XIV

Syvemmälle kuin kenenkään muun, oli nuoren Martti Pietarinpojan herkkään mieleen painunut tuona marraskuun iltana Helsingin kuninkaankartanossa tapahtunut merkillinen keskustelu, jota hänkin kuninkaan kirjurina oli joutunut kuulemaan. Häntä hurmasi varsinkin ajatus, että nuori, lahjakas prinssi, joka suhtautui niin suopeasti suomalaisiin, asettuisi ruhtinaaksi tähän maahan, joka siten lähtisi omaa kehitystään kulkemaan… Hän muisti taas niin selvästi piispa Agricolan ja mestari Härkäpään venheessä Taivassalon ja Vehmaan välisellä taipaleella esittämät mietelmät, ja ne kaikki punoutuivat hänen mielikuvituksessaan tosin hämäräksi, mutta samalla omituisen kiehtovaksi kokonaisuudeksi.

Muutamia päiviä myöhemmin saikin Martti jo aivan yksityiskohtaisesti kertoa kaikki mielenkiintoiset kuulemansa ja havaintonsa noille hengenmiehille, suosijoilleen. Hänet oli näet kuningas lähettänyt airuena Helsingistä Turkuun ja Martti oli lähtenyt sinne Hämeen kautta, kun rannikon vanhalla, tavallisimmin käytetyllä valtatiellä oli kelirikko pahimmoillaan, jota vastoin sisämaassa jo — joulukuu oli alullaan — oli hyvä rekikeli. Tällä matkalla hän oli yöpynyt Hauhon pappilaan ja siellä ihmeekseen tavannut Suomen molemmat piispat tuomioherroineen.

Sattumalta eivät nämä miehet idästä ja lännestä olleet siellä yhtyneet. He olivat ennakkosopimuksesta talven ensi kelillä saapuneet hiippakuntainsa laitaseudulle sopimaan niiden rajoista, joista kahtiajaon jälkeen oli syntynyt erimielisyyttä. Rajan tuli kulkea siitä juuri Hämeen halki ja piispa Agricola, joka muutenkin oli myrtynyt koko jaosta, oli valitellut, että Juusten oli ruvennut kantamaan kymmenysveroa Viipuriin liian kaukaa lännestä. Tapaamispaikaksi oli valittu Hauho, jonka pappina toimi Paavali Juustenin veli Severi, hiljainen maapastori, — tämä siis nyt piti Suomen molempia piispoja vierainaan. Tuo raja- ja vaikutuspiirikysymys, jota aikaisemmin oli käsitelty hiukan purevaksi kärjistyneessä kirjeenvaihdossa, oli joksikin ajaksi jäähdyttänyt Suomen molempain piispain, vanhain työtoverusten ja ystävysten, välit. Mutta tavatessaan nyt toisensa henkilökohtaisesti ensi kerran eron jälkeen he heti saivat kaikki väärinkäsitykset väistymään. Martti Pietarinpojan saapuessa pieneen hämäläispappilaan, jonka ainoassa tuvassa vieraita kestittiin ja makuutettiin ja jossa perheen iso lapsilauma telmi, oli koko rajakysymys jo rauhallisesti sovittu. Oli sen jälkeen parhaina ystävinä muisteltu menneitä, yhteisiä taisteluita puhdistetun opin puolesta Skytte-vainajan paavillisperuisen kirkkohallinnon aikana ja valiteltu viimeisten aikojen opintyölle tuottamaa taantumusta.

Nuoren airuen saapuminen ja hänen vilkkaat kuvauksensa kuninkaan matkoilta, hänen mielialastaan Suomea kohtaan ja Juhana-prinssin suunnitelmista, antoivat nyt hengenmiesten keskusteluille uuden suunnan.

— Kyösti-kuninkaan vastenmielisyys Suomea kohtaan näkyy siis tällä matkalla pikemmin lisääntyneen kuin lientyneen, totesi Agricola airuen kuvausten johdosta. — Niin, se sotaretki, johon hän oli niin hanakka, ei muodostunutkaan miksikään voittokuluksi.

— Ja Viipurin viikot tympäisivät häntä pahasti, selitti Juusten, kertoen muistelmia noilta linnalaisillekin rasittavilta viikoilta. — Mutta Juhana-prinssiin näkyy matka tehneen toisenlaisen vaikutuksen.

— Nuoren mielen unelmoimista ja virvatulta! — arveli tuomiorovasti Canutus, joka ei Martin kertomiin juomapöytäjuttuihin paljoakaan rakentanut.

Härkäpään olivat nuoren airuen kuvaukset sitä vastoin saaneet innostumaan.

— Älkäämme suhtautuko kylmästi tähän ilmiöön, puhui hän, — siinä voi piillä tulevaisuuden siemen, jota meidän olisi vaalittava. Sillä käyväthän nuo nuorukaisunelmat, johtuivatpa kunnianhimosta, seikkailunhalusta tai mistä tahansa, yhteen meidän omien, hiljaisten unelmiemme kanssa. Agricola ymmärsi hyvin, mihin hänen tulisieluinen ystävänsä viittasi, mutta hidasluonteinen Juusten kysyi empien:

— Mitä tarkoitat?

Eerikki Härkäpää vastasi innostuneesti:

— Työskentelemmehän kaikki kansamme nostattamiseksi tietoon ja itsetuntoon, — sehän on murrosaikamme suuri ajatus. Teithän, Paavali, sitä työtä itsekin vuosikausia Turun koulussa, teroittaen teinipoikien mieleen, että heidän on koetettava saada sana eläväksi kansalle ja sitä varten opetettava sitä sen omalla kielellä — minä seuraan tässä työssä vain sinun jälkiäsi. Näin avustamme, joskin heikosti, sitä suurtyötä, jota ystävämme Agricola on suorittanut ja suorittaa, sekä antamalla kansalle pyhät kirjat sen omalla kielellä, jotta se itse oppisi lukemaan ja ymmärtämään, että myöskin neuvomalla pappeja voimaperäiseen valistustyöhön.

— Ja luuletko prinssin haaveiden ulottuvan tätä työtämme edistämään? kysyi Juusten epäillen.

— En suoranaisesti, mutta sittenkin! Kun meitä Ruotsista hallitaan ruotsalaisena maakuntana, ei työmme saa ilmaa siipiensä alle, — oman suomalaisen ruhtinaan olo täällä selventäisi käsitteitä ilman muuta, kansa olisi mukanamme ja heräisi vähitellen…

Piispa Agricola kuunteