XXI

Jos Kustaa kuningas iloitsi siitä, että hänelle oli auennut tilaisuus päästä viettämään lopputalvensa turvalliselle Ahvenanmaalle, niin tuotti tämä tieto Juhana-prinssille, kun hän palasi hilpeältä rekiretkeltään, sitä suuremman pettymyksen. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut lähtöä pois Turusta, missä hän niin hyvin viihtyi ja missä hän edelleen oli suunnitellut monenlaista hauskuudenpitoa. Mutta turhaan hän pyysi nyt kuninkaalta lupaa saada jäädä yksin kevätkaudeksi Turun linnaan, — isäukko kielsi sen kerrassaan ja oli siinä kiellossaan aivan järkähtämätön.

Kustaa ajatteli ennen kaikkea, mikä vaara saattoi uhata hänen lemmikkipoikaansa maassa partioivain venäläisten taholta; eihän hän olisi voinut, Juhanan jäätyä Turkuun, nukkua yhtään yötä rauhallisesti. Mutta hän ajatteli muutakin. Näihin asti hän oli anteeksiantavasti ja suuttumatta katsellut nuoren prinssin leikkiä turkulaisen porvarisneitosen kanssa, mutta se pila saattoi nyt hänestäkin sentään jo riittää. Kuningatar siitä usein muistutti, hovipiireissä siitä puhuttiin paljon ja Kustaa-kuningas kuunteli aina arasti, miten hovilaiset hänen nousukasperhettään arvostelivat.

Juhana olikin liian peittelemättä ja kuumasti ilmaissut rakastumisensa Kaarina Hannuntyttäreen. Sitä vartenhan tietysti olivat nuo monet rekiretket järjestetyt ja kelkkamäet rakennetut; tämän kaunottaren tapaaminen se veti Juhanan porvarien pitoihin, hänelle prinssi karkelojen päätyttyä laulatti leikareilla lemmenlauluja ja itsekin väliin luuttunsa viritti. Ja hovissa oli tietenkin aina heti aamulla pistelevää keskustelua siitä, minkä suomalaisen "Porsaanjalan" pidoissa prinssi eilen illalla oli ollut, kenen seurassa hän taas oli Ispoisissa retkeillyt ja minkälaiset kultavitjat hän sieltä palattuaan oli Kaarinalle antanut. Tämä juttu, jota vatvottiin palvelijainkin hampaissa keittiössä ja nihtien kesken väentuvassa, sai jo kuninkaan mielestä loppua. Siksi hän virkkoi lempipojalleen päättävästi:

— Laita vain tavarasi kokoon, aamulla lähdemme Ahvenaan.

Vaikea oli prinssin siihen alistua. Poistuttuaan jo kerran kuninkaan huoneesta palasi hän sinne takaisin ja virkkoi silloin varsin vakavissaan: — Isä, Helsingissä pyysin sinulta lupaa jäädä pysyvästi tänne Suomeen, jossa viihdyn, ja sinä lupasit miettiä asiaa. Nyt uudistan pyyntöni. Olen yhä enemmän kiintynyt tähän maahan, tahtoisin täällä yrittää itsenäisesti toimia!

— Tahtoisit edelleen jäädä tänne! virkkoi kuningas aivan ihmeissään. Häntä itseään tämä maa nyt ikäänkuin poltteli luotaan pois. Mutta tuo Helsingin kuninkaankartanossa virinnyt ajatus oli kuitenkin siitä pitäen usein asustanut hänenkin mielessään, kun hän suunnitteli paluutaan Tukholmaan tai valtakuntansa hallinnon järjestämistä kuolemansa varalta, mikä pyrstötähden ilmestyttyä yhä uudelleen palasi hänen mieleensä. Melkeinpä hän oli jo tottunut ja kiintynyt tuohon tuumaansa lohkaista Suomi lemmikkipojalleen ja hänen suvulleen omaksi herttuakunnaksi, jossa Juhana, veljestään varsin riippumattomana, saisi elää ja isännöidä. Mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt, kuinka Juhana voisi viihtyä näiden suomalaisten seurassa ja tässä maassa, joka kaiken karuutensa lisäksi vielä oli alituisesti vihollisen uhkaama.

— Tänne vihamielisten ryssäin pauloihinko jäisit, — tokkohan? lisäsi ukko sen vuoksi tuokion kuluttua.

— Kyllä me näiden suomalaisten kanssa saatamme sodan onnelliseen loppuun ja sitten rauhassa täällä elelemme.

— Ei, ei, asema on aivan liian vaarallinen, virkahti kuningas silloin aivan päättävästi. — Pyyntöäsi saada asettua tänne tahdomme edelleen harkita. Nyt sinun on seurattava meitä Ahvenaan, kunnes näemme, miten asema selviytyy.

Eikä se kuninkaan päätös, joka perustui hänen omaan, pelon järkyttämään mielialaansa, ollut muutettavissa. Allapäin ja matalissa mietteissä poistui nuori prinssi isänsä luota. Aamulla siis on noustava rekeen, ei auta! Mutta hän ei mitenkään olisi hennonut juuri nyt täältä erota, hän ei voinut missään tapauksessa lähteä ainakaan tapaamatta lemmittyään. Ja hänen mielenkiintonsa kohdistuikin nyt Kaarina Hannuntyttären tapaamiseen.

Vaikka Juhana-prinssi tänä talvena oli niin paljon seurustellut tuon porvarisneidon kanssa, oli se aina tapahtunut ehdottoman säädyllisyyden muodoissa ja seuralaisten aina saapuvilla ollessa, — hän ei ollut kertaakaan vielä yksin käynyt lemmittynsä luona. Nyt täytyi hänen saada ainakin sanoa jäähyväiset armaalleen ja kun hän ei tänään tiennyt häntä muualla tapaavansa, päätti hän viipymättä itse käydä Olavi Bruunin kodissa, missä Kaarina asui. Hän lähti sen vuoksi ratsastamaan, mukanaan vain uskottu hovipoikansa, ajoi kappaleen kaupungista ulos, mutta käänsi pian hevosensa ja pysähdytti sen luostarikorttelissa Kankaisten talon vieressä sijaitsevan Olavi Bruunin talon pihalle, missä hän jätti sen palvelijansa huostaan. Itse hän, ennakolta ilmoittamatta, astui sisään.

Hän tahtoi yllättää sekä talonväen että tyttönsä, nähdäkseen kerran porvariskodin sen arkisissa oloissa. Mutta kaunis Kaarina, joka samalla oli järkevä tyttö, oli aavistanut tällaisen onnen joskus tapahtuvan lankonsa talolle, ja oli siihen nähden jo ajoissa pitänyt varansa. Sisarensa, Olavi Bruunin vaimon, kanssa hän oli järjestänyt itselleen oman neitsytkammion, jonne vieras saatettiin joutumatta yhteiseen perhetupaan talon lasten ja palvelijain töllisteltäväksi. Se oli kaunis, lämpöinen huone, paksuilla verhoilla seinustettu, — siellä riensi Kaarina neulomapöytänsä äärestä, kainostellen ja nöyrästi kumartaen, mutta viehkeä kiilto silmissään, ylhäistä vierastaan vastaan.

— Armaani, vihdoin luonasi! huudahti prinssi hurmaantuneena.

— Korkea vieraani, suvaitkaa astua neitsytkammiooni, vastasi tyttö kohteliaasti, mutta hänen silmänsä puhuivat paljoa lämpimämmin.

Juhana-prinssille oli kuhertelu tämän porvaristyttösen kanssa ollut hänellekin näihin asti vain ajanvietettä, hauskaa leikkiä. Mutta nyt, kun yhtäkkiä oli tullut eteen ero tästä päivittäisestä leikkitoverista, oli Juhana oivaltanut, ettei se käynyt niinkään helposti. Hän oli kiintynyt Kaarinaan enemmän kuin itse oli luullutkaan ja sitä paitsi hän oivalsi sekä neidon itsensä vuoksi että ihmisten tähden jonkinmoisen selvityksen tarpeelliseksi. Sitä varten hän nyt oli tullut. Mutta nähdessään tytön kukkivan kauniina edessään tässä hiljaisessa sopukassa, ei hän enää mitään selityksiä eikä velvollisuuksia muistanut, salassa kytenyt lempi leimahti hänessä ikäänkuin yhtäkkiä ilmiliekkiin ja hän painoi nuoruutensa koko intohimolla kauniin emäntänsä rintaansa vastaan.

Se oli prinssin ensimmäinen lemmensuudelma, mutta kylläpä se hänet juovuttikin! Ja lempeänä suli neitonen hänen syleilyynsä. Mutta hän se siitä kumminkin ensiksi palasi arkielämän todellisuuteen, kysyen:

— Mikä tuottaa minulle tänään tämän vierailun suuren onnen?

Nyt valveutui hurmaantunut nuorukainenkin. Hän huudahti melkein hätääntyneenä:

— Kaarina, meidän täytyy erota!

— Erota! — Vaalenivatpa vähän kaunottaren siropiirteiset kasvot — tähän hän ei ollut valmistautunut. Hänessä oli perintönä isävainajansa henkinen lahjakkuus verhoutuneena viehkeään naisellisuuteen. Hänen silmänsä olivat lempeän säteilevät, mutta samalla terävät, hänen vartensa oli notkea kuin meriruoko, mutta samalla jäntevä, hänen kätensä pehmeät kuin kissan käpälät — kynsiä vain ei tuntunut. Hän esiintyi turvattomana orpotyttönä, mutta hän tiesi kyllä, mitä hän tahtoi, ja teki laskelmansa sen mukaan. Nyt tämä eroilmoitus oli hänelle yllätys, — jokin ratkaisu heidän väleissään on nyt siis tapahtuva, — sitä hän ei ollut vielä odottanut. Siksi hän hetkeksi kalpeni. Mutta hetkeksi vain.

