VIII

Seuraavana aamuna lähtikin jo kuninkaan Ruotsista tuoma apuväki Viipurista samoamaan kaakkoon päin ja kaikki linnassa tiesivät, että Juhana-prinssikin oli seuraava sitä Inkeriin. Mutta kun sotaherrat linnan pihalla satuloivat ratsujaan, käski vanha kuningas satuloida itselleen sävyisän tammansa, jolla hän aikoi Steen Leijonhufvudin ja Erik Sparren seurassa lähteä saattamaan poikaansa jonkun matkaa taipaleelle.

Siellä pihalla hääri lähteväin joukossa myöskin kuninkaan kirjuri ja airut Martti Pietarinpoika, joka oli päällikkölaivassa seurannut mukana Viipuriin ja oli nyt kovassa hommassa saadakseen hänkin linnan aitasta evästä laukkuunsa.

— Mihinkä sinä, poika, aiot? kysäsi kuningas kipakasti, nähdessään nämä kirjurinsa kiireiset matkavalmistukset.

— Rajalle, sotaväkeen, vastasi Martti reippaasti ja innostuksella.

— Kuka sinut sinne on käskenyt?

Nyt rupesi nuorelta teiniltä leuka järkkymään.

— Luulin, että niin oli tarkoitus, että sitä varten sain miekkani…

— Erehdyit!

Siihen keskusteluun päättyi jo Juhana-prinssikin, joka täysissä, komeissa matkatamineissa siinä taputteli uljasta ratsuaan ja nyt jo katsoi voivansa lausua sanasen toisenkin puolesta. — Mutta olithan, isä, määrännyt hänet minun seuraani, tulkikseni…

— Tarvitsen tulkin täällä itse. Sinä, teini, jäät tänne kanslerilleni ja minulle kirjurinapulaiseksi, prinssille olen määrännyt seuralaisiksi vanhemmat vartijat…

Paha pettymyshän se oli nuorelle teinille, joka hänkin oli toivonut pääsevänsä sotaretkelle, saamaan tulikasteensa, mutta hänhän oli tottunut mukisematta alistumaan suurempiinkin kieltäymyksiin elämässään, — hyvähän oli näinkin. Joukko lähti liikkeelle, kuningas poikineen ja seurueineen komeana ryhmänä etunenässä. Viipurin asukkaat katselivat talojensa turvekatoilta, kujansuista ja ympärysvalleilta tätä uutta, uljaspukuista sotaanlähtevää joukkoa, tervehtivät riemulla vanhaa kuningasta ja tunsivat mielensä turvallisiksi. Sillä, kuninkaan läsnäolosta puhumattakaan, tällaista joukkoa aseellista puolustusväkeä ei tässä aina uhatussa rajamaakunnassa oltu ennen koskaan nähty.

Mutta kuninkaan mieli, joka oli apea ja levoton monellakin tavalla ja ennen kaikkea prinssin lähdön vuoksi, ei käynyt tällä ratsastusmatkalla suinkaan iloisemmaksi. Hän tuli nimittäin nyt omin silmin näkemään pienen kappaleen hävitettyä Karjalan maata. Vihollisethan olivat siellä viime vuosina usein pienin parvin ryöstelleet ja poltelleet, mutta varsinkin viime talvena monin tuhansin miehin tekemänsä hyökkäyksen aikana, jolloin he Viipuriakin piirittivät, he olivat oikein järjestelmällisesti raastaneet maan putipuhtaaksi. Kustaa-kuningas ei heti ymmärtänytkään, mitä nuo hiiltyneet rauniot, mustina törröttävät kivikiukaat ja kesantoon jääneet viljelysmaat oikein merkitsivät, ja kun hän sen nyt matkan varrella oppi oivaltamaan, niin täytti rajarahvasta kohdannut tuho ja kärsimys hänen mielensä yltyvällä surulla ja kauhulla.

Kyläpaikoilla oli toki aina joku sauna tai riihi jäänyt polttamatta, mutta niidenkin ääressä näkyi vain vaimoja ja lapsia, jotka siinä hoitelivat naurismaitaan ja karjanrippeitään ja väliin tylsästi, väliin arasti pälyivät maantiellä ratsastavaa huovijoukkoa. Kuningasta ei kukaan tervehtinyt, eivätpä nuo ihmisraukat mahtaneet tietää niin ylhäisiä vieraita tässä joukossa olevankaan.

Varsinkin paluumatkalla, muutaman peninkulman päässä kaupungista poikaansa jäähyväisiksi syleiltyään, ratsastaessaan takaisin vain harvojen seuralaistensa keskellä, tunsi kuningas syksyn ja autiuden ahdistusta sydämessään. Metsissä olivat jo lehdet kellastuneet, tuuli tohisi puitten latvoissa, syksyä oli luonnossa, raskasta toivottomuutta kaikkialla. Viipurin kaupunkikin, jonka asukkaat eivät kuninkaan paluusta mitään tienneet, oli, kun pieni joukko taas sen läpi ratsasti, keskipäivälläkin autio ja kuollut. Ja linna, jonne raskaan kuninkaallisen taakkansa alla uupuva ratsu kumealta kolisevaa hirsisiltaa myöten väsyneesti vaelsi, oli kuin hauta: tallit, pihat, käytävät ja tuvat kumahtivat tyhjyyttään, vartijoita ei näkynyt missään, joku rampa renkivanhus tuli vain linnan uumenista korjaamaan vieraiden hevosia. Se kaikki tuntui kuningasvanhuksesta vallan kaamealta, hänen jäseniään kolotti pitkän ratsastuksen jälkeen, hänen päätään porotti, hän pelkäsi sairastuvansa ja hätäytyi taas siitä.

Valtaneuvosten kehoituksesta, joita heitäkin ratsastusmatka väsytti, meni hän linnaan saavuttuaan levolle. Mutta kauan ei hän ollut makuuhuoneessaan viipynyt, kun hän tulla puhisi sieltä pohteissaan arkitupaan ja komensi linnavoudit, valtaneuvokset ja ruotsalaisen vahdinpäällikön puheilleen. Hän oli tullut ajatelleeksi, että täältä linnasta oli nyt liian tarkoin lähetetty väki rajalle ja hän näki siinä suuren vaaran Viipurille ja itselleen:

— Mitä tapahtuisi, jos vihollinen nyt hyökkäisi tätä puolustajista tyhjennettyä kaupunkia ja linnaa vastaan? kysyi hän tiukasti Ahtisten herralta, asettuen silmät palavina hänen eteensä.

— Vihollinen… mikä vihollinen? sopersi vanha soturi kuninkaan kysymyksen johdosta. — Sotaväkemmehän on vihollista vastassa.

— Häh, eikö mitään ole itse linnan turvallisuudeksi tehty? Eikö muka vihollinen voisi muitakin teitä ja metsiä myöten samota tänne tämän aution maan halki? Etkö ole sitä ajatellut, yömyssy!

Maunu Niilonpoika oli ratsastusretkeltä palattuaan riisunut sotilaspukunsa, miekkansa ja suursaappaansa ja seisoi nyt kotoisissa tamineissaan, pehmoisissa huopakengissä ja kudottu villalakki päässään, kuninkaansa edessä, todellakin sangen epäsotilaallisen näköisenä. Tämäkin kiukutti tänään Kustaata eikä hän arkaillut loukata linnanpäällikköä, joka kuitenkin urhoollisesti ja valppaasti oli Viipurin monesta vaarasta pelastanut. Kääntyen valtaherrain puoleen kuningas tiukkasi:

— Mitä arvelette? Eikö voisi vihollinen, sotaväkemme poissa ollessa, hyökätä tänne äkkiarvaamatta esim. Käkisalmen puolelta, tuhottuaan sikäläiset rajavartijat?

— Eihän se olisi aivan mahdotonta, myönteli Svante Sture, uskomatta kuitenkaan vaaraa vallan suureksi.

— Kuka sen takaa? Mainio kaappaus ryssille, siepata rohkealla liikkeellä linna ja Ruotsin kuningas sotaväkemme selän takaa, — minkäs me tekisimme?

Hiki valui vanhuksen otsalta ja ohimoilta, tuskan kylmä hiki, ja hänen turpeat kasvonsa kävivät niskaa myöten punoittamaan. Huohottaen hän asteli lyhyin, rauhattomin askelin edestakaisin, istahti sitten seinärahille ja puheli katkonaisesti, melkein valittaen:

— Kauniiseen loukkuun olet sinä Maunu Niilonpoika meidät saattanut. Millä aiot työntää ryssän takaisin, jos se jonakin yönä tänne ryntää, — noilla töpökkäilläsikö?

Valtaherrat koettivat lohduttaa kuningasta, että sotaväellehän voitaisiin pian saada sana ja siihen mennessä kyllä vähäinenkin vartioväki porvarien avulla kykenisi puolustamaan Viipuria.

— Onhan porvareilla sitä varten aseitakin, selitti puolestaan Maunu-herra.

— Mitä aseita! Knut Possen aikuisia ruostuneita rämiä, jotka kelpaavat kaupungin puolustukseen aivan yhtä hyvin kuin sinä linnan päälliköksi!

Ahtisten herra jo ojentautui asianmukaisesti vastaamaan, mutta hillitsi kielensä ja vaikeni, sillä hän huomasi, että pieninkin sana jo voi aiheuttaa räjähdyksen. Vanhan kuninkaan olivat näet nämä hänen omat kuvitelmansa saattaneet aivan pois suunniltaan. Hän takoi nyrkillään pöydän honkaa ja huusi, että hänet on vartavasten houkuteltu tänne satimeen, — tänne autioon linnaan, ärsytetyn ja kostonhaluisen vihollisen ulottuville, missä hän on eristettynä koko maailmasta, kaukana sotaväestään, yksin muutamien höperöjen ukkojen kanssa, jotka tuskin enää jaksavat pyssyä laukaista.

— Sellaiseen asemaan on saatettu Ruotsin kuningas tässä kirotussa maassa. Kuka siitä vastaa valtakunnan edessä!

Näitä tuimia, riehahtavia purkauksia seurasi sitten syvän alakuloisuuden ja avuttomuuden tila. Kustaa Vaasa istahti pöydän ääreen käteensä nojaten ja tunsi olevansa sanomattoman säälittävä. Hän ikävöi poikaansa, joka oli "viety" sinne korpeen kuolemaan, ja hän moitti katkerasti valtaherroja, että he olivat hänet pakottaneet suostumuksensa antamaan. Ja hän ikävöi kotiinsa Ruotsiin. Vuosikymmeniin hän ei ollut kuin lyhyiksi hetkiksi poistunut pääkaupungistaan taikka perheensä luota — mikä hornanhenki hänet oli saattanutkaan nyt lähtemään tänne kaiken asutuksen takamaille…! Vihdoin hän keksi sen sanan, jota hän jo kauan oli tapaillut, mutta ei ollut ennen saanut kielelleen: hän katui! Miten hän katuikaan lähtöään tänne Suomeen, katui sotkeutumistaan tähän sotaretkeen, katui sitä, että oli ollut niin herkkä kuuntelemaan kaikenlaisten seikkailijain liehakoivia puheita! Hän katui! Sitä hän ei ollut itselleen myöntänyt, niin kauan kuin hänellä oli ollut sotaväkensä ja poikansa luonaan; nyt, kun kaikki ikävä ylivoimaisena ryöpsähti hänen ylitseen, tahtoi hän sen suoraan ja kaunistelematta myöntää.

— Meidän ei olisi koskaan pitänyt lähteä tähän katalain velhojen maahan!

Ja siihen huokaukseen yhtyivät nyt sydämessään myöskin valtaneuvokset Svante Sture ja Steen Leijonhufvud sekä Birger Niilonpoika Griip. Hekin tunsivat ikävää ja autiutta mielessään ja myönsivät:

— Ehkä ei olisi pitänyt.

— Mutta miksi sitten ette ole antaneet minulle oikeita tietoja? Te olette olleet huonoja, petollisia neuvonantajia!

Mutta kuningas muisti taas luullotellun, välittömän, henkilökohtaisen turvattomuudentunteensa, ja se muisto nosti jälleen vireille hänen luontaisen toimintatarmonsa ja synnynnäisen neuvokkuutensa. Hän ikäänkuin taas heräsi alakuloisuudestaan, hänen piirteensä elpyivät, hänen jäntereensä pingoittuivat, kun hän huudahti:

— Tässä on ryhdyttävä pikaisiin toimiin! Kaikki on järjestettävä uudelleen alusta alkaen. Maunu Niilonpoika, pistäpäs kiirettä töpökkäihisi, saat nyt koettaa korvata laiminlyöntisi.

Ja siltä istuimeltaan rupesi kuningas jakelemaan määräyksiään. Kaupungin porvaristosta, käsityöläisistä, teineistä ja kalastajista oli heti paikalla muodostettava uusi varavartiokunta, jota oli yhtämittaa harjoitettava ja jonka vuorotellen yöt päivät tuli vartioida kaupunkia. Sopiviin paikkoihin kaupungin ulkopuolelle oli asetettava tiedustusvartioita ja niille kaikille oli linnasta annettava kelvollisia aseita.

— Ja se on suoritettava tänä päivänä, hengen uhka sille, joka vitkastelee! Ymmärrätkö, vouti, sinun tulee vastata kaikesta!

Maunu Niilonpoika kumarsi vaieten. Hän tiesi, kuinka vaikea tuollainen käsky oli käytännössä toteuttaa. Mutta nämäkään käskyt eivät riittäneet. Kuninkaan käytettäväksi oli hankittava kymmenen ratsastavaa airutta, jotka olivat valmiit lähtemään hänen käskyjänsä viemään valtakunnan eri tahoille.

— Ja niidenkin tulee olla minun käytettävissäni tänä päivänä, muista se!

Läsnäolleet valtaherrat oivalsivat, että tällaisten käskyjen toimeenpano yhtäkkiä saatavissa olevilla apuneuvoilla oli mahdotonta, ja he uskalsivat huomauttaakin, että kiireellisimmät tehtävät ovat tietenkin ensiksi suoritettavat.

— Kaikki ovat yhtä kiireellisiä! Pois vain vanha saamattomuus ja suomalainen hitaus! Lähde toimimaan!

Mutta vieläkin pysäytti kuningas linnanvoudin, joka jo oli lähdössä noita monia tehtäviään suorittamaan.

— Tähän kaikkeen tarvitaan varoja — niitä on hankittava. On verotettava porvaristoa!

— Sitä on äskenkin moneen kertaan verotettu, huomautti Maunu Niilonpoika arasti.

— Ei auta, puristakaa lisää — anna luittesi luistaa vain! — Ja kirkon on myös annettava apuaan. Minun täytyy heti saada se hidasliikkeinen piispa puheilleni.

Martti Pietarinpoika, joka sivulta oli seurannut sekä kuninkaan äskeistä alakuloisuuden puuskaa että sen jälkeistä toiminnan menoa, sai nyt toimekseen hakea Paavali Juustenin hänen töittensä keskeltä kuninkaan puheille linnaan. Piispa läksikin viipymättä nuoren airuen matkaan, mutta siitä huolimatta odotteli jo kuningas häntä malttamattomasti, ja esitti hänelle heti vaatimuksen, että maakunnan kirkoista oli kerättävä varoja sotakustannuksiin.

— Meidän kirkoistamme! sopersi Paavali aivan typertyneenä, ajatellen nuorta, köyhää hiippakuntaansa, josta oli mahdoton saada varoja kokoon edes välttämättömimpiin järjestelymenoihin. — Kirkkomme on vihollinen ryöstänyt moneen kertaan.

— Älä petä minua, on niissä vielä jälellä paavinaikaisia kätköjä, hopeaa ja vaskea, haeta vain esiin kirkonkellot ja alttarikalkit! Sitäpaitsi on minulle kerrottu, että täällä Karjalan kirkoissa on Venäjältäkin ryöstettyä kultaa ja hopeaa, siitä on minulle tsaarikin valittanut. Ne saaliit kuuluvat kruunulle.

Nämä kuninkaan kuulemat Karjalan kirkkojen ryöstöaarteista perustuivat vanhoihin, iänikuisiin huhuihin, joilla ei ollut enää todellisuudessa mitään tukea. Piispa rupesi tätä erehdystä selittämään kuninkaalle, mutta tämä katkaisi hänen yrityksensä kerta kaikkiaan, komentaen:

— Varoja on saatava kokoon, ja on parempi, että sinä, piispa, ne kirkoistanne hankit, sillä huovimme ovat kovakouraisemmat. Toimeen vain viipymättä!

Piispa Juusten sai poistua kuninkaan luota yhtä vaieten kuin äsken hänen ystävänsä linnanvouti. He tapasivat tuokion kuluttua toisensa Inga-rouvan pienessä tuvassa, jossa Maunu Niilonpoika jakeli luokseen kutsumilleen Viipurin raadin hämmästyneille edustajille ohjeita siitä, miten heidän oli kaupungin porvareista muodostettava aseellisia vartiostoja sekä kerättävä heidän keskuudestaan uutta veroa. Mielenrauhansa hetkeksi menettänyt piispa oli arvellut ehtivänsä siellä siemaista vanhan ystävänsä kanssa edes kannun olutta sydämensä vahvistukseksi sekä tarinoida hetken linnan naisten kanssa, joista yksi varsinkin oli Paavalin mielestä kovin suloinen ilmiö, mutta siitä ei nyt tullut mitään. Tulinen touhu oli siellä jo häntä vastassa, käskyläisiä lennähteli edestakaisin, hikihelmet kostuttivat voutivanhuksen harvenneita haivenia. Piispa Juusten kysyi kummissaan:

— Mitä tämä kaikki merkitsee? Onko saapunut tietoja vihollisen aikomasta hyökkäyksestä Viipuria vastaan?

— Minkä vihollisen?

— Ryssän, tiedän mä, sitä kai täällä pelätään.

— Minä en pelkää ryssää enkä muuta vihollista, enkä ole koskaan pelännyt, — olen sille hätäilemättä aina osannut antaa vasten kuonoa. Mutta jotakin minä nyt tosiaankin pelkään: vihaista kuningasta minä pelkään, sillä hän voi tällä nykyisellä toimintavimmallaan tehdä meistä kaikista lyhyessä ajassa lopun.

— Amen, vastasi piispa, ristien kätensä vatsalleen ja yhtyen vanhan ystävänsä huokaukseen.

* * * * *

Mutta Kustaa kuninkaan toimintavimma ei suinkaan ollut siitä lauhtunut, että Viipurin linnanpäällikkö ja sen piispa oli saatu jalkeille. Hän oli jo heti heidän poistuttuaan huoneesta kutsunut kanslerinsa ja kirjurinsa, niiden joukossa Martti Pietarinpojankin, luokseen virkkoen heille käskevästi:

— Nyt alkaa meidän työmme — teroittakaa sulkanne!

Ja hän kävi sanelemaan. Hänellä oli paljon kirjoitettavaa, jäljennettävää ja suomennettavaakin. Hän saneli käskykirjeitä Suomen kaikkiin maakuntiin, niiden linnanisännille ja voudeille, joiden tuli viipymättä toimeenpanna alueellaan uudet sotaväen otot ja vaatia missä joka kolmas, missä joka viides mies aseineen ja eväineen heti Viipuriin. Valtakunta on vaarassa, ankara uhka niskoittelijoille. Suomalaista rahvasta varten oli Martti Pietarinpojan toimitettava nämä kirjeet suomalaiseen asuun, ja se työ kävi häneltä hitaasti. Sillä vaikea oli noihin värväys- ja muonituskirjeisiin löytää kansalle helposti tajuttavat sanat ja lauseparret. Martin täytyi senvuoksi myöhempään viipyä työhuoneessa käryävän talikynttilän valossa. Toiset kirjurit olivat jo menneet levolle.

Mutta kuningas itse valvoi siellä myöskin. Hän oli tosin jo lähtenyt makuuhuoneeseensa, mutta käveltyään siellä hetken edestakaisin levottomana hän palasi työhuoneeseensa ja istahti pitkä yönuttu yllään nojatuoliinsa papereittensa ääreen. Hän selaili vähän papereitaan, mutta vaipui sitten hervotonna tuolinsa selkänojan varaan — väsynyt, riutunut, raihnas ukko! Siinä hän istui ja mietti, kuunnellen kirjuripojan sulan rapinaa ja tuon tuostakin väsyneesti nivelien pitkää, harmaata partaansa. Näyttipä Martista kuin hän joskus olisi pyyhkäissyt silmäkulmaansakin. Väliin hän tarttui hanhensulkaan, ikäänkuin kirjoittamaan ryhtyäkseen, mutta hänen heikoiksi käyneitä silmiään hämärsi, hän varjosti niitä kädellään, laski sulan pöydälle ja vaipui taas tuoliinsa. Yksinäisyytensä, ikänsä ja ikävänsä runtelema ukko!

