XIII

Kustaa Vaasalla oli tarkoitus tällä maitse tekemällään matkalla myöskin tarkastaa ja tuomita erinäisiä vireillä olleita maariitoja, ja sitä varten hän viivähti muutamin paikoin tavallista pitempään. Hän oli näet näihin aikoihin Suomen eri osissa panettanut toimeen tilojen tarkastuksen, saadakseen selville, paljonko kruunun, kirkon ja talonpoikain tiloja oli vääryydellä joutunut yksityisten suurtilallisten ja varsinkin vallassukujen käsiin. Hänen tarkastusmiehenään oli tarkka ja lahjomaton Jaakko Teitti juuri Uudellamaalla laatimassa asianmukaisia luetteloita, ja kuningas oli päättänyt äsken perustamassaan Helsingin kaupungissa pitää niistä asioista kuninkaankäräjät, peruuttaakseen anastajilta kruunulle kaikki sille sekä entiselle paavilliselle kirkolle kuuluneet tilat. Tätä varten hän oli ennakolta lähettämäinsä airueiden kautta varustautunut viipymään Helsingissä muutamia viikkoja, ja oli hän kutsunut sinne talvehtimaan myöskin sotalaivastonsa, jota hän ei uskaltanut jättää Viipurin lahteen.

Niinpä asettautui hän eräänä marraskuun päivänä rasittavan, lumisohjussa ja rapakossa suoritetun taipaleen jälkeen Vantaanjoen saareen rakennettuun ja nyt tarpeenmukaisesti siistittyyn kuninkaankartanoon, jonne hänen Kymijoelle jääneet jälkijoukkonsakin vähitellen saapuivat.

Vantaan etelärannalle rykelöityvä Helsingin kaupunki oli vasta puolen vuosikymmenen ikäinen, ja vaikka sinne hallituksen mahtikäskystä jo olikin siirtynyt eräitä porvareita Porvoosta, Raaseporista ja Raumalta asti, oli siellä joen suun ja Helsinginkosken välisellä rantaäyräällä kumminkin vasta pieni rivi mataloita puutaloja saunoineen ja navettoineen. Kirkko oli tekeillä mantereenpuoleiselle kentälle ja samoin ensi satama-aitat jokisuulle. Mutta kuninkaankartano — sellaisia karjataloja oli Kustaa Vaasa perustanut mallitaloiksi talonpojille useita Suomen eri osiin — oli jo kutakuinkin kunnossa; olipa itse saaren ympäri rakennettu puinen hakulikin, jonka merenpuoleiseen, matalahkoon torniin oli tykkejäkin sijoitettu korkean vieraan turvaksi.

Turvalliseksi ja hauskaksi tunsikin Kustaa Vaasa oleskelunsa tässä rauhallisessa paikassa. Hän suoritti tilantarkastuksia Jaakko Teitin kanssa, hoiti kirjeenvaihtoa itään ja länteen, ja kun päivän työ oli tehty, sytytettiin suurtuvan takkaan roihuava tervastuli ja kuninkaan seurue istahti syömään ja juomaan niitä herkkuja, joita erityisenä verona oli tätä vierailua varten maakunnasta kannettu.

Eräänä päivänä oli pikaviesti tuonut hänelle Tukholmasta kirjeitä, jotka toisaalta ilahduttivat hänen mieltään, toisaalta painoivat sen murheelliseksi. Nuori kuningatar ilmoitti olevansa nuorempain lasten kanssa lähdössä kuninkaan luo Suomeen, toivoen jo parin viikon perästä olevansa Turussa. Siitä kirjeestä ukko lämpeni. Mutta toinen kirje kertoi hänen vanhimmasta pojastaan, Eerikistä, jonka hän oli jättänyt kotiin hallitustehtäviin perehtymään. Tämä häilyväluonteinen, kiivas, riitaan taipuvainen prinssi oli siellä taas tehnyt kaikenlaisia kolttosia, hullutellut naisten kanssa, suututtanut valtaneuvoksia ja osoittanut mahtiaan. Niin, tämä vanhin poika, kruununperijä, aiheutti vanhalle kuninkaalle usein ja paljon huolta. Eerik oli liian usein ihmisten kanssa ja varsinkin veljiensä kanssa riitakannalla, hän oli epäluuloinen ja ärtyisä… alituiset perhekinat, jotka olivat hänestä lähtöisin, vallitsivat kuninkaallisessa hovissa, — osaksi juuri niitä pakoon oli kuningas viime kesänä päättänyt lähteäkin matkalle Suomeen, ottaen toisen poikansa Juhanan mukaansa. Vasta saapunut kirje pani nyt hänet ajattelemaan, minkähänlaiseksi helvetiksi se elämä taas muuttuukaan hänen palattuaan kotiinsa… Toraa tietysti veljesten kesken, alituisia kotikäräjiä… Entäpä kun hän sitten itse putoo pois, minkähänlaisessa kissan ja koiran sovussa siellä veljekset silloin rupeavatkaan elämään… häpeäksi ja vahingoksi valtakunnalle! — Erottaa ne veljekset pitäisi toisistaan, huoahti vanhus yksinäisissä mietteissään. - Mutta miten?

Hiukan raskasmielinen ja tavallista vaiteliaampi oli Kustaa-kuningas astuessaan tänä iltana työhuoneestaan seurueen keskelle suurtupaan, eikä hän heti aluksi voinut täysin sulautua siellä vallitsevaan, hilpeän vallattomaan mielialaan. Viimeisen jälkijoukon saapumisen johdosta oli siellä näet ruvettu kertomaan tarinoita matkan vaiheista ja vaivoista, joista nyt oli jäljellä vain huvittavat, vaihtelevat muistot. Kerrottiin niistä Kymijoella mellastaneista talonpojista, jotka nyt Herman Flemingin komentamina kuuluivat kiltisti ja nöyrästi suorittavan aseharjoituksiaan, ja laskettiin pientä pilaa niistä ruotsalaisista herroista, jotka siellä lopen säikähtyneinä olivat päätäpahkaa hyökänneet venheisiin, peläten joutuvansa raakalaisten nyljettäviksi…

Kuningaskin nauroi pian näille jutuille niin, että vatsa hyllyi, ja Henrik Horn huomautti ivallisesti:

— Ne ovat hyvänahkaisia nahjuksia, nuo suomalaiset, sillä kertaa vain olivat hiukan humalassa ja kovaäänisiä. Näihin talonpoikiin pystyy muuten hyvä, rauhallinen sana aina paremmin kuin karjunta ja kirous — ruoskasta puhumattakaan!

Nuori Klaus Fleming tunsi tämän pistoksen sattuvan itseensä ja ärähti vastaan:

— Ei, talonpoikia täytyy aina kohdella kovuudella ja kurilla, — jos hellität vähääkään, olet hukassa!

— Mitä vielä, vastasi siihen nyt Juhana-prinssi. — Minähän puhuttelin mekkomiehiä ystävällisesti, ja he sulivat heti.

Ruotsin herrat olivat kuitenkin toista mieltä. Heistä oli suomalaisessa rahvaassa jotakin salakavalaa, jotakin peitettyä ilkeyttä.

— Minä en tahtoisi heidän seurassaan yksin asustaa yhtään päivää enkä yötä, selitti Steen-herra, jota melkein puistatti. — En tuntisi olevani hetkeäkään levollinen.

— Joutavaa, intti Juhana-prinssi. — Minä viihdyn tämän rahvaan keskuudessa erinomaisen hyvin; sen suljetussa luonteessa on minusta jotakin puoleensa vetävää, sydämellistä. Voisin varsin hyvin jäädä tähän maahan suomalaisten seurassa elämään.

— Jääkää, Juhana-prinssi, huudahti Henrik-herra leikillisesti. — Kyllä te täällä ystäviä löydätte, pelkkiä ystäviä!

Jo puuttui Kustaa-kuningaskin tähän tarinaan:

— Omituista, että voit niin viihtyä täällä Suomessa, Juhana. Minä olen päivinäni ollut monenlaisessa liemessä, elänyt talonpoikana talonpoikain kanssa, asunut heidän tuvissaan ja jättänyt henkeni heidän huostaansa. Mutta Ruotsissa — täällä en sitä tekisi. Jo yksin taipaleiden teko tässä ilottomassa, synkässä maassa minua kiusaa ja väsyttää.

Henrik Klaunpoika koetti selittää:

— Te olette, kuningas, saanut kokemuksenne tästä maasta epäsuotuisissa olosuhteissa. Sodan hyörinässä, myrskyssä merellä, ratsun selässä syysrännässä… Tämä maa voi sentään hymyilläkin!

— Ei se johdu siitä, Henrik, vastaili kuningas verkalleen. — En tarkoita vain luontoa, olen räntäsateella ratsastanut Ruotsissakin. En voi sulautua tähän maahan enkä sen väestöön… täällä on kaikki niin tylyä ja kylmää.

— Tässäkinkö tuvassa, isä, hyväin suomalaisten miesten seurassa? veisteli Juhana.

— Tunnen hyviä suomalaisia miehiä, joihin luotan, Horneja, Flemingejä… enkä tahtoisi vieroa kansanmiehiäkään, ovathan he alamaisiani. Mutta en voi heistä pitää; heidän puheensa, jota en ymmärrä, minua jo puistattaa…

Juhana-prinssi intoili:

— Minä ymmärrän jo heitä vähän ja tahdon oppia heitä ymmärtämään enemmänkin. Isä, salli minun jäädä tänne Suomeen, minä tuon tämän kansan lähemmäs sinuakin. Tämä on uusi maa ja erillinen kansa, sillä on tietysti omituisuutensa, mutta minä tunnen, että löytäisin tien sen sydämeen…

— Sinäkö, poikani…! Kyösti-kuningas pysähtyi pitkäksi kotvaksi katselemaan lemmikkipoikaansa, jonka poskille viini ja vilkkaaksi käynyt keskustelu oli nostanut kauniit ruusut. Omituista, miten tämä keskustelun käänne ikäänkuin sulautui yhteen hänen äskeisten, hiljaisten mietteittensä kanssa, noiden mietteiden, että riitaiset veljekset olisi toisistaan erotettava… Mitähän jos sijoittaisi Juhanan tänne Suomeen, silloinhan hän ei ainakaan joutuisi joka päivä toraan kiivasluontoisen veljensä kanssa, olisihan meri välissä…! Ehkä poika täällä hyvinkin menestyisi, kaikki hän on voittanut puolelleen…

— Sinäkö tänne — ja mitä tekemään? toisti kuningas tuokion kuluttua uudelleen.

— Tänne käskynhaltijaksi, Horn neuvonantajaksi, tulisin varmasti täällä hyvin toimeen.

— Sen uskomme täydelleen, vakuuttivat seurassa olevat suomalaiset, yksin Klaus Flemingkin, joka oli illan kuluessa juonut monta viinipikaria ja niiden lämmittämänä nyt nousi pystyyn ja lausui prinssille:

— Terve, Suomen herttua, alamaisesi kumartavat sinulle! Me kokoamme täällä ympärillesi voittamattoman sotajoukon ja hallitsemme sillä tätä maata kuin luja ja ankara isäntä kartanoaan!

— Ei, Klaus, me huojennamme täällä kansan veroja ja rasituksia, vastasi prinssi yhtä innostuneena. — Ja me nostamme tämän viljavan maan kukoistukseen!

