XVI

Sitä rennommin oli kuningas voinut omistaa joulu- ja loppiaispyhät Turussa perheelleen ja juhlapitoihin, kun kuulumiset rajaltakaan eivät olleet erittäin huolettavat. Venäläiset olivat kyllä syysmyöhällä tehneet hyökkäyksen Hantolaan ja muihin Suomenpuoleisiin rajapitäjiin, ryöstäen ne taaskin kerran, mutta mitään varsinaista taistelua ei ollut syntynyt, koska suomalainen varusväki sieltä jo oli kuninkaan käskystä siirretty pois Viipuriin.

Loppiaisten jälkeen juhlat Turussa harvenivat ja kuningas puuttui taas tarmokkaammin hallitusasioihin. Hän oli matkallaan huomannut kaikenlaisia väärinkäytöksiä ja epäkohtia, jotka koituivat osaksi kruunulle, osaksi rahvaalle vahingoksi, — niistä oli myös valituskirjeissä hänelle huomautettu —, ja hän ryhtyi tarmokkaasti ja viivyttämättä niitä korjaamaan. Niin hän oli todennut kyydityslaitoksen Suomessa epätyydyttäväksi, monin paikoin oli hänen ollut vaikea saada seurueelleen lisää hevosia ja ajomiehiä, vaikka jo viikkoja aikaisemmin oli siitä sanoja laitettu, eikä ollut tässä maankolkassa vielä varsinaisia kievareita, mistä matkustajat saisivat ostaa heiniä ja ruokaa. Kyydityslaitos oli sen vuoksi järjestettävä tehokkaammalle kannalle, mutta samalla kuningas taas kerran ja entistä ankarammin kielsi vallasherroja vaatimasta itselleen ilmaisia kyytejä ja kestityksiä, joilla he kansaa olivat paljon kiusanneet. Vouteja kuningas oli myös huomannut olevan liian harvassa, heidän hallintoalueensa olivat liian suuret, joten kansan oli heitä asioissaan vaikea tavata. Sen vuoksi kuningas määräsi nyt useita voutikuntia jaettaviksi ja laati samalla voudeille tarkat toimintaohjeet, tahtoen estää omavaltaisuudet ja väärinkäytökset heidän puoleltaan.

Näiden uusien määräysten laatiminen ja kirjoittaminen — tärkeimmät niistä tahtoi kuningas myöskin suomeksi laadituttaa rahvaalle luettaviksi — antoi taas työtä kirjurinapulaisillekin ja siksi kutsuttiin Martti Pietarinpoikakin taas kuninkaan kansliahuoneisiin töihin. Tätä tilaisuutta päätti Martti käyttää, esittääkseen kuninkaalle vihdoinkin sysikorpelaisten sukulaistensa erämaa-asian ja pyytääkseen heille pääsyä kuninkaan puheille. Kaikki hallinnolliset toimenpiteet, joihin kuningas tällä Suomen-matkallaan ryhtyi, kävivät yleensä kansaa, talonpoikia, turvaavaan henkeen ja kaikkinaisia väärinkäytöksiä vastaan, ja Martti uskoi sen vuoksi nyt enteensä hyviksi, kun tässäkin asiassa oli ajettava talonpoikain oikeuksia ja toivomuksia. Mutta siinä hän erehtyi. Jo kerran juhlien lomassa oli Martti yrittänyt puhua kuninkaalle erämaa-asiasta, mutta tämä oli sen silloin kohta lykännyt luotaan. Nyt hän eräänä päivänä loppiaisen jälkeen, ollessaan kirjoitustöissä, erikoisesti tätä varten ilmoittautui kuninkaalle, pyytäen saada puhua tärkeästä asiasta.

— No mitä tärkeitä asioita sinulla voi olla? virkkoi kuningas ystävällisesti. — Onko lemmen asioita vai palkka-asioita?

— Ei sellaisia… erään sukulaisteni toivomuksen vain pyytäisin teidän majesteetillenne esittää, virkkoi Martti paljoa aremmin kuin usein ennen kuninkaalle vastaillessaan.

— Sukulaistesi — eihän sinulla ollut ketään sukulaisia, ihmetteli Kustaa, muistaen vielä heidän tapaamisensa Taivassalon rannassa. — Orpohan olet, niinhän kerroit itse.

— Niin luulin itsekin. Nyt äsken on kumminkin setäni, josta en ennen mitään tiennyt, saapunut kaukaa sisämaasta kaupunkiin.

— Sepä löytö! Tottahan sinun setääsi täytyy auttaa. Mikä hän on miehiään?

— Talonpoika… Heitä on täällä kolme miestä.

— Mistä ovat ne miehet kotoisin?

— Sysikorvesta, erämaan laidasta.

Heti kun kuningas kuuli erämaata mainittavan höristi hän korviaan ja hänen otsansa vetäytyi poimuihin, — hän näytti kohta aavistaneen asian. Erämaakysymyksestä oli hänelle Ruotsiin asti saapunut paljon valituksia, se oli ollut erittäin vaikea järjestelykysymys, joka oli vaatinut häneltä paljon kirjeenvaihtoa ja paljon tarmoa. Melkoista kylmemmin nyt kuningas virkahti:

— Ja mitä nämä salolaiset meiltä haluavat?

— He pyytävät itse päästä teidän majesteettinne puheille.

— Mitä varten? tiukkasi kuningas melkein ärtyen. — Tahdon tietää heidän asiansa. Tulevatko he valittamaan erämaistaan?

— Se on heillä asianaan, täytyi Martin myöntää, samalla jo älyten, että hänelle annettu tehtävä muodostuu nähtävästi perin visaiseksi. Ja jollakin tavoin tukeakseen asiaansa hän lisäsi kohta: — Myöskin piispa Agricola tuntee heidän anomuksensa ja on luvannut sitä teidän majesteetillenne puolustaa.

— Tietysti! Hän on siitä jo puhunutkin! kivahti kuningas. — Aina kun on jokin meille vastenmielinen juttu kysymyksessä, asettuvat piispat ja papit sitä puolustamaan. Minä tunnen tämän erämaa-asian, sinun sukulaisesi ovat väärässä, mikäli tahtovat saada muutoksia meidän määräyksiimme.

— He valittavat joutuneensa huutavaan hätään ja nälkäkuoleman partaalle.

— Joutavia, he ovat laiskureita, jotka tahtovat elää ryöstöviljelyksestä takamailla, ryhtymättä niitä vakinaisesti asuttamaan ja viljelemään! — Nuo sukulaisesi ovat siis nyt täällä Turussa?

— Ovat odottaneet täällä jo useita viikkoja.

— Pitänee kai minun sitten ottaa heidät puheilleni, — en yleensä karkoita talonpoikia, jotka luokseni pyrkivät…

Mutta tarkempaa ei Kustaa-kuningas ehtinyt siitä vastaanotostaan määrätä, sillä samassa hänelle ilmoitettiin, että Viipurista oli saapunut sotaherroja linnaan ja kuningas käski tuoda heidät heti luokseen. Martti jäi huoneeseen odottamaan, minkä vastauksen hän saisi viedä sysikorpelaisille. Hyvää lupaavahan se vastaus ei missään tapauksessa ollut, se oli Martin mielihaikeakseen todettava, mutta hän olisi toki tahtonut tietää, milloin pitkämatkalaiset itse saavat tulla kuninkaalle asiataan esittämään.

Mutta samassa jo laskettiin viipurilaiset kuninkaan luo: Jaakko Heikinpoika ja Hannu Lepaan herra. Kustaa kuningas arvasi heti varsinaisen syyn tähän Turun-matkaan, kun näki nämä miehet yhdessä, ja virkkoi kohta hymähtäen:

— Vai häihin sieltä Viipurista nyt tänne lähdettiin — olen kuullut siitä Henrik Klaunpojalta. Kankaisissa jo kuuluu valmistetun suuria hääjuhlia. Teistä tulee siis langokset?

— Niin on tarkoitus, ja Hannu tahtoo jo tänä talvena viedä emäntänsä Lepaaseen, vastaili Jaakko Heikinpoika.

Hänkin oli näet lähtenyt mukaan appelassa vietettäviin, talon nuoremman tyttären häihin. Hänen puolisonsa, Henrik-herran vanhempi tytär Kirsti, jonka hän pari vuotta sitten oli Kankaisista korjannut, oleskeli nyt miehensä viipyessä sodassa vanhassa kotitalossaan, ja Jaakko oli käyttänyt tilaisuutta päästäkseen vuoden erossaolon jälkeen häntä tervehtimään, samalla tavatakseen Kaarina Hornin ja Hannu Björninpojan upeihin häihin kokoontuvan hovin ja Suomen vapaamiehet. Hannu taas oli lopen väsynyt tuohon pitkälliseen leirielämään — hänhän ei ollut luonteeltaan sotilas — ja oli nyt saanut Viipurin päälliköiltä luvan palata kotitilalleen, ehdolla että hän jätti huovinsa puolustusväkeen. Siten oli, kun Henrik Klaunpoika myös oli kuninkaan mukana palannut kotiinsa Viipurista, päätetty viettää häät Kankaisissa heti uudeltavuodelta (1556), kuninkaan vielä Suomessa viipyessä. Sitä varten he nyt todella olivat Turkuun saapuneet, häät oli määrätty viikon perästä vietettäviksi.

— Yhdet jymy juhlat saamme siis entisten lisäksi vielä tänä talvena täällä Suomessa, hyvä on, puheli kuningas leikillisesti, mutta kääntyi kohta vakavammaksi:

— Miten nyt on laita Viipurissa ja Itä-Suomessa? Ei liene mitään huolettavaa, koska olette voineet sieltä poistua?

— Ei mitään vaaraa ole tällä hetkellä, vastasi Jaakko rauhoittaen. — Tietoja on kyllä edelleen saapunut, että vihollinen varustautuu rajan takana, mutta sitähän se tekee aina. Mitään hyökkäystä ei ole tapahtunut. Ainoastaan Savosta on kerrottu uusista rajakahakoista, rajantakaiset ovat taas rynnänneet sinne ryöstämään.

— Sinne täytyisi Fincken saada apua, puheli kuningas kuin itsekseen. — Olemmehan käskeneet hänen nostattaa savolaiset aseisiin, mutta siellä on päälliköistä puute…

— Ja sitten venäläinen airut toi Viipuriin, vähää ennen lähtöämme, tämän kirjeen, joka on käsketty avaamattomana jättää itselleen kuninkaalle.

— Anna tänne: — hyvä on!

Jaakko Heikinpoika veti poveltaan suuren, monilla sineteillä suljetun kirjeen, ojentaen sen kuninkaalle.

— Olkoon siinä, katsotaan sitten… Entä mitä muuta kuuluu Viipurista?

Olihan Viipurista saapuneilla miehillä muutamia muitakin uutisia mukanaan, oli ikäviäkin. Syksyllä puhjennut rutto oli siellä yhtenään raivonnut, niittäen pois linnueelta paljon sotaväkeä ja heikontaen kaupungin muutenkin vähälukuista porvaristoa. Pari Kustaan Viipurin päälliköiksi nimittämistä ruotsalaisista valtaherroista, niiden joukossa myöskin Abraham Leijonhufvudin, oli tämä kulkutauti myös korjannut, ja oli siellä siis saatu paljon surujuhlia viettää. Nyt, pakkasten alettua, oli rutto kumminkin asettumaan päin.

— Ne elävät siellä Sisä-Suomessa kuin porsaat pahnoissa, siksi sinne rutotkin niin helposti pesiintyvät, toraili vanhus tyytymättömänä.

Mutta yleensä nämä Viipurin viestit eivät järkyttäneet vanhan kuninkaan täällä perheensä ja hovinsa keskuudessa saavuttamaa tasapainoa. Hän oli pelännyt pahempia viestejä ja virkkoi sen vuoksi verrattain armollisesti poistuville herroille.

— Menkää lepäämään, Kankaisissa tavataan. Ehkäpä tämä talvi saadaankin rauhassa viettää, ehkä on Moskovan tsaarikin taipuvainen rauhaan! Vieraitten lähdettyä painautui hän heti nojatuoliinsa, otti esille Viipurin herrain tuoman, monisinettisen kirjeen ja rupesi sitä avaamaan. Hän ei ollut tahtonut sitä herrain saapuvilla ollessa avata, koska hän arvasi sen suuriruhtinaan vastaukseksi hänen Kymiltä lähettämäänsä kirjeeseen, jonka sisältö oli ollut hiukan epäilyttävä. Sitten hän kutsui tulkkinsa saapuville ja rupesi hänellä avaamaansa kirjettä luettamaan.

Aivan oikein. Se oli vastaus siihen Kustaa Vaasan kirjeeseen, jossa Kustaa oli ilmoittanut koko sotaretken Pähkinälinnaa vastaan sotapäällikköjensä, Jaakko Baggen ja muiden, omin päinsä tekemäksi ja koettanut kuvata sen vain viattomaksi rajakahakaksi, joka ei voisi olla esteenä pysyvän rauhan solmimiselle valtakuntain välillä. Mutta Moskovan suuriruhtinas ei ollut katsonut asiaa yhtä viattomaksi.

