VI

Viipurin linnassa piti näihin aikoihin isännyyttä iäkäs soturi Maunu Niilonpoika, Ahtisten herra, joka, vaikka jo olikin sairaalloinen, kokeneena voutina huolehti linnan varustamisesta ja muonittamisesta. Mutta linnan sisäsuojissa hoiti komentoa hänen paljoa nuorempi, tarmokas puolisonsa, Inga-rouva, jonka vyöllä kaikki avaimet kalisivat. Tämä terhakka emäntä oli kuin keskittävä sielu siinä suuressa perheessä, joka nyt asusti Torkkelin vanhassa saarilinnassa.

Pitkä oli jo yksin herrain salissa se pöytä, johon Inga-rouvan tänä kesänä joka päivä oli toimitettava ruokia ja juomia ja jonka ääressä hän määräili, asemiesten ruokapöydästä puhumattakaan. Viipurissa oli näet tänä vuonna (1555), ja jo viime syksystä asti, koolla Suomen koko sotaväki, jonka päälliköt, Suomen asepalvelusta suorittamaan velvolliset vapaamiehet, mainitussa pöydässä aterioivat. Vuoden ajan oli tällä itäisellä rajalla ollut rauhatonta ja sen jälkeen, kun venäläinen sotaväki viime talvena oli tehnyt äkillisen hyökkäyksen Viipuria vastaan, viipyen muutamia päiviä sen muurien edustalla, oli elämä linnassa ja kaupungissa ollut kuin sota-ajan leirielämää. Virallista sotaa ei tosin ollut, mutta yöt päivät oli silti oltava varustuksissa. Näiden sotaan velvollisten rälssimiesten oli ollut jätettävä kotinsa ja tilansa Hämeessä ja Satakunnassa ja oltava koolla Viipurissa maataan puolustamassa.

Näin oli mennyt talvi ja kesä eikä ollut kummaa, että miehet jo ratkaisua ikävöivät. Siitä oli puhe aina kun he eri vartiopaikoiltaan tai partioretkiltään keräytyivät tuon pitkän ruokapöydän ääreen ja tarina läksi luistamaan.

Niin oli laita eräänäkin päivänä elokuun lopulla, jolloin ulkona vihmoi sadetta ja miehet olivat, märät viittansa riisuttuaan, asettuneet paikoilleen Inga-rouvan antimia nauttimaan.

Pöydän päässä istui lihavahko, iäkäs soturi, jonka kasvot olivat suurimmalta osalta sankan, harmahtavan parran peitossa. Se oli sotaeversti Niilo Boije, tyyni, harvapuheinen herra, joka oli vanhin joukossa ja siksi istui kunniapaikalla. Hänen oikealla puolellaan oli paikka jäntevännäköisellä, juurevalla ylimyksellä, jonka varma ääni usein kaikui pöytäkunnassa ja jonka viisaat neuvot tavallisesti jäivät ratkaiseviksi. Tämä kultalangoin kirjailtuun asetakkiin puettu mies oli Kankaisten Horn-suvun päämies Henrik Klaunpoika, laamanni ja Suomen sillä erää vaikutusvaltaisin mies. Hän oli nyt noin 45 vuoden iässä, mutta nämä vuodet eivät näyttäneet häntä paljoakaan painavan, sillä ketterä ja vilkas hän oli liikkeiltään.

Niilo Boijen toisella puolella oleva paikka oli tyhjä, — se oli tyhjä kevätkesästä asti, jolloin sen haltija, Horn-suvun toisen, Joensuunhaaran edustaja Klaus Kristerinpoika, Boijen lanko ja Henrik Hornin veljenpoika, oli lähtenyt suomalaisten sotatoveriensa asiaa ajamaan kuninkaan luo Ruotsiin. Lähinnä sotaeverstiä istui nyt Yrjö Fincke, suomalaista Renkosen vapaasukua, Savon uuden linnan ramparuumiisen, mutta tarmokkaan päällikön, Kustaan, veli, ja häntä vastapäätä taas kenotti pystynä ja itsetietoisena nouseva kyky, kruunun toimissa jo paljon käytetty Jaakko Heikinpoika, joka lukeutui Hästesko-sukuun, vaikka tuo alkuperä olikin vähän epätietoinen. Mutta hän oli nainut Kankaisten Hornin vanhimman tyttären, ja siten päässyt Suomen parhaimpaan sukuun; ennenkaikkea oli hän kuitenkin itse kyvyllään luonut nimensä ja varallisuutensa. Hän väitteli usein vierustoverinsa Erik Akselinpoika Ståhlarmin kanssa, joka päinvastoin oli ylhäistä perua, mutta sangen vähän omilla ansioillaan sukunsa mainetta kullannut. Vilkkaampi väittelytoveri oli Hannu Björninpoika, Lepaan sukua, kalpeaverinen, valkokätinen herra, jota oli ulkomaan yliopistoissa kouluutettu, hienostunut lukumies. Nyt hän oli Sääksmäen tuomarina, mutta sodan uhatessa oli hänenkin ollut lähdettävä ratsumiehineen aseväkeen. Tiedettiin hänen kihlanneen Henrik Hornin toisen tyttären, Jaakko Heikinpojan vaimon sisaren, ja oli näistä tietorikkaista, kyvykkäistä miehistä siten tuleva langokset. — Yrjö Boije, Niilon poika, ja Maunu Ille, joka oli Ståhlarmin vävy, olivat molemmat vastanaineita ja kaipasivat senkin vuoksi enemmän kuin muut jotakin ratkaisua tähän pitkäveteiseen piiritystilaan.

Pöydän alapäässä istui sitten useita yllämainittujen sukujen nuorempia jäseniä sekä nousevain vallassukujen edustajia, kuten Niilo Skalm, joka äitinsä puolelta kuului Särkilahden sukuun, sekä "nuori" (erotukseksi Hornista) Klaus Kristerinpoika, Jägerhorn-sukua.

Tässä valtaisessa ylimyspöydässä oli yksinomaan miehistä väkeä — vain harvoin kävivät asianomaisten rouvat Viipurissa puolisojaan tervehtimässä — Inga-rouva oli siellä useimmiten yksin sukupuolensa edustajana. Mutta hän pitikin hyvin puolensa, asetellen toisinaan liian rajuiksi pyrkiviä pöytäpuheita taikka reipastuttaen iloisilla jutuillaan pöytäkunnan mielialaa.

Sitäkin näet tarvittiin. Sillä vaikka sotaherroilla oli alituista asehommaa ja seuraa toisistaan, painui mieli tuosta pitkästä, odottavasta leirielämästä kuitenkin usein alakuloiseksi. Näin oli varsinkin laita nyt syyskesällä, jolloin varrottiin tulosta Klaus Hornin Ruotsin-matkasta ja kaikki vaappui arvaamisen varassa.

— Saadaanko tästä ilmisota, vai onko uusi talvikausi täällä kykittävä ja ryssän kanssa vaanittava toinen toistaan?

Tämä oli pöytäkunnan ainainen kysymys. Siitä oli väitelty, oli lyöty vetoja, oli tarinoitu niin paljon, ettei siihen enää tavallisina päivinä kajottu. Mutta tänään oli laivaston päällikkö Jaakko Bagge Uuraasta, jossa hänen aluksensa olivat ankkurissa, tullut käymään linnassa — hänelle oli annettu kunniapaikka Inga-rouvan vieressä — ja hän palautti vireeseen tuon vanhan keskustelun.

— Miksei meille tule mitään vastausta? puhui kärttyisästi tuo kasvoiltaan tummanruskeaksi päivettynyt ruotsalainen laivaherra. — Olavi Skottehan lähti jo kolme viikkoa sitten viemään kirjettämme Turkuun, — ei vain kuulu mitään!

— Ehkei ole kuningas vielä saapunut Turkuun, ehkei saavukaan, arveli Jaakko Heikinpoika raskasmielisesti. — On voinut tulla jotakin väliin, hän on voinut taas muuttaa mieltään.

— Vaikkapa niinkin, kyllä hän meille siitä sanan laittaisi, virkahti Henrik Klaunpoika Horn rauhallisesti ja lohduttavasti. — Malttia vain!

— Joka tapauksessahan tulisi Skotten palata, huomautti vanha Niilo Boije pöydän päästä. Mutta siihen virkkoi taas Maunu Ille, jonka kaikki tiesivät kovasti ikävöivän nuorikkonsa luo:

— No, hän lepää tietysti viikon vaimonsa luona Turussa, — kukapa ei niin tekisi!

Herrat hymähtivät raskasmielisesti, he eivät enää kyenneet remuavampaan iloon. Ja vallan vakavissaan tarrasi Jaakko Heikinpoika kiinni Ille-herran pieneen pilaan:

— Tämä ei ole naurun asia. Talonpojat, joita olemme koonneet tänne sotaretkeä varten, napisevat, muonitus ryöstetystä maakunnasta käy vaikeaksi, syksy lähenee…

— Ja vihollinen ehtii varustautua, lisäsi Boije. Aina rienaileva Maunu Ille veisteli taas siihen:

— Ja olutkin loppuu. Mutta kun tämä tapahtuu, silloin lähtenee meistä jokainen täältä kotiinsa perheensä luo, heittäen Viipurin Ahtisten herran hoitoon.

— Ja jättäen maan alttiiksi viholliselle, lisäsi Horn. — Ei käy sekään.

— Mutta ei käy tämäkään, jyrisi Bagge kiukustuneena. — Ratkaisu on saatava: joko — tahi!

Mieliala laskeutui yhä matalammaksi. Ei kukaan ehdottanut lautapeliä eikä sotamiesten keskeistä paininäytöstä pihalla, niinkuin usein ennen vieraiden käydessä; kaikki vain murjottivat ja Bagge hieroi lähtöä takaisin laivastoonsa.

Silloin yritti taas Inga-rouva avuksi:

— Miehiset miehetkö täällä ikäväänsä ruikuttavat! Mikä teillä on oikeastaan hätänä katetun pöydän ääressä — tahdotteko lisää puuroa vai naurishaudikkaitako! Pankaa huilut soimaan, vieraan kunniaksi voin tarjota teille ylimääräisen olutkannunkin tänään.

— Yritetäänpä siis uutta kannua, — kiitos, virkkoi nuori Boije, repäisten itsensä reippaaksi. — Inga-rouvan malja!

— Ja Yrjö laulamaan sotalauluja, ehdotti Ille. Mutta väkinäisesti ei iloa saatu syttymään.

Kulauksen siemaistuaan jurottivat miehet taas harvapuheisina ja läksivät sitten iltakierrokselleen vartiopaikkoihinsa, vapaavuorolaisten vääntäytyessä haukotellen pitkäkseen.

Tarkastuskierrollaan kävelivät Henrik Klaunpoika Horn ja Hannu, Lepaan herra, yhdessä. Ikäerosta huolimatta sopeutuivat he luonteensa puolesta hyvin toisiinsa ja hehän olivat nyt sitäpaitsi aikeessa ruveta sukulaismiehiksi. Sittenkun Lepaan herra jo vuosi sitten oli kihlannut Kankaan Hornin nuoremman tyttären, odottivat he vain tämän sotarymyn päättymistä tai aseman vakaantumista, lähteäkseen häitä viettämään. Siitä he taas keskustelivat astellessaan sillan yli kaupungin muurivarustuksille, joihin vartiot olivat sijoitetut, ja tarkastaessaan, että ne olivat paikoillaan ja valveilla.

Sade oli äsken tauonnut. Sotamiehet kykkivät siellä muurinsarvissa velton ja kyllästyneen näköisinä virittämäinsä sääskisavujen ympärillä; mieliala näytti heidän keskuudessaan olevan ainakin yhtä matala kuin ratkaisua odottavain herrain keskusteluissa.

— Odotukseen kyllästyneinä olisivat sotilaat kylläkin nyt hanakat tappelemaan, virkahti Hannu, kun he taas karjaportilta palailivat takaisin.

— Mutta, lisäsi hän äkkiä, — olemmeko sittenkään niin valmiit toteuttamaan jännityksellä odottamaamme ratkaisua kuin yleensä kuvittelemme?

— Tarkoitatko, Hannu, että olisi parempi, jos ilmisota jäisi syttymättä, — silloin päästäisiin ehkä pikemmin häitä viettämään, veisteli vastainen appi syvämietteiselle toverilleen.

— Tarkoitan, että valloitussotaa varten pitäisi varustusten olla täysin varmoja ja riittäviä, — puolustussodassahan voi sentään heikommallakin väellä selviytyä, selitti Hannu. — Enhän ole varma siitä, olisiko pidättyväisyyden kanta onnellisin, eikä hääjuhlani ole minulle toki ratkaisevin, vaikka kyllä mielelläni mahdollisimman pian veisin kauniin morsiameni kotiin Lepaalle. Mutta onko meillä täyttä perustetta sotaintoomme?

Henrik Klaunpoika oli nuoren miehen puhuessa käynyt kasvoiltaan vakavaksi. He olivat ehtineet Vesiportin linnakkeelle, jonka edustalla oli rivittään telttoja ja niiden välissä loimuavia leiritulia, — suurin osa talonpoikaista nostoväkeä oli leiritetty sinne. Sotaleiri ei ollut suinkaan suuri ja Henrik-herra tiesi paremmin kuin kukaan muu, ettei tästäkään sotaväestä suurin osa ollut hyökkäyssotaan pätevää, harjoitettua aseväkeä. Hänen täytyi myöntää nuoren toverinsa epäilyksissä olevan paljon oikeutettua ja perusteltua.

Mutta Hannu lisäsi vieläkin:

— Käsitänhän, että me kaikki tähän kyttäämiseen kyllästyneinä ikävöimme rutompaa ratkaisua. Mutta olen usein ihmetellyt, kuinka sinäkin, Henrik, harkitsevin meistä ja kaikkea uhmaa karttava mies, niin empimättä kannatat tätä sotaretkeä.

— Olen sitä empinyt paljonkin, vastasi nyt Horn verkalleen, — ja turhat kuvittelut riisun mielestäni vieläkin joka päivä. Meillä on tuskin 4000 täysin asevalmista miestä, muut ovat nostoväkeä; vihollinen voi nostaa paljon suuremmat joukot vastaamme. Se on totta. Mutta jos sittenkin mieluummin kannatan ilmisotaa kuin tätä salavaanintaa, niin perustuu se käsitykseeni, että siihen on pakko. Tämä tilanne on kestämätön, uutta talvea emme jaksa täällä vartioida, meidän täytyy koettaa häätää vihollinen kauemmas. Tuloksestahan ei voi olla varmuutta, mutta yrittää täytyy.

— Eikä nykyisen mielialan vallitessa yritystä voida seisauttaa, jos vain kuningas siihen suostuu, myönsi Hannu. — Mutta mitä hän sanoisi mahdollisesta epäonnistumisesta?

— Niin, syyn saisimme me raskaasti kantaa… Mutta sittenkin luulen, että maan etu silläkin uhalla vaatii yrittämistä…

Henrik Klaunpoika oli tunnontarkka mies ja katsoi asioita syvemmältä kuin hänen sotatoverinsa. Ja hänen nuorempi toverinsa huomasi nyt selvästi, että hän ajatteli suurella huolella tulevaisuutta, olipa kuninkaan ratkaisu kumpi tahansa.

Näin keskustellen palasivat miehet siltaa pitkin kaupungista linnaan. Sateenharmaa taivas oli ruvennut kirkastumaan, pilvien välistä pilkisti toisinaan esiin kalvakka elokuun kuutamo, hopeoiden vanhan, jykeän linnan särmikkäät torninharjat ja lahden tyynen pinnan. Hiljaista oli kaupungissa, vesillä ja koko luonnossa. Linnassa jo nukuttiin. Odotukseen kyllästyneet miehet olivat siellä varhain laskeutuneet levolle, toivottaen toisilleen:

— Saapuisi edes huomenna varmuus!

* * * * *

Mutta heidän ei nyt tarvinnut odottaa huomiseenkaan. Klaus Horn ja Lepaan herra eivät vielä olleet ehtineet kuutamoiselta linnanpihalta nousta sisäsuojiin, kun Neitsytniemen puoleiselta portilta kuului ankaraa koputusta. He arvasivat heti asian, juoksivat portille, jonka vartija kuului tiukkaavan saapuvilta tunnussanaa, ja tunsivat heti ulkopuolella Klaus Kristerinpojan käskevän äänen:

— Laske sisään, oman talon ollaan väkeä. Ja Antti Niilonpojan ääni kuului säestävän:

— Avaa helkkarissa, nihti, nopeammin, ja hanki meille olutta, tässä on kamala jano…!

Pian tervehtivät sukulaiset ja toverukset toisiaan portilla, ja muutamia kiireisiä vuorosanoja vaihdettiin jo siinä pihalla vieraiden satulasta noustua:

— Hyvät kuulumiset!

— Kuningas on siis suostunut?

— Käskenyt! Jäi Turkuun, saapuu itse tänne!

— Väkeä ette tuo paljoa tullessanne?

— Kuningas tuo laivoissaan enemmän. Nyt olutta!

Siitä sukeusivat pitkät ja iloiset juomingit sinä yönä Viipurin linnassa. Makuulleen menneet miehet kimposivat pystyyn odotetun viestin kuullessaan, mielten pingoitus ja pitkä alakuloisuus laukesi hilpeään surinaan ja nuorten miesten kuultiin hihkaisevan toisiaan tavatessaan sekä keräytyessään uudelleen Inga-rouvan pitkän pöydän ympärille. Kyseltiin ja vastattiin. Matkalta saapuneet soturit eivät muistaneet väsymystään, he kertoivat yhä uudelleen Kustaa-kuninkaan epäilysten vähittäisestä hälvenemisestä, hänen matkastaan Turkuun, Olavi Skotten sanoman ratkaisevasta vaikutuksesta ja omasta pikaratsastuksestaan Suomen halki. Varsinkin oli äänessä Antti Niilonpoika, joka tyhjensi tiheään sarkkansa ja pyysi uutta huudahtaen:

— Toista oli lähtöni tästä linnasta vuosi sitten — miekatta ja kunniatta, varmuutta ei muusta kuin niskanikamani menettämisestä. On monasti kurkussani tuntunut, kuin sitä hirttonuora kuivaisi — täytyy kostuttaa!

— Ja nyt tuot kilven ja ritarinimen mukanasi tänne palatessasi!

— Ja se nimi on kunnostautuva uusissa taisteluissa ryssää vastaan!

— Miekka lippuna, — Sabelfana!

Näin miehet palannutta toveriaan onnittelivat, huudahtaen lopuksi:

— Terve tultuasi! Yhdessä lähdetään nyt takaisin Kivennavalle.

— Ja siitä paljon kauemmas!

Herrain salista siirtyi tämä vapautunut, reipas mieliala miesten tupaankin ja vahtimuutosten mukana kaupunginkin vartiopaikkoihin, ja taas virisi miehistössäkin uusi sotainto.

— Sotakäsky on saapunut!

— Nyt päästään rajalle!

Jo aamulla alettiinkin sitä rajallelähtöä valmistaa.

Raskaammat tykit ja piiritysvehkeet sälytettiin laivoihin, kantohevosia kuormitettiin, miehille pantiin kuukauden muona heidän kontteihinsa ja aseet hiottiin ja rasvattiin. Jaakko Bagge varusti kiireellä laivastonsa purjehduskuntoon, rientääkseen sillä Nevajoelle, jossa sen oli yhdyttävä maajoukkoon. Ja muutamien päivien perästä samosi Viipurin ratsu- ja jalkaväki liehuvin lipuin ja pärisevin rummuin ulos Karjaportista, missä talonpoikainen nostoväki siihen yhtyi, ja siitä se käänsi kulkunsa hävitetyn Karjalan halki Inkeriä kohden — se maakunta oli ensiksi valloitettava.

Viipuri tyhjeni. Sen porvarit, joille vuoden kestänyt sotaväen majoitus oli kaikkinaisten rasitusten ohessa tuottanut hyötyisät markkinat, katsoivat allapäin tyhjiä myymälöitään ja autioiksi jääneitä rantasiltojaan, joissa ei nyt enää mikään kauppa käynyt, ja kaupungin kellarin kapakoitsija jouti torkahtamaan tynnyrinsä päälle.

Linnassa kulki vanha Ahtisten herra sulkemassa aittoja ja talleja ja järjestämässä harvat linnaan jääneet sotavanhukset portinvartijoiksi. Hän kuuli Inga-rouvan äreänä toruvan piikojaan keittiössä. Sitä toraääntä ei yleensä kuulunut, milloin kiire oli, milloin sotaisia miesjoukkoja oli syötettävä ja paistinkäry paksuna tuprusi ulos oventäydeltä. Silloin linnan emäntä keittiössään viihtyi, silloin hän oli iloinen ja ketterä.

Sellaiseksi myönsi Inga-rouva itsekin luonteensa. Hänellä täytyi olla ympärillään nurinaa ja kiirettä, miekkain ja kannusten kilinää, kirpeitä sotajuttuja, pisara kohteliaisuutta sekaan ja vähän sukkeluutta höysteeksi… Valmistapas nyt ateria yksinomaan Maunu Niilonpojalle ja hänen kirjurilleen ja piispa Juustenille, milloin tämä edes sattui linnan vieraaksi tulemaan, — mokomakin tehtävä toimeliaalle emännälle!

Hän ikävöi poistuneita sotapoikiaan. Mutta pian hän oli saava uusia ja vaativia vieraita linnaansa.