Vanha kuningas oli taas vaipunut omiin ajatuksiinsa ja kuunteli vain kuin kaukaista huminaa tuota nuorten intoilua. Niistä ajatuksistaan ikäänkuin heräten hän nyt virkahti:

— Nuori olet, Juhana, vielä ominpäin tänne jäämään, nuoren mielen kuvittelua ovat puheesi. Mutta sinä viihdyt tässä maassa, hyvä on, kenties joskus palaamme tähän mielessäsi vironneeseen ajatukseen, kenties…

Hän puhui leppoisasti, kaunis kiilto muuten sameissa silmissään. Tämän iltajuttelun varrella oli hän mielestään keksinyt aatteen taimen, jota hän tahtoi edelleen hoitaa ja vaalia, — ehkäpä oli se kerran toteutettuna ratkaiseva hänen perhettään pilkkovat riitaisuudet ja kokoava hänen suvulleen pysyvän aseman maassa. Se ajatus oli ehkä todella kehittämisen arvoinen. —

Kuningas astui pöydän päästä nuorten luo ja puhui heille nyt harvinaisen pehmoiseen sävyyn:

— Mutta teidän nuorten täytyy saada täällä Suomessa myöskin iällenne kuuluvaa huvitusta, soittoa, karkeloa. Täällä Helsingissä me sitä tuskin saamme toimeen, mutta me kirjoitamme Turkuun, että sinne kuningattaren saapumiseksi järjestetään sopivat vastaanotot, — porvaritkin voivat siellä epäilemättä saada aikaan hauskoja joulupitoja.

— Pidoista kyllä teinitkin pitävät huolen, virkahti Henrik Klaunpoika.

— Hyvä, laittakaamme siitä Turkuun ajoissa sana…

Näin tahtoi kuningas kääntää keskustelun keveämpiin kysymyksiin. Mutta monen mieleen oli Juhana-prinssin pyyntö saada jäädä käskynhaltijaksi Suomeen painunut syvälle ja samoin kuninkaan suhtautuminen siihen, — hän ei ollut sitä jyrkästi vastustanut. Ja Kustaa Vaasan omassa mielessä se ajatus askarteli vielä sitkeästi hänen vetäydyttyään makuuhuoneeseensa ja siellä taas muistellessaan äsken Ruotsista saamiaan kirjeitä. Maata mennessään hän kuitenkin muisti, että asiat aamulla, kun yö on nukuttu, esiintyvät usein aivan toisessa valossa, kenties on niin laita tämänkin mietteen. Ja siihen ajatukseen hän nukahti.

Mutta hän nukkui tänä yönä levottomasti. Oliko hän siinä vilkkaan juttelun varrella tullut syöneeksi liikoja, vai vaivasiko häntä muu painajainen, — hän kääntelehti vuoteellaan ja heräili usein. Suurtuvassa kuuluivat nuoret herrat vielä iltayöstä remuavan viinikannun ääressä. Mutta Kustaa oli unensa horroksissa kuulevinaan molempain poikainsa torailevan — johan ne taas tappelivatkin! Eerikin silmät verestivät, hänen hengityksensä läähätti ja hänen pitkät, luisevat sormensa, joilla hän veljeään tavoitti, olivat kouristuksenomaisesti koukussa. Nyt ne käyristyneet sormet tapasivat Juhanaa kurkusta, puristivat — Eerikin kasvot olivat vihasta väärässä, suu vaahdossa, hänellä oli taas kohtauksensa… Ja Juhana lyyhähti avutonna läjään hurjan veljensä alle ja hänen hennot piirteensä vääntyivät tuskasta…

— Apuun… erottakaa heidät…!

Vanha kuningas heräsi omaan huudahdukseensa. Hän oli hiestä märkänä, oli kohonnut istumaan vuoteelleen ja haparoi käsillään pimeässä… Se oli siis vain unta, mutta kamalaa unta, hyi, — ja se voisi joskus toteutuakin, ellei sitä ajoissa estetä. Pahaa unta… hän oli varmasti syönyt liiaksi porsaanpaistia. Mutta sittenkin, ne pojat on toisistaan erotettava…!

Ukko kääntyi kyljelleen ja nukkui tähän päätelmäänsä rauhallisesti.