Hän ihmetteli nyt kirjeessään aika pisteliäästi, kuinka Ruotsin sotapäälliköt ja sotaväki noin vain ilman kuninkaansa tietoa lähtevät sotaretkille, toisen maan linnojakin piirittämään. Mutta jos se totta on, jatkettiin kirjeessä, ja koska kuningas ei näy voivan itse pitää sotaherrojaan kurissa, niin lähettäköön Jaakko Baggen ja muut päälliköt rajalle, jossa on kyllin lujia puunoksia, ja hirttäköön heidät siellä tsaarin edustajain läsnäollessa. Ja jos kuninkaalla on halu saada kaikkien noiden vihamielisyyksien jälkeen solmituksi rehellinen rauha, niin tulkoon poikansa kanssa itsekin rajalle siitä katuvaisena ilmoittamaan ja itse suullisesti siitä pyyntönsä esittämään.

Kuninkaan paksu niska oli lause lauseelta, sitä mukaa kuin puoliuninen tulkkituhnus hänelle yksitoikkoisella äänellä, hakaltaen ja verkalleen käänsi, käynyt yhä punaisemmaksi; hän oli kiukustuneena siirrellyt jalkojaan ja nykkinyt partaansa yhä uudelleen komentaen tankkaavaa tulkkiaan katsomaan tarkempaan, oliko hän kääntänyt oikein. Sillä tämähän oli raaka ja hävytön vastaus hänen sirosanaiseen, kohteliaaseen kirjeeseensä…

Vanhus pihisi itsekseen, syljeskeli ja ryki — hänen oli ilmeisesti vaikea pysyä nahoissaan. Mutta kun tultiin siihen viimeiseen kohtaan, jossa tsaari käski kuninkaan poikineen tulla itse rajalle pyyntönsä esittämään, silloin Kustaa hypähti, tupsahti tulkin tukkaan ja huudahti:

— Sinä valehtelet konna, vääristät kirjeen… Mutta samassa hän kai sentään oivalsi puolikuoliaaksi hölmistyneen tulkkiraukan syyttömäksi, hillitsi itsensä ja ärjäisi:

— Anna olla, jo riittää, saat mennä…! Tulkki, muuten hitaansitkeä mies, kiirehti luvan saatuaan minkä koivet kerkesivät pois kuninkaan luota. Tämä lupsahti silloin takaisin nojatuoliinsa ja purki siinä yksikseen sappeaan. Hän näkyi nyt vasta oivaltaneen, että se hänen edellinen kirjeensä rauhantarjouksineen Kymiltä oli ollut varomaton — liian läpinäkyvästi hän oli siinä ruvennut syyttelemään omia päällikköjään tehdystä, epäonnistuneeksi jääneestä sotaretkestä, joten suuriruhtinas oli siitä saanut aiheen noihin ilkeihin loukkauksiinsa. Mutta hän ei tahtonut sitä erehdystään itselleenkään myöntää ja siksi etsiskeli hän nyt kiihtyneissä mietteissään syntipukkia, jonka tiliin voisi työntää tämän uuden loukkauksen. Sellaista ei ollut.

Vihdoin hän huomasi Martin, joka yhä kykki kirjoituspöytänsä ääressä, mihin hän oli, kun ei kuningas ollut käskenyt hänen poistua, jäänyt odottamaan, saisiko hän tiedon, milloin Sysikorven talonpojat voisivat päästä kuninkaan puheille.

— Mitä sinä täällä kykit! urahti ukko silloin ikenet irvissä Martille, valaen siihen huudahdukseensa kaiken sen kiukun, jonka tsaarin kirje oli hänessä aiheuttanut. — Kuka sinun on käskenyt jäädä tänne meitä vakoilemaan?

Martti karahti tulipunaiseksi hiusmartoa myöten, hänen äänensä värisi ja hänen kielensä sammalsi:

— Luulin että minun piti odottaa…

— Odottaa mitä, nulikka?

— Tietoa, milloin Sysikorven talonpojat voivat päästä…

— Ne jukurit, hirteen ne pääsevät! Taikka odottakoot täällä vaikka tuomiopäivään asti! Kaikki minua vain kiusaavat ja ärsyttävät… minua, vanhaa miestä, jonka yksin täytyy vastata kaikesta ja kantaa kaikki ikävyydet ja solvaukset…

Hän herkesi taas vanhaksi ja avuttomaksi, viskasi tsaarin kirjeen väsähtäneesti pöydälle, köpitti lyhyin askelin sisähuoneeseensa ovelle, jonka hän avasi ja josta hän virkkoi sisälle:

— Miksi, Kaarina, miksi minut aina jätetään näin yksin… olen saanut sydämenkohtauksen kaikista näistä ikävyyksistä. Tule, pulmuseni…

Martti hiipi nyt hyvän sään aikana tiehensä. Taitavatpa saada sukulaismiehet vielä kotvan odottaa, tuumi hän, mutta eipä, hitto soi, heidän ainakaan tänään olisikaan meneminen kuninkaan eteen.