XXVII

Eräänä kesäpäivänä levisi Turussa sanoma, että suomalainen kuninkaankirjuri ja airut, entinen turkulainen teini Martti Pietarinpoika, oli saanut palkkiokseen kuninkaalle ja nuorelle herttualle tekemistään palveluksista talon, Pyhän Annan suureen anetaloon kuuluvan pienehkön aputalon Mätäjärven puolelta. Sama huhu, joka aamupäivällä torinlaidassa ostoksiaan tekeväin emäntäin mukana kulona kulkeusi yli kaupungin, tiesi jo iltapäivällä senkin, että Martti aikoi piakkoin mennä naimisiin Köyhän-Kyrön tyttären kanssa. Mistä niinhyvin edellinen tieto, joka oli tosi, kuin jälkimäinen tieto, josta ei ollut vielä mitään lopullista varmuutta, oli lähtenyt liikkeelle, sitä ei Martti Pietarinpoika itsekään tiennyt. Mutta Turku olikin vielä siihen aikaan sellainen pikkukaupunki, jossa porvarit hetipaikalla tiesivät toistensa asiat, väliinpä jo ennen kuin asianomaiset itse.

Mutta Martille siitä tiedon levinnästä ei ollut vahinkoa. Sillä kun hän samana päivänä saapui Kyrölään morsiantaan tervehtimään, oli siellä vastaanotto varsin toisenlaista kuin edellisinä päivinä. Kerttu ei tosin itse sattunut kotiin, mutta Kertun äiti, tuo ennen niin jäykkä Elisa-muori, saatteli Marttia käsipuolesta perhepöytään, ja vakuutteli yhä uudelleen iloaan siitä, että heidän yhteinen harras toivomuksensa tosiaankin oli toteutunut, että poikaprinssi oli täyttänyt sen lupauksen, minkä isäkuningas oli unohtanut. Hän siisti tupansa niinkuin hyvällekin vieraalle ja syötti Martille hunajaleipiä ja simaa, jommoisia herkkuja hän siellä tuskin jouluksikaan oli saanut. Hyvänahkainen Kyrön Heikki itse toruskeli emäntäänsä, että mitä minä sanoin… ja kertoi, miten hän tänä aamuna sillankorvassa tapasi Paksujalan, joka kertoi… Ja kun Kerttu tuokion kuluttua palasi kotiin ja näki äitinsä Martin vieressä hunajaleipää syömässä, niin hän läimäytti kätensä yhteen ja kiirehti kaulaamaan ensiksi äitiään ja sitten Marttia.

— Nythän te olette taas hyvät ystävät kuin ennenkin vanhaan, ilkamoi Kerttu.

— Mitäs muuta me ollaan koskaan oltu… vastasi äiti melkein kuin loukkaantuneena, — kuka pienistä selkkauksista…!

Ei niistä ainakaan Martti välittänyt. Siellä keskusteltiin sinä iltana jo kihlajaisista ja kuuliaisista, jotka kumminkin piti vähän lykätä, kun se vanha talo Mätäjärven rannalla oli korjauksen tarpeessa. Ja kun Martti teki lähtöä Aningaisista, pääsi Kerttu nyt hänen kanssaan kaupungille kävelemään, — sitä ei ollut Elisa-muori ennen koskaan sallinut.

He kävelivät kevyesti keikkuen ja viserrellen kuin lintupari, ja kun he tulivat Innamaan talon kohdalle, niin he yhtäkkiä päättivät käydä sisään kertomaan Valpuri-tädille onnestaan, — olihan heidän tätä toimekasta emäntää kiittäminen väliensä säilymisestä.

Valpuri onnittelikin ja kyseli ja neuvoi, ja kun hän kuuli, että häät oli lykättävä talonkorjuun vuoksi ehkä aina ensi kevääseen asti, asettui hän kädet lanteilla nuorten eteen ja virkkoi:

— Eikö teillä sen kiireempää olekaan yhteen, tiedättekö niin varmasti, ettei taas talven varrella voi tapahtua jotakin odottamatonta? Ei, suotta en täällä talossani toimittanut Kuitian herralle toista tyttöä, joka sekin kyllä jäi häneltä saamatta, — teidän on mentävä naimisiin heti, pappilaan ilmoittautumaan vielä tänä päivänä!

— Mutta kun ei ole vielä kotia, sopersi Martti.

— Ole huoletta, se ehditään kyllä saada. Mätäjärven aputalon tunnen, sen perhetupa voidaan piankin saada korjatuksi, olkia katolle ja uuni paikoilleen, — muuta te ette aluksi tarvitsekaan. Ensi kuussa siellä jo asutte ja muokkaatte kaalimaan kylvettäväksi ensi keväänä!

— Kun sen saisi toimeen… ei ole meillä vielä pataa, ei vuodetta… hätäili Martti.

— Ne hankitaan. Minä käyn vielä tänä iltana puhuttelemassa Kyrön emäntää — mehän ollaan vanhat, hyvät naapurukset, vaikka tässä nyt tuli vähän kaunaa väliin —, liepäs ihme, jollemme me kaksi naista saisi teitä muutamassa viikossa yhteen! Joutukaa te vain kuulutusta ottamaan…

Valpuri suorastaan ajoi heidät pappilaan, sillä hän oli päättänyt toimeenpanna häät vielä ennen mätäkuuta, se oli hänelle ikäänkuin eräänlainen kunnianasia. Eikähän nuoret kuhertelijat suinkaan panneet vastaan, he tottelivat ja menivät suoraa päätä Innamaasta Turun kaupunginpappilaan naimailmoitusta tekemään, sillaikaa kuin Valpuri ihan lämpimiltään pistäysi pitkistä ajoista Kyrölään. Ja kun he pappilasta palasivat kivipuotien ohi, yhdessä katsellen, mitä heidän ensi hätään olisi sieltä uuteen pesäänsä hankittava, niin myyjättäret niistä nyökäyttivät heille ystävällisesti päätään, ikäänkuin todeten, että oikeinpahan kertoi huhu…

* * * * *

Martti olisi kyllä sitä kävelyä jatkanut pitempäänkin, mutta hänen täytyi tänään vielä joutua linnaan töihinsä, — erottava oli huomiseen. Sillä hänen oli kiireellä saatava valmiiksi eräs tärkeä kirjoitus, ennen kuin pika-airut illalla lähti linnasta liikkeelle.

Ja se oli vähän visainen työ. Piti pukea suomalaiseen asuun, suomalaiselle rahvaalle kaikkialla julkiluettavaksi, se kuninkaan julistus, jossa Kustaa Vaasa määräsi poikansa Juhanan Suomen herttuaksi — hänet ja hänen sukunsa "ikuisiksi ajoiksi". Ennen pitkää istuikin Martti taas vanhassa työhuoneessaan tämän työnsä ääressä, koettaen koota siihen ajatuksensa, jotka kuitenkin pyrkivät liitelemään omia teitään. Hitaanlaisesti siinä nyt siis vaikeat lauseet suomeksi vääntyivät.

Jo tuli herttua itse hänen työpöytänsä luo katsomaan käännöksen edistymistä. Hän oli siihen erityisesti kiintynyt, hän tahtoi välttämättä saada julistuksen suomenkielelläkin jo heti levitetyksi ja koetti nyt Martin olan takaa tavata hänen paperille piirtämiään suomalaisia sanoja, — paljoahan hän ei niistä ymmärtänyt, mutta jonkun sanan kumminkin. Ja Martin hanhensulan rapistessa hän istahti siihen viereen, heittäysi selkäkenoon ja virkkoi:

— Miten luulet tämän julistuksen hyviin suomalaisiimme vaikuttavan?

— Ilolla sitä kaikki tervehtivät, talonpojat, porvarit ja aatelisetkin, vastasi Martti aivan imartelematta.

— Kaikki?

— Niin kaikki — kenties yhtä lukuunottamatta.

— Ketä… niin, tiedän, paitsi Klaus Eerikinpoikaa. Kuule, miksi hän, vanha toverimme, meille on niin karsas, miksi ja mistä ajasta?

— Enhän varmasti tiedä, — ehkä Innamaan ja Kankaisten pidoista…

— Niin, — niin se on. — Pieni varjo himmensi hetkeksi Juhana-herttuan kirkasta otsaa.

— Hän on visapää… mutta ei auta, me emme voi tässä asiassa häntä hyvittää…

Hetkeksi vain oli se varjo laskeutunut nuoren ruhtinaan kasvoille. Kohta hän taas iloisempana jutteli:

— Kuulitko, että Klaus olisi tahtonut lähteä hämäläisiä rankaisemaan, — siitä ei onneksi tullut mitään.

— Ei, jumalankiitos, vastasi Martti huoahtaen. — Mutta he odottavat vielä hädässä ja tuskassa armahdustaan.

— Se on totta, nyt tahdomme sen lupauksemme täyttää. Kun tuot käännöksesi sisälle kansliaan, niin neuvotelkaamme Henrik Klaunpojan kanssa, mitä siinä asiassa on tehtävä.

Herttua meni, ja taas sujui Martilta työ nopeammin. Hän tahtoi näet nyt kiirehtiä siihen toiseen tehtävään, saadakseen, jos mahdollista, senkin kirjeen menemään vielä tänä iltana airuen mukana, jonka oli lähdettävä viemään kuninkaan julistusta kaikkiin Suomen linnoihin ja kaupunkeihin. Tunnin kuluttua hän jo riensikin siihen linnan pihasiipeen, jonka alakertaan Juhana-herttualle juuri parhaillaan kansliaa eli hallintohuoneistoa järjestettiin ja sisustettiin.

Kuninkaan omalla avulla ja johdolla oli näet herttua heti nimityksensä jälkeen saanut ruveta harjoittautumaan helpompiin hallintotehtäviin, ja sitä varten hänelle nyt parhaillaan kansliaa järjestettiin. Kuningas aikoi näet itse aivan lähipäivinä lähteä perheineen Ruotsiin, — hän odotteli nyt vain laivojaan, jotka olivat tulossa häntä sinne hakemaan, — ja Suomen asiat, hallinto ja veronkanto, olivat silloin jätettävät yksinomaan herttuan hoteille. Sitä varten oli Henrik Klaunpojan nyt herttuan neuvonantajana oltava joka päivä saapuvilla linnassa ja sitä varten oli Herman Flemingkin jo muuttanut Hämeenlinnasta Turkuun. Kansleri ja kirjurit olivat jo herttuan käytettävissä, mutta tärkeimmät asiat oli sentään kuningas vielä itse ratkaissut.

Siellä herttuan uudessa kansliassa oli Martin saapuessa useampiakin Suomen vallasherroja koolla. He olivat tulleet tapaamaan Henrik Klaunpoikaa, joka äsken oli palannut Inkeristä solmimasta välirauhaa ja joka sekä tämän ansionsa takia että muutenkin nyt yhä enemmän joutui Suomen miehistä keskeisimmäksi. Hänen mukanaan oli Viipurista palannut muutamia siellä rajanpuolustusta varten pari vuotta viipyneitä Turunmaan ja Länsi-Suomen aatelisherroja, Boijeja, Finckejä ja Ståhlarmeja, jotka nyt vihdoinkin, kun välirauha oli solmittu, olivat päässeet kotipuoleensa. Suurin osa aseväkeä oli tosin edelleen jätetty Viipuriin kaikkien tapausten varalta, Klaus Kristerinpoika Horn johtajanaan, mutta myöskin kuninkaan Suomeen tuoma ruotsalainen sotaväki oli jo päällikköjensä johdolla palaamassa Turkuun, jonne sitä näinä päivinä odotettiin.