— Erotako? uudisti hän haikealla, miltei epätoivoisella äänellä. — Miksi ja kauaksiko?

— Ei kauaksi, sen lupaan, vakuutti prinssi sydämensä pohjasta. — Eroamme vain sen verran, että sitten sitä kiinteämmin yhdistymme!

Prinssi kertoi masentuneena Ahvenanmaan-matkasta ja kuninkaan jyrkästä vaatimuksesta, joka hänet nyt täytti katkeralla surulla. Mutta hän koetti lohduttaa sekä itseään että lemmittyään, lupasi pian, ensi avovedellä, palata Turkuun takaisin ja silloin joko jäädä Suomeen tai viedä Kaarinan mukanaan. Neitonen kuunteli tätä kaikkea katseet maahan luotuina, alistuvana, mutta murheellisena, — voi, kuinka hänen surevat silmänsä, joihin kyynel näytti pyrkivän kihoamaan, ja hänen vartensa hieno vavahdus nyt Juhanan mieltä vihlaisi!

— Aamulla siis lähdette? kysyi tyttö tuskin kuultavasti kuiskaten.

— Niin, mutta juuri siksi on meidän tänään solmittava pysyvä ja luja lemmen liitto. Sinusta minä en luovu, omakseni sinut tahdon!

— Mitenkä, prinssini? äännähti tyttö, nostaen kuin arastellen häntä kohden kauniit katseensa.

— Omakseni, vaimokseni Jumalan ja ihmisten edessä, huudahti nuori kuninkaan poika. — Viralliseksi puolisoksenihan et voi tulla, mutta siltä minuun yhtä pyhästi sidotuksi vaimoksi, jota kohtaan olen alati uskollinen. Tahdotko, Kaarina, — siihen nyt tänään suostumustasi pyydän?

Muunlaista asemaa prinssin rinnalla ei porvarityttö tietenkään ollut koskaan kuvitellutkaan. Tämä tarjous vastasi hänen rohkeimpia unelmiaan, toteutti hänen salaisimmat toiveensa. Hänen sydämensä pamppaili iloa ja ylpeyttä, mutta hänen kasvoillaan viipyi yhä sama surumielisyyden, avuttomuuden leima, kun hän suoraan vastaamatta ihailijalleen virkkoi:

— Meidän on nyt siis joka tapauksessa erottava — mitenkä sitten?

— Minä tulen sinua hakemaan, luota siihen, ja silloin sinut omakseni vien, isäni suostumuksella tai ilman sitä. Odota minua uskollisesti, lupaa se — siinä kihlamme!

— Odotan, odotan kuin synkässä yössä kirkkaan päivän nousua!

— Muuta en vaadi, liittomme on sillä tehty. Se luja ja pyhä…

Taas tapasivat nuoret huulet toisensa ja hovipoika sai pitempään kuin oli sovittu pidellä prinssin hevosta Olavi Bruunin pihalla, missä sen sekä talonväet että ohikulkijat näkivät, iskien ymmärtävästi silmää toisilleen. Kaikkihan tunsivat tämän kuninkaanpojan lemmensuhteen jo ennestään ja ennen iltaa oli prinssin vierailu Kaarina Hannuntyttären neitsytkammiossa sekin koko kaupungin tiedossa. Ja turkulaiset olivat siitä koko yhteiskuntansa puolesta ylpeitä, sillä uusi sidehän kytki nyt taas tämän suositun kuninkaanpojan Suomen Turkuun. Naiset kaikki tietysti kadehtivat nuoren Kaarinan onnea, mutta se oli heistä kuitenkin siksi korkea, etteivät siihen parjauksenkaan hampaat uskaltaneet iskeä. Mutta kun Juhana-prinssi vihdoin lähti ratsastamaan Turun vanhasta luostarikorttelista linnaan päin, paloivat hänen poskensa kauniisti ja hänen mielensä oli päättäväisyyttä täynnä. Hän aikoi Ahvenanmaalle ajettaessa vielä kerran puhua isänsä kanssa Suomeen jäämisestään ja tunnustaa hänelle samalla suoraan lemmensuhteensa sekä aikomuksensa ottaa Kaarina Hannuntytär luokseen lemmittynään. Ja hän aikoi puhua siitä isälleen samalla varmuudella kuin silloin kerran Viipurissa — ukko kyllä lopultakin heltyy ja suostuu!

Tämä varmuus toi lohdutuksen hänen mieleensä ja hän ajatteli sen lämmössä jo keveämmin aamullista matkaansa jäisten selkien poikki.

Linnassa jo suoritettiin matkavalmistuksia, kun prinssi sinne palasi; vanhalla kuninkaalla oli melkein matkakuume ja hän pani kiirettä toisiinkin. Taas hän oli odotellut Juhanaa ja hän komensi nyt kaikki sinä iltana aikaisin levolle, jotta heti päivän valjetessa oltaisiin valmiit rekiin nousemaan.

Mutta siitä matkasta Ahvenanmaalle ei sittenkään vielä seuraavan aamun valjetessa tullut mitään.