XXVI

Hitaasti kuluivat illan tunnit. Pitkät ajat oli Martti Pietarinpoika jo pohteisin poskin odottanut Juhana-prinssin makuuhuoneen oven edustalla Turun linnassa, — odotellut turhaan prinssin sieltä tulevaksi, ja odotteli yhä. Mutta oliko nuori ruhtinas tänään taas pitkistä ajoista syventynyt tähtitieteeseensä vai kirjoittiko hän runoja armaalleen, — itsepintaisesti hän nyt siellä viipyi. Eikä uskaltanut Martti kutsumatta käydä sisään huoneeseen.

Vihdoin sentään ovi aukeni ja sieltä astui nuori kuninkaanpoika, suomalaisen uuden ystävänsä Juho Vestgöten seurassa, molemmat hienoiksi suittuina ja puettuina, pitkävartiset ratsusaappaat jalassa, solkiniekat viitat hartioillaan — lähdössä ilmeisesti jollekin hauskalle ratsastusmatkalle. Hiukan kärsimättömänä prinssi poimutti otsaansa, kun Martti vastaan astuen hämmentyneenä rupesi hänelle sopertamaan jotakin pyyntöä.

— Puhu lyhyeen, meitä odotetaan, hän sanoi. — Muistan sinut hyvin Pähkinälinnasta, koetan puhua puolestasi kuninkaalle.

— En pyydä mitään itselleni, vastasi Martti häpeissään. — Anon vain armoa muutamille köyhille sukulaisilleni, jotka ovat pahoin erehtyneet.

Poimut nuoren ruhtinaan otsalla syvenivät ja hän katsahti vallan kärsivän näköisenä seuratoveriinsa, kun Martti yhä hämmentyneenä ryhtyi tekemään selkoa tuosta kaukaisesta takamaan kahakasta ja hämäläisten omaistensa hädästä.

— Miten minä voisin puuttua noihin vaikeihin erämaa-asioihin? virkkoi hän kädellään torjuen.

— Pyydä mitä muuta tahansa!

— Arvelin, että Suomen herttua voisi antaa armon erehtyneille…

— Herttua — mitä sammallat, Martti? Haluaisinhan kyllä tänne herttuaksi jäädä…

— Mutta onhan kuningas jo tehnyt päätöksensä! huudahti Martti ihmetellen, joskin samassa hätääntyen siitä, että ehkä oli puhunut luvattomia. — Ettekö vielä tiedä?

— Mitä — tule sisään, kerro!

Nyt sai nuori Vestgöte, joka jaloluontoinen, ritarillinen mies viime aikoina oli liittynyt Juhanan alituiseksi seuratoveriksi, vuorostaan odottaa. Sillä prinssi vei, kiireensä unohtaen ja äärimmilleen jännittyneenä, suomalaisen kirjurin takaisin huoneeseensa eikähän Martin siellä auttanut muu kuin kertoa kaikki, minkä kirjuritoimessaan oli saanut tietää. Kuningas oli nähtävästi tahtonut säästää suostumuksenantonsa prinssille yllätyksenä johonkin sopivaan hetkeen ja Martti pyysi nyt hartaasti, ettei jalo kuninkaanpoika hänen varomattomuutensa ilmaisemalla tekisi häntä onnettomaksi.

— Ole huoletta, Martti, onhan meillä keskenämme jo ennestäänkin salaisuuksia! huudahti Juhana miltei kertojaan syliksi käyden uuden ilonsa huumauksessa. — Vai on ukko lopultakin suostunut, vai jo Eerikille asioista ilmoittanut — hyvä! Kauan olen häntä leiponut — mikä lie hänet nyt lopultakin siihen taivuttanut?

— En tiedä, vastasi Martti jo rohkaistuneena äskeisestä alakuloisuudestaan. — Tänä aamuna olivat piispa Mikael ja Henrik Klaunpoika kuninkaan luona, silloin oli varmaankin asioista puhe.