Rintamalta palanneet soturit kertoivat siellä nyt Simo Tuomaanpojalle ja muille linnan herroille sodan viimeisistä vaiheista ja Viipurin asioista, ja Marttikin, joka edellisen synkän syksyn oli viettänyt Viipurin linnassa, pysähtyi hetkeksi niitä tarinoita kuuntelemaan. Sota oli, sitten kun venäläiset oli viime talvena saatu Suomesta pois, päättynyt vähitellen kuin nukkuvan rukous, mutta rajakahakkain ja epävarman tilanteen vuoksi oli siellä ollut oltava yhtämittaa varustuksissa koko kevät ja kesäkin välirauhan solmiamiseen asti.

— Ja kestääkö nyt se välirauha, kysyi Simo Tuomaanpoika Henrik Hornilta, — vai vieläkö sinne on uudet yritykset tehtävä?

— Nyt kestää, vastasi Henrik varmasti. — Venäläisillä ei ole mitään halua sitä rikkoa, heillä on jo muuta tekemistä… eikä ole halua meilläkään!

— Eikö lähde Antti Niilonpoikakaan enää rajan taa uhittelemaan?

— Ei lähde. Kuumaverisellä Sabelfanalla on nyt korkea sotilasvirka Viipurissa, ja hän elää siellä tyytyväisenä.

Viipurista oli, kertoivat vieraat edelleen, vanha linnanvouti Maunu Niilonpoika, Ahtisten herra, jolle voudinvirka kuninkaan siellä viipyessä oli käynyt niin perin rasittavaksi, vihdoinkin päässyt reippaan Inga-rouvansa kanssa lähtemään kaivatulle kotitilalleen, Klaus Kristerinpoika oli siellä nyt linnanpäällikkönä. Ja Paavali Juusten oli korjannut linnasta emännäkseen uuteen, kolkkoon piispalaansa sen "erittäin suloisen immen", jota tavatakseen hän niin usein oli linnan arkituvassa iltojaan viettänyt.

Mielenkiinnolla kuunteli Martti näitä Viipurin tarinoita. Mutta se asia, jota varten hän oli kansliaan tullut, poltti häntä samalla — se oli nyt saatava päätökseen ajetuksi. Hän jättikin pian herttualle, joka sisähuoneessa neuvotteli kanslerinsa kanssa, äsken valmistuneen suomennoksensa ja kutsui sinne Juhanan käskystä hetken kuluttua Henrik Klaunpojankin, jolle hän lyhyesti kertoi erämaa-asiansa ja prinssin lupauksen armahtaa omavaltaisuuksiin eksyneet hämäläiset talonpojat. Martin ehdotus oli, että Kustaa Finckelle lähetettäisiin Savon uuteen linnaan kirje, jossa herttua ilmoittaisi saaneensa tietoonsa hämäläisten viimetalvisen hyökkäyksen savolaisten uudisasutuksille, mutta tehdystä anomuksesta päättäneensä antaa heille armon. Kustaa Fincke saa niin ollen antaa sen asian raueta ja koettaa sovinnossa järjestää siellä välit niin, että puheenaoleville hämäläisillekin jäisi jotakin heidän entisistä takamaistaan…

— Minkä neuvon annat minulle, Henrik Klaunpoika, tässä asiassa, joka on ensimmäisiä hallitustoimiani? kysyi nuori herttua hiukan levottomana Hornilta. Sillä lupauksestaan huolimatta ei hän siitä ratkaisusta ollut aivan varma.

— Tuleeko minun vastata, sen mukaan, mitä itse pidän oikeana ja parhaana, vai niinkuin luulen kuninkaan asiata katsovan? kysyi neuvonantaja varovasti.

— Ilmoita minulle oma vilpitön mielipiteesi, niinhän sinun on neuvonantajanani aina tehtävä.

— Silloin vastaan ilolla, että teidän ruhtinaallisen korkeutenne hellä sydän on tässä, armoon suostuen, osunut oikeaan. Erämaat ovat vakinaisesti asutettavat, mutta älkäämme ajako sitä niin kaavamaisesti, että talonpoikien elinkeinot yhtäkkiä häiriytyvät…

— Niin ollen, — kirjoita, Martti, kirje Finckelle niinkuin olit aikonut, huudahti herttua helpotuksella. Tässä oli ensimmäinen tapaus, jossa hän lähti toimimaan aivan ominpäin, vieläpä tietäen isänsä olevan toista mieltä, ja siksi se ratkaisu oli häntä painanut. Nyt, saatuaan kuninkaan määräämän neuvonantajansa puolelleen, hän tunsi mielensä keventyvän ja tunsi samalla tyydytystä siitä, että hän saattoi omankin ymmärryksensä ja oikeuskäsityksensä varassa ryhtyä hallitustehtäviin uudessa herttuakunnassaan.

Martti ei vitkastellut käydessään toteuttamaan herttuan lupausta ja käskyä. Sillaikaa kuin herrat jatkoivat kansliassa keskusteluaan, hän laati kirjeen Kustaa Finckelle valmiiksi ja ennen pitkää hän jo saattoi sen esittää herttuan allekirjoitettavaksi. Nuori prinssi luki sen ja piirusti kauniisti nimensä alle: Juhana, Suomen herttua… Mutta samassa syntyi siellä etuhuoneessa liikettä ja hälinää. Kaikki nousivat istuimiltaan kunnioittaen tervehtimään, — kuningas oli näet laskeutunut alas asuinkerroksestaan herttuan uuteen kansliaan katsomaan, kuinka siellä nyt työskennellään. Hän tervehti hyväntuulisena koossa olevia herroja, virkahtaen:

— Totta tosiaan, johan täällä herttuan kansliassa on koko Suomen ylimystö koolla. Hauskaa nähdä — näinkö aiottekin ryhtyä nyt tämän maan asioita hoitamaan? Suomalaiset herrainpäivät!

Ukko hymyili näin leikkisästi huudahtaessaan, mutta olipa vähän karkeakin hänen sanoissaan. Ja astuessaan poikansa pöydän luo hän jatkoi:

— Ja täällä jo tehtyjä päätöksiä allekirjoitetaan, — suomalainen hallitus! Mitä te olette siinä kirjoittaneet?

Martti oli karahtanut punaiseksi kasvoiltaan ja hiukan levotonna hypisteli herttuakin vielä edessään olevaa paperia, jonka tuoretta nimikirjoitusta hän parhaillaan hiekalla kuivali. Mutta Henrik Klaunpoika vastasi rauhallisesti: — Herttuallinen armahdus eräille erehtyneille, — hänen ensimmäinen armonosoituksensa Suomen herttuana!

— Vai armahdus, niissä asioissa on oltava varovaisia! Maata on lujalla kädellä hallittava, rikoksen tehneiden tulee saada rangaistuksensa, muuten heikkenee hallituksen valta.

— Mutta lempeydellä hankimme itsellemme ystäviä ja tuemme samalla valtaamme, vastasi siihen nyt nuori herttua.

— Aina asiain mukaan, poikani! Luepas minulle se armokirjasi.

Jo oli Martilla taas luonto lysähtää matalaksi. Karille tässä jouduttiin sittenkin, päätteli hän, kuninkaan kiivautta erämaa-asiassa muistellessaan. Kaikki meni hornaan!

Mutta ennenkuin prinssi oli ehtinyt ruveta Finckelle osoitettua kirjettä lukemaan, kysyttiin kuningasta etuhuoneeseen. Sinne oli saapunut kaukainen matkustaja, Kustaalle tervetullut vieras, — Turun tuomiorovasti Knuutti Juhonpoika. Hän oli juurikaan palannut Turkuun pitkältä, Moskovaan saakka tekemältään matkalta, ja saapui suoraa päätä linnaan tekemään kuninkaalle tiliä lähettilästoimestaan, — linnan juhlahuoneista oli hänet saatettu kuninkaan luo alas herttuan kansliaan. Tähän odotettuun vieraaseen ja hänen uutisiinsa kiintyi nyt vanhan kuninkaan koko huomio.

— Miten voi siis ystävämme tsaari? kyseli Kustaa heti ensi tervehdyksen jälkeen. — Hän on ollut meille kirjeissään usein sangen epäkohtelias ja töykeä, eikö hän sinua, meidän lähettilästämme, pidellyt siellä pahoin?

— Ei, hyvin minua pideltiin, niinkuin parasta vierasta ja kuninkaan lähettilästä tulee, vastasi melkein ylpeästi tuomiorovasti, joka tällä matkallaan ilmeisesti oli reipastunut. — Olin siellä tervetullut airut, sillä suuriruhtinas haluaa nyt hartaasti rauhaa ja rauhan valmisteluhan oli asianani.

— Joko hän on vihdoinkin kypsä? huudahti kuningas siihen riemastuneena. — Taisipa hän saada tarpeensa siitä viimetalvisesta hyökkäyksestä Viipuriin.

— Niin, ja siellä selkkautuvat nyt asiat toisilla rajoilla; Liivinmaalle on lähetettävä aseväkeä, sotakin voi siellä pian puhjeta…

— Ja me pääsemme täällä pysyvään rauhaan! Parempaa tietoa et olisi voinut meille tuoda. Nyt me voimme täydessä levossa ja mielenrauhassa palata kotiin Suomesta, jossa tämä sota on tuottanut meille niin paljon huolta. Suuriruhtinas siis suostuu tarjottuun ehdotukseen pysyvän rauhan solmimisesta?

— Ilolla. Hän vain odottaa meidän rauhanneuvottelijoitamme Moskovaan, jossa rauha allekirjoitetaan ja sen vahvistukseksi ristiä suudellaan.

— Viekää sana Agricolalle, että hänen on sinne pian valmistauduttava, intoili vanha kuningas nyt vallan pohteissaan. — Ja me lähdemme Ruotsiin! Hoida sinä nyt vain, poikani, tämän maan hallintoa, niinkuin olet aloittanut neuvonantajaisi avulla, me emme niihin enää tahdo puuttua, — me odotamme täällä nyt vain laivojamme!

Ja astuen ovelle päin, hän kehoitti:

— Tule, Canutus! Sinä olet palannut pitkältä matkalta ja tarvitset jotain suuhusikin; maljan ääressä saat kertoa meille tarkemmin matkastasi. Tule, Juhana, sinäkin sinne vaakunasaliin, jonne nyt pöydät katetaan, ja tulkaa te muutkin Suomen miehet, tämä saapunut viesti on kannun arvoinen!

Siihen häipyi Kustaa-kuninkaan aikomus tutustua herttuan ensimmäiseen hallitustoimeen. Hän kävellä köpitti entistä reippaampana ja notkeampana tuomiorovastin rinnalla linnan juhlahuoneisiin ja sinne lähtivät vähitellen Suomen herratkin toinen toisensa perästä.

Mutta Martti Pietarinpoika sulki kansliassa kiireellä Kustaa Finckelle menevän kirjeen, kiinnitti siihen herttuallisen vahasinetin ja riensi viemään tämänkin kirjeen airuelle, joka juuri oli lähdössä matkalleen sisämaahan. Mutta vasta kun hän oli nähnyt pika-airuen linnan pihalla nousevan satulaan ja ajavan portista ulos, hän puolestaan hengähti keventyneenä ja päivätyöhönsä tyytyväisenä.