Kun Martti vihdoin oli saanut valmiiksi käännöksensä ja ojensi sen kuninkaalle allekirjoitettavaksi, lähteäkseen sitten hänkin nukkumaan, virkahti kuningas hänelle omituisen hiljaisella ja kainolla äänellä:

— Vielä yksi kirje, poikaseni. Se oli kirje hänen puolisolleen, kuningattarelle. Kuningas oli äsken, menetettyään toisen puolisonsa, mennyt kolmannen kerran naimisiin, ottanut aviokseen aivan nuoren neitosen, Katariina Stenbockin, joka oli lupautunut antaumuksella ja rakkaudella hoitamaan ja vaalimaan vanhaa kuningasta, siten keventääkseen hänen iltahetkensä. Tälle hän nyt kirjeen saneli.

Hän saneli siihen aluksi paljon ikäväänsä ja katkeruuttaan. Kysyi, miksi oli hänet näin vanhana ja voimiltaan heikkona jätetty yksin riutumaan tänne kaukaiseen erämaahan. Miksi piti hänen täällä yksinään kärsiä ikävää ja kaikkinaisia kieltäymyksiä, hänen, jolla kuitenkin jo olisi oikeus saada hoivaa ja lämpöä… Mutta kohta hän taas pyyhitti pois nuo moitteen ja karvauden sanat ja saneli kirjeensä uudelleen.

Siitä tuli nyt aivan asiallinen ja intohimoton kirje. Vanha kuningas ilmoitti siinä kaipaavansa perhettään, kun hän näin kauas oli siitä eroon joutunut, ja haluavansa vaimonsa ja nuorimmat lapsensa luokseen, koska valtiolliset asiat voivat vaatia hänen viipymistään pitempäänkin tässä maan osassa. Kustaa Vaasa käski sen vuoksi puolisoaan viipymättä ryhtyä valmistuksiin voidakseen saapua Tukholmasta laivalla Turun linnaan, jonne hänen oli asetuttava ja jossa hänen oli odotettava kuninkaan lähempiä tietoja. Hän neuvoi, ettei puoliso antaisi syysmyrskyjen eikä muiden esteiden pidättää itseään lähtemästä tälle matkalle, jota kuningas hartaasti toivoi. Lopuksi vain oli valitus, ettei kuningas huonojen silmiensä vuoksi itse voi tätä kirjoittaa.

Se oli lyhyt, asiallinen ja ystävällinen kirje, vailla äskeisiä ruikutuksia ja nuhteita, jotka kuningas kai jo itsekin piti aiheettomina. Mutta nuori suomalainen kirjuri tiesi sen rivien väliin kätkeytyvän paljon salattua kaihoa, katkeruutta, itsesyytöstä ja mielen levottomuutta, paljon vanhuuden heikkoutta ja avuttomuutta. Ja hän kysyi itseltään tuota kirjettä laatiessaan, osaisikohan nuori kuningatar löytää sen rivien välistä kaiken sen, mitä niissä oli peitettynä.

Kirjeen valmiina kuultuaan ja sen nimellään varustettuaan — airueiden piti näet lähteä liikkeelle näitä kirjeitä viemään jo varhain aamulla — kuningas nousi ja käveli ikäänkuin levollisempana ja mieleltään jonkun verran keventyneenä makuuhuoneeseensa. Martti Pietarinpoikakin pääsi nyt nukkumaan.

Hän laskeutui pitkälleen pimeän arkituvan seinärahille, jossa jo toiset kuninkaan nuoremmat palvelijat kuorsasivat. Mutta hän näki vielä kauan silmiensä edessä nojatuoliin vaipuneen, väsyneen, riutuvan vanhuksen, jota kalvoi tavallinen, inhimillinen ikävä. Siitä kuvasta oli kuninkuuden kaikki loisto ja prameus riisuttu pois, siinä oli jälellä vain vajavainen, heikko ihminen. Mutta sellaisena se kuva tuntui nuoresta kirjurista rakkaammalta ja sydämellisemmältä kuin kuningas Kustaa Vaasan juhlallinen, virallinen kuva.