— Ne kunnon miehet!

Juhana-prinssi ei ensinkään salannut Martilta suurta iloaan. Hän oli tätä ratkaisua niin kauan valmistellut; hänen turhamaiselle ja kunnianhimoiselle luonteelleen tämä herttuanarvo oli viime syksystä asti häikäisevänä tähtenä kangastanut, mutta sen toteutuminen oli ollut lujissa. Se lohkeaa siis viimeinkin!

— Ole huoletta, jatkoi hän tuokion kuluttua Martille, — minä en tietysti tiedä laatimastasi kirjeestä mitään ja Vestgöten vaiteliaisuudesta vastaan myös. Asiasta tehdään kai ilmoitus vasta jossakin virallisessa, kankeassa tilaisuudessa monien manausten ohessa. Mutta nyt me jo osaamme järjestää täällä olomme ja pyrkimyksemme.

Ja niissä huumeissaan hän oli jo taas syöksymässä ulos Vestgöten seurassa kauniin Kaarinansa luo, joka häntä ilmeisesti odotti. Mutta hän näki samassa Martin kysyvän, pyytävän katseen, pysähtyi ja virkkoi:

— Sinun pyyntösi toteutan ensimmäisenä herttuallisena toimenpiteenäni täällä, siitä ole varma. Minä tahdon alunpitäen saavuttaa täällä talonpoikainkin rakkauden — erehdyksen tehneet armahdetaan! Ja koska ne korven miehet ovat noin tuskissaan menetetyistä takamaistaan, niin koetetaan säilyttää heille ainakin osa heidän entisistä erämaistaan, — isämme ankaruus siinä kohden on ehkä kohtuuton.

Melkein juhlallisella hallitsijaneleellä, ikäänkuin jo uuteen herttuaalliseen arvoonsa astuneena, saneli Juhana nämä lupaukset Martille ja kysyi sitten komeasti:

— Oletko tyytyväinen?

— Olen, muuta en pyydä.

— Mutta itsesihän on sinun saatava palkinto siitä, että ensimmäisenä toit meille tiedon kuninkaan päätöksestä. Mitä pyydät, sano!

Martilta huikeni maailma silmäin edestä — nyt oli siis se unelmain hetki tullut, jota hän niin usein oli itsekseen kuvitellut ja johon hän salaa oli valmistautunutkin. Hän vastasi arasti:

— En pyydä mitään, mutta aikoisin mennä naimisiin, perustaa kodin…

— Etkä tiedä, minne sen perustaisit, naurahti prinssi. — Tänne Turkuun tietysti! Lieneehän täällä vielä jäljellä joku vanhan kirkon anetalo taikka maakartano piispan pellolla tai luostarihaassa, — sellaisen sinulle lahjoitamme. Ja tietysti pysyt täällä palveluksessamme, sinua tarvitsemme kyllä uudessa hovissamme Turun linnassa, joka nyt uudestaan rakennetaan. Se on sovittu!

Nuori prinssi — Suomen vastainen herttua — olisi varmaankin siinä ilonsa huumauksessa ollut valmis lahjoittamaan pois mitä tahansa eikä se olisi hänestä ollut sittenkään liian suuri palkkio tuosta ratkaisevasta tiedosta. Ja kehoitettuaan Marttia juomaan tänä iltana kannun hänen kunniakseen riensi hän etuhuoneessa odottaneen seuralaisensa kanssa alas rappusia, ilmeisesti jakamaan ilonsa sen naisen kanssa, jonka hän oli muutenkin valinnut ilojensa ja surujensa jakajaksi ja jonka hän nyt piakkoin toivoi voivansa viedä puolisonaan Turun linnaan.

* * * * *

Martti päättikin juoda tänä iltana kannun, mutta sitä ennen hän astui reippaasti ja keveästi Aningaisten kaupunginosaan ja kiirehti sitä enemmän askeleitaan, kuta lähemmäs hän tuli Kyrön Heikin taloa.