. Maltahan vähän, poikani, tahdon vielä neuvotella näiden ymmärtäväin miesten kanssa.

Kuningas oli prinssin pyynnöstä päättänyt käyttää tätä tilaisuutta, jolloin Turun väestö oli runsaslukuisena koolla, ilmoittaakseen sille tärkeän päätöksensä. Tieto siitä, että Juhanasta oli tuleva Suomen herttua, sen hallitseva ruhtinas, oli kyllä jo huhuna levinnyt sangen yleisesti. Kuningas ei itsekään ollut pitänyt tätä päätöstään salassa ja Juhanallekin oli hän siitä jo puhunut, teroittaakseen pojalleen niitä ehtoja, joiden puitteissa hän oli valmis lemmikkipoikansa toivomuksen toteuttamaan. Ensiksi hän oli kuitenkin tahtonut odottaa rauhan solmintaa Venäjän kanssa, sotaa hän ei tahtonut pojalleen perinnöksi jättää. Mutta nyt oli juuri äsken Inkerin rajalta saapunut tieto, että siellä Alakylässä, minne Henrik Horn sitä varten oli matkustanut, oli jo välirauha saatu solmituksi, joten sekin este oli poissa.

Nuori prinssi oli kuitenkin levoton. Hän oli pettynyt eikä voinut nyt rauhoittua, ennenkuin kuningas on päätöksensä virallisesti julistanut. Hän liehui senvuoksi kärsimättömänä kuninkaan ympärillä, kiirehtien häntä piispan suurtupaan toimitusta suorittamaan.

— Odota hetki vielä siellä vierasten parissa, missä näyt hyvin viihtyvän, toisti kumminkin kuningas vielä, viitaten häntä poistumaan.

Kustaa tahtoi näet vielä näiden valistuneiden hengenmiesten kanssa neuvotella siitä, ketkä Suomen miehistä hän nimittäisi tänne jäävän alaikäisen poikansa alituisiksi neuvonantajiksi ja auttajiksi. Hän oli kyllä päättänyt antaa Juhanalle Ruotsistakin apuväkeä, m.m. luovuttaa hänelle oman, tottuneen kanslerinsa, mutta hän oivalsi hyvin, että tämän maan hallintoon tarvittiin sen omiakin miehiä, jotka tunsivat tarkoin sen olosuhteet.

— Yhdestä olen jo selvillä, virkkoi kuningas, esitettyään herroille asiansa.

— Henrik Klaunpojasta? arvaili Eerik Härkäpää, kuten aina hiukan hätäisenä.

— Niin, hänestä, myönsi kuningas. — Henrik Horn on luotettava mies, ymmärtävä ja harkitseva, nimittäin hallinnon asioissa enemmän kuin sodassa. Hän on yksi. Mutta kuka toiseksi — kaksi pitää neuvonantajia olla.

Läsnäolleet herrat katsoivat toisiaan ja sitten piispa Agricolaa; he kyllä tiesivät, kuka toiseksi olisi määrättävä, mutta tunsivat myös kuninkaan karsauden Mikaelia kohtaan, ja pitivät sen vuoksi, esimiehensä tahdon tuntien, ehdokkaansa omana tietonaan. Mutta Kustaa Vaasa arvasi heidän ajatuksensa ja heidän vaikenemisensakin syyn, sekä jatkoi:

— Sinua, Mikael Agricola, olemme tietysti ajatelleet, mutta sinuthan tarvitsemme toiseen toimeen; sinun on matkustettava Moskovaan meidän valtuutetuksemme rauhanteossa, ja siihen matkaan voi mennä pitempikin aika — Juhana tarvitsee neuvonantajaa heti.

Läsnäolleet herrat kyllä oivalsivat, ettei tämä suinkaan ollut ainoa syy piispan syrjäyttämiseen. Pohjalla oli ilmeisesti toinen vaikutin, Kustaa Vaasan karsaus Mikael Agricolan omapäistä ja omia teitään kulkevia pyrkimyksiä kohtaan, joita hän yhäkin oli vainuavinaan. Siksi hän heti rupesi tiedustelemaan toisia ehdokkaita Suomen tärkeimpäin vapaasukujen edustajia prinssin neuvonantajiksi. Mainittiin Klaus Kristerinpoika Horn, mainittiin Niilo Boije, mutta molemmat nämä ylimykset olivat tuonnoisten sotaisten harrastusten kautta, joita kuningas nyt pelkäsi, joutuneet hänen epäsuosioonsa.

— Kun eläisi vanha tukeni Erik Fleming! huoahti kuningas. — Tuoltapa tulee hänen poikansa, Klaus, mutta hän on vielä liian nuori.

Sieltä astuikin etuhuoneesta Klaus Eerikinpoika jymähtävin, sotilaallisin askelin kuningasta tervehtimään. Hän oli talvisten kolttostensa jälkeen äskeisellä suksiretkellään. Savoon saavuttanut takaisin kuninkaan suosion, ja leikkisästi tämä nyt hänelle virkkoi:

— Olet vielä liian nuori siihen tehtävään, josta tässä näiden herrain kanssa neuvottelemme. Mutta me tarvitsemme sinuakin kyllä moneen asiaan.

Klaus-herra oli äsken palannut kotoaan Kuitiasta, eikä vielä tiennyt niistä hankkeista, joita kuningas Suomen hallintoon nähden oli suunnitellut. Mutta hänellä paloikin nyt mieli taas sotaisille retkeilyille ja hän virkkoi reippaasti:

— Minullehan on jo eräs tehtävä luvattu. Kuinka käy rankaisuretken kapinoivain hämäläisten talonpoikain luo erämaan rajalle?

Vastenmielinen muisto näkyi palaavan vanhan kuninkaan mieleen. Hän virkkoi otsa rypyssä:

— Niin, ne niskurit, niitä olisi kyllä kuritettava. Mutta en ole saanut vielä Kustaa Finckeltä tarkempia tietoja asiasta.

— Olen valmis lähtemään, milloin tarvitaan, toisti Klaus-herra sotaintoisena.

— Hyvä, palataan siihen asiaan pian, sinä olet varmaankin tiukka mies talonpoikia kurittamaan. Mutta nyt meillä on täällä toinen neuvottelu kesken.

Klaus-herra poistui ja kuningas jäi taas keskustelemaan kirkon miesten kanssa. Hän muisti nyt erään toisen Fleming-suvun jäsenen, hiljaisen, harkitsevan miehen, josta hän täällä Suomessa oli saanut varsin edullisen käsityksen, — Hermanin, Louhisaaren herran, Hämeenlinnan toimeliaan päällikön. Hänestä ei ollut kirkon miehilläkään muuta kuin hyvää sanottavaa, ja kuningas lupasi ensi tilassa kutsua taas Hermanin puheilleen Turkuun.

Piispan suurtuvassa odotteli sillävälin suurilukuinen pitoyleisö, johon kuului pappeja, porvareita ja aatelismiehiä, kuninkaan saapumista — monet jo tiesivät, että siellä tulisi tapahtumaan jokin juhlallinen toimitus, jonka jälkeen vasta päästiin piispan emännän ruokapöytäin ääreen. Ja se odotus kävi sitä jännittävämmäksi, kuta kauemmin kuningas viipyi sisällä Agricolan työhuoneessa. Huhuttiinpa jo, että hän aikoisikin peruuttaa tai lykätä lupauksensa Juhana-prinssin nimittämisestä Suomen herttuaksi, ja juhlavieraat vaappuivat sen johdosta, niinkuin itse prinssikin, toivon ja pelon vaiheilla. Sillä tuo toivo saada prinssi Suomen ruhtinaaksi oli kaikissa piireissä yleinen.

* * * * *

Ainakin yhtä suurella jännityksellä kuin prinssi itse odotti tapahtuvaa ratkaisua siellä piispalan suurtuvan väkijoukossa kuninkaan kirjuri Martti Pietarinpoika; alituisesti hän, palavin silmin, jäntereet pingoittuneina, pälyi sisähuoneen ovelle, josta kuninkaan odotettiin saapuvan. Olihan hänelläkin siinä elämänsä ratkaisu kysymyksessä, onnensa, niinkuin prinssilläkin, tulevaisuutensa enemmän kuin hänellä…

Tämä päivä oli aamusta asti antanut hänen ajatuksilleen paljon askartelua. Hän oli kirkossa vakavana ja melkein kaihomielin katsellut ja kuunnellut, kuinka hänen teinitoverinsa, joiden vuosiluokkaan hänkin olisi kuulunut, nyt vihittiin papeiksi, ja olivat valmiit lähtemään elämäntyötään suorittamaan, ja hän oli itseltään kysynyt, onko hän, heistä syrjään jouduttuaan, uraltaan suistunut seikkailija… Ja nyt täällä piispalassa, jonne hänetkin oli vieraaksi kutsuttu, olivat nuo suurtuvan liitelevät huhut ja epäilykset käyneet häntä raatelemaan. Raukeaako taas kaikki?

Martti oli äskeisen, prinssille viemänsä viestin aiheuttaman ilonhurmeensa jälkeen jälleen saanut tuntea pettymyksiä, tuntea syvästi oman vähäpätöisyytensä, ja se varmuus, joka hänet täytti, kun hän erosi viimeisestä kohtauksestaan vastaisen herttuan kanssa, oli sitten jo melkoisesti ohennut. Kyrön Heikin talossa ei hänen tulevaisuudenkuvitelmiinsa suhtauduttu ollenkaan samalla luottavaisuudella, jolla hän itse niistä kertoi. "Missä on se sinun talosi", niin oli Kyrön eukko heti pisteliäästi kysellyt, "katsotaan nyt ensiksi, minkälainen se on ja mikä on virkasi prinssin hovissa, josta ei kukaan tiedä vielä mitään." Tällainen ryöppy oli jo melkoisesti jäähdyttänyt nuoren miehen tulisia toiveita, mutta olipa Elisa-emäntä samalla hänelle edelleen kehunut, että heidän tyttönsä ei ole köyhän teinikirjurin varassa, — hän näkyi yhä edelleen uskovan noihin talvisiin unelmiinsa Kuitian ylhäisen perijän suosiosta, eikä Martti itsekään ollut siitä asiasta aivan huoleton. Klaus-herra on taas Turussa… sen silmä voi uudelleen iskeä sievään porvaristyttöön…! Ja Kerttu itse, hän oli kyllä luottava ja rakas, mutta hän oli kuin hento vesa, jonka voimakkaampi tahto taisi helposti vääntää millaiseksi tahansa…

Kaikki riippuu siitä, kykeneekö Juhana-prinssi täyttämään lupauksensa, ja se taas riippuu kuninkaan päätöksen pitäväisyydestä, täksi päiväksi määrätystä ratkaisusta, — sen Martti nyt selvästi ja syvästi oivalsi. Ja siksi hänen silmänsä niin odottavina pälyivät sinne sisähuoneen ovelle, josta maan vaaria odotettiin.

Ovi kävi, mutta ukko ei tullut.

Sieltä kirjastohuoneesta astui hetken kuluttua Eerik Härkäpää vieraiden luo suurtupaan. Martti ei voinut silloin hillitä jännitystään; hän riensi kuumeisena tämän entisen opettajansa luo, kyselläkseen häneltä kuulumisia kuninkaan neuvotteluista. Eerikki-maisterihan ei kuitenkaan tiennyt, miksi hänen entinen kelpo oppilaansa nyt oli niin levoton, ja luullen hänen huolehtivan vain erämaasukulaistensa kohtalosta, kertoi hän Martille äskeiset keskustelut kuninkaan ja nuoren Klaus Flemingin välillä tästä asiasta.

— Ikävä kyllä, näyttää todella siltä, kuin Klaus Eerikinpoika lähetettäisiin sinne sisämaahan kurittajaksi, valitti maisteri osaaottavana.

— Sekin vielä! huoahti Martti siihen aivan masentuneena, sillä tähän uutiseen hän ei toki ollut valmistunut.

— Niin, Klaus-herra on ankara talonpoikia kohtaan, ei hän noita erehtyneitä hämäläisparkoja säästä, totesi Härkäpää. — Oletko saanut heille edes varoittavaa sanaa?

— En ole saanut…

Martti seisoi siinä vallan typertyneenä. Hän oli perustanut sukulaistensakin pelastuksentoiveet aivan toiseen laskelmaan, samaan ratkaisuun, jota tuvantäyteinen yleisö nyt niin jännityksellä odotti — pettivätkö nyt kaikki armahdus-unelmat! Jos prinssin nimitys Suomen herttuaksi raukeaa taikka vain lykkäytyykin, ehtii Fincken viesti varmasti perille ja Klaus Fleming lähtee silloin hurjine huovijoukkoineen rankaisemaan noita erämaanlaidan kovaosaisia talonpoikia, jotka eivät edes tiedä sitä varoa! Parhaassa tapauksessa hän saa tavata sukulaismiehensä vankeina täällä Turussa — ehkä itse heidän auttajanaan joutua heidän toverikseen tyrmään…

Tuossahan asteli juuri Klaus Fleming kannuksiaan kilistäen ylimysten parvessa. Mutta eipä ollut nyt nuori Kuitian junkkarikaan kovin voitonvarman näköinen; hän vältti ilmeisesti sitä seuraa, missä Juhana-prinssi tarinoi ja hänen katseensa näyttivät kiukkuisilta, kun hän sinnepäin silmäili… Tuossa sisukkaassa nuorukaisessa kytee siis ilmeisesti vielä se talvinen kauna prinssiä kohtaan, päätteli Martti mielessään, sama sappi, joka hänessä kuohahti Kankaisten häissä. Hän kantaa kyllä salavihaa herttuaakin kohtaan, joka hänet silloin, naissuosiosta kilpailtaessa, löi laudalta ja teki hänestä turkulaisten pilkanesineen, — sellaista sisua moinen isku polttaa kauan ja syvältä! Mutta Juhana-prinssi itsekin näytti tänään perin levottomalta ja alakuloiselta… onko hänellä jo tieto toiveittensa pettämisestä…?

Taas prinssi lähti ilmeisesti huolestuneena suurtuvasta piispan työhuoneeseen isänsä luo. Taas siellä kotvanen viivyttiin… ehkä taisteltiin siellä nyt viime taistelu kuninkaan sitkeitä epäilyksiä vastaan, jotka Marttikin hyvin tunsi, — voittaako siellä lopulta isänrakkaus vai valtiollinen varovaisuus?

Suurtuvan surina oli vähitellen vaimentunut, odotus ja jännitys oli siellä käynyt ylivoimaiseksi, keskustelut ja arvaamiset olivat tauonneet. Martista tuntui jo siltä, kuin kaikki olisi mennyttä. Hän lyyhähti istumaan salin etäisimpään nurkkaan ja katseli melkein tylsästi eteensä.

* * * * *

Silloin aukeni selälleen sisähuoneen ovi. Sieltä astui nyt vihdoinkin Kustaa Vaasa verkkaisena, vanhana ja harmaana, asteli tutisevin askelin odottavain pitovierasten keskelle valtaneuvostensa ja toisten neuvottelussa olleiden herrain seuraamana. Hänen rinnallaan käveli Juhana-prinssi nuorena, pystynä, verevänä kuin kevät syksyn rinnalla, ja kun kuningas asettui nojaamaan tuvan suuren pöydän ääreen, viittasi hän siihenkin poikansa viereensä.

Ei kuulunut hiiskahdustakaan äärimmilleen jännitetystä vierasjoukosta. Kuningaskin seisoi siinä kotvasen ääneti. Hän oli tänään entistä vanhettuneemman ja näivettyneemmän näköinen, hänen jalkansa eivät näyttäneet pöydän tuetta häntä kannattavan ja hänen hämärä katseensa ikäänkuin hapuili ympärilleen. Pariin kertaan hän yritti koroittaa äänensä, mutta se ei nyt tuntunut kurkusta lähtevän. Tuokion kuluttua hän kuitenkin kävi rauhallisesti puhumaan, aluksi hiljaisella, vavahtavalla, ikäänkuin vielä arkailevalla, mutta vähitellen varmistuvalla äänellä:

— Olemme nyt aikeissa jättää tämän maanosan, jossa lähes vuoden olemme viipyneet rajalla käydyn sodan vuoksi. Sen sodan olemme vihdoin saattaneet loppuunsa, välirauha on tehty ja pysyvää rauhaa valmistellaan. Me voimme siten levollisina palata valtakunnan asioita laajemmin valvomaan ja hoitamaan…

Pidätetyin hengityksin kuunteli Turun kansa tätä kuninkaallista esipuhetta, joka ei kuitenkaan vielä viitannut odotetun ratkaisun suuntaan. Martilla kohisi veri ohimoissa ja korvissa, niin että hän tuskin saattoi kuulla kuninkaan puhetta, joka pienen yskähdyksen jälkeen jatkui: — Ennen lähtöämme tahdomme käyttää tätä tilaisuutta, jossa teitä Suomen miehiä on joukko koolla, lausuaksemme teille jäähyväisemme. Vuosi sitten tähän maahan tullessamme emme sitä paljon tunteneet emmekä siihen ihastuneet. Olimme luulleet sen viljavaksi ja hyvinvoivaksi, mutta olemmekin huomanneet sen köyhäksi ja monien tarpeiden alaiseksi. Sikäli kuin nyt olemme tähän maahan ja sen umpimieliseen kansaan tutustuneet, olemme koettaneet näitä tarpeita auttaa ja tahdomme sen edelleenkin tehdä.

— Itsekö, ilmanko prinssin välitystä? kysyi Martti hätkähtelevässä mielessään. Ja kaikkien muidenkin katseissa kuvastui samaa kysymystä. Mutta kuningas jatkoi entistä värähtävämmällä äänellä:

— Sitä varten olemme tehneet päätöksemme, joka on meiltä vaatinut paljon taistelua ja jonka nyt tahdomme ilmaista, niin raskasta kuin se meille onkin. Helpottaaksemme tämän maan hallintoa sekä jotta sen asukkailla olisi, kenen puoleen kääntyä huolissaan ja tarpeissaan ja keneltä saada oikeutta, neuvoa ja apua, olemme päättäneet jättää poikamme tänne käskynhaltijaksi… tänne Suomen herttuaksi…

Nyt se laukesi. Kävi hiljainen humahdus, ikäänkuin helpotuksen huokaus, läpi suuren, väentäytisen salin. Tuntui, kuin mieliä painanut sulku olisi yhtäkkiä avattu. Mutta paikoiltaan ei vielä kukaan liikahtanut eikä ääneensä riemuaan ilmaissut, sillä kaikki ymmärsivät, että kuninkaan puhe oli kesken. Ainoastaan Juhana-prinssi notkisti kauniilla liikkeellä toisen polvensa kuninkaan edessä, ikäänkuin lausuakseen hänelle kiitoksensa ja vastaanottaakseen hänen käskynsä. Mutta se humaus, joka huoneen läpi kävi ja johon Martti Pietarinpojankin helpotuksenhuokaus sekoittui, oli kuitenkin niin voimakas, että kului tuokio, ennenkuin vanha kuningas sai puhettaan jatketuksi. Sillävälin hän istahti, mielenliikutuksensa herpaisemana, vieressään olevaan nojatuoliin, ja virkahti siitä, nyt melkein vihastuneella äänellä:

— Itse emme tänne tahtoisi jäädä, me ikävöimme täältä päinvastoin pois. Mutta poikamme Juhana on tähän valtakunnan osaan mieltynyt, ja haluaa ruveta hyväksenne työskentelemään; siksi olemme tahtoneet noudattaa hänen uudistettuja toivomuksiaan saada jäädä käskynhaltijaksi Suomeen, kuitenkin niin, että Ruotsin kuningas aina on hänen ja tämän niinkuin muittenkin läänitysten yliherra. Mutta teidän herranne ja ruhtinaanne on tästä päivästä alkaen Juhana, Suomen herttua.

Komealta kajahti tämä loppujulistus ja nuoren prinssin uusi arvonimi, — jo remahti äänekäs, hyväksyvä tervehdys salin eri kulmilta. Juhana itse oli noussut ja seisoi siinä nyt riemuaan salaamatta nuorena, voimakkaana ja voitollisena, vapain, kirkkain katsein ympärilleen silmäillen. Hän oli Suomessa-olonsa aikana paljon miehistynyt, hänen hartiansa olivat leventyneet, hänen vartensa oli vahvistunut ja liikkeensä varmistuneet — jopa varjosti hieno, punertava parranalkukin hänen siromuotoisia huuliaan. Ylpeydellä läsnäolevat suomalaiset häntä katselivat nuoren, voimakkaan hallitsijan perikuvana ja liikahtivat jo lähemmäs häntä onnitellakseen.

Mutta kuningas keskeytti ne liikkeet. Hänellä oli vieläkin jotain puhuttavaa. Hän selitti vielä, kuinka vaikea hänen oli erota pojastaan ja kuinka suuren uhrauksen ja suosionosoituksen hän oli tässä suomalaisten hyväksi tehnyt, toivoen ja vaatien, että he vuorostaan uskollisesti ja horjahtamatta hänen poikaansa ja tämän herttuallisia jälkeläisiä ikuisesti uskollisina palvelevat ja kannattavat. Lopuksi hän ilmoitti tämän säädöksensä laatineensa suuremmaksi vakuudeksi myöskin kirjallisesti ja antoi nyt kanslerinsa lukea ääneen sen valtiollisen asiakirjan, johon hän oli koonnut ytimen siitä, mitä hän tässä suullisesti oli Turun rahvaalle ilmoittanut.

— Niin olet nyt, lausui kuningas, kun kansleri oli lopettanut lukunsa, taas seisaalleen noustuaan ja poikansa puoleen kääntyen, — niin olet nyt, rakas poikani, Suomen herttua, mitä lähes vuoden olet uneksinut. Osoita nyt, että miehenä ja ruhtinaana osaat hoitaa saamaasi lääniä, hoitaa sitä itsellesi, tälle maalle, valtakunnalle ja suvullemme kunniaksi!

— Teen sen, isä, lupasi Juhana kaikuvalla, juhlallisella äänellä.

Siihen päättyi tuo odotettu ja toivottu toimitus. Piispa, valtaherrat ja kaikki muut järjestyksessä kävivät nyt vanhaa kuningasta ja nuorta herttuaa kiittämässä ja onnittelemassa. Äskeinen kiusallinen äänettömyys ja pingoittunut mieliala purkausi iloisten äänten monivaiheiseen, pursuavaan surinaan, joka nuoren Martin korvissa, kun hän kuin humaltuneena liikkui siinä hurisevassa joukossa, kajahti yhtä ihanalta kuin urkujen soitto eräänä talvipäivänä Turun tuomiokirkossa, jossa Viipurin vapautumista vietettiin.

Mutta tämän tohinan keskellä hän kuitenkin taas näki ja kuulikin. Hän näki, kuinka nuori prinssi äskeisen epävarmuutensa jälkeen siinä jälleen ikäänkuin elpyi, kasvoi ja sai käskijän, hallitsevan herttuan, sävyn ja eleet, vastaanottaessaan kaikkien hänen suosioonsa pyrkivien onnittelut. Ja hän kuuli, kuinka Ericus Härkäpää, iloinen kiilto silmissään, kuiskasi Agricolalle:

— Tämä vuosi on ollut vanhalle kuninkaalle opiksi. Tänne tullessaan hän ei meistä suomalaisista eikä meidän erikoistarpeistamme tahtonut tietää mitään, — ei hän olisi silloin meille lemmikkipoikaansa herttuaksi antanut!

— Ei, myönsi piispa hillitymmin, kuten aina. — Mutta täysin hän ei meihin vieläkään luota…

— Se on totta, sinä olet siitä elävä esimerkki Mutta sittenkin hän nyt käsittää ja myöntää, että Suomi on otettava lukuun toisella tavalla kuin ennen, että tämä maa menestyäkseen tarvitsee oman hallituksensa. Kuulitko: "Suomen herttua", siinähän jo Suomen nimi kaikuu erikoisena nimenä, omalla kaiullaan…

— Niin, suokoon Jumala, että se kaikki ja kaikille onneksi kääntyisi!

Huomasipa Martti Pietarinpoika senkin, että nuori Klaus Fleming viimeisten joukossa tuli kuningasta tervehtimään, sivuuttaen tahallaan prinssin. Hänelle kuningas virkkoi:

— Sinä, Klaus, jäät tietenkin nyt tänne Turkuun, jossa poikamme ympärille hovi keräytyy ja jossa tämän maan ylimyksillä epäilemättä on oleva paljon tehtävää.

Mutta Klaus-herra vastasi vältellen:

— Teidän majesteettinne tietää parhaiten, kuinka onnistumaton minä olen hovimieheksi, — soturiksi sovin paremmin.

— Totta kyllä, hymähti kuningas hyväntahtoisesti. — Mutta onhan tässä maassa kai tehtäviä sellaisillekin…

— Niin, olihan kysymys siitä Hämeen retkestä…

Mutta siihen virkahti kuningas kärsimättömästi:

— Niistä ja muista asioista saat nyt sopia poikani ja hänen neuvonantajainsa kanssa, ne kuuluvat nyt heille, — me matkustamme pois. Sittenhän saatte täällä itse hoitaa erämaa-asianne ja muut asianne, sitähän te suomalaiset olette toivoneetkin…

Kuninkaan äänessä oli hiukan syytöstä, hiukan kaunaa, joka jo kuitenkin oli kuin sulanut hetken yleiseen hyvänsävyisyyteen. Mutta Klaus Fleming ei näyttänyt tuota hyväntahtoisuutta ymmärtävän. Hän seisoi vakavana, melkein synkkänä kuninkaan edessä ja vastasi:

— En tiedä, mitä täällä toivotaan. Minä haluan vain miekallani palvella kuningasta ja sillävälin hoitaa maatilojani… Niitä viljelemään pyydän nyt saada vetäytyä.

Kustaa-kuningas repäisi silloin vetistävät silmänsä suuriksi:

— Hä, etkö olekaan sinä samassa ilon huumauksessa, jossa kaikki muut? Etkö voi tarjota pojalleni miekkaasi ja apuasi?

— Hänellä on riittävästi muuta apua, tuskin hän minua tarvitsee. Äitimme vanhenee, tilamme ovat liian laajat naisen hoitaa, hän kaipaa minua jo tuekseen Paraisiin ja Siuntioon…

Kuningas katsoi kauan ja ihmetellen tätä nuorta ylimystä, parhaan suomalaisen apumiehensä rotevaa poikaa, jossa hän tiesi olevan paljon voimaa, mutta myös paljon itsepäisyyttä. Ja tyytymättömänä hän ärähti:

— Vieköön minut piru, jos pääsen teistä suomalaisista koskaan selville! Te ette näy tietävän, mitä te tahdotte silloinkaan, kun luulisi teitä parhaalla tavalla tyydytetyn. Täällä nyt toiset ulisevat iloaan ja ihastustaan päätöksemme johdosta, mutta tässä yksi jukuri sittenkin kantaa hapanta naamaa ja uhmailee…

Ukko oli suuttunut. Hän nyt melkein karjaisi:

— Mene maatiloillesi ja pysy siellä, kunnes sammalet päähäsi kasvaa! Me pidämme kyllä silmällä, rupeatko juonittelemaan meitä tai poikaamme vastaan!

Klaus Fleming kumarsi ääneti ja poistui kalpeana mutta pystypäisenä. Tuo kohtaus oli herättänyt lähinnä seisovain huomiota, Juhana-prinssikin oli kääntynyt katsomaan, mistä hänen isänsä näin äkkiä oli kiivastunut, — hän ei ensinkään ymmärtänyt kopeana poistuvan entisen toverinsa Klaus Eerikinpojan ilmeistä koppavuutta ja nyrpeyttä. Ja hän jäi siitä edelleenkin tietämättömäksi, sillä iloinen surina salissa sai samalla entistä äänekkäämmän voiman, kun piispa Agricola puolisoineen tuli ilmoittamaan, että vaatimaton ateria oli ruokahuoneeseen katettu.

Mutta Martti Pietarinpoika, joka oli läheltä kuullut kuninkaan ja Klaus-herran äskeisen keskustelun, ymmärsi hyvin koko tuon kohtauksen ja Klaus Flemingin itsepäisen kylmyyden syyn. Se kohdistui kyllä nuoreen prinssiin — Kuitian nouseva isäntä on pitkävihainen ja sydämikkö, kuten oli isänsäkin. Martti jo sääli suosijaansa herttuaa, joka oli joutunut tuon karhunpojan vihoihin. Mutta samalla hän rajattomasti riemuitsi tuosta äskeisestä keskustelusta: Klaus-herra on siis saanut potkut, Hämeen retkestä ei tule mitään, kuningas jättää senkin asian Suomen uuden herttuan hoidettavaksi!

Moni oli siinä huoneessa äsken huudahtanut: Eläköön prinssi Juhana, eläköön Suomen herttua! Mutta melkein äkkipäiseltä tuntui sittenkin, kun kuninkaallisen seurueen jo tehdessä lähtöä piispalan ruokahuoneeseen, nuori, innostunut ääni — se oli Martin — vielä kerran keskilattialta erityisellä painolla ja antautumisella heläytti:

— Eläköön Suomen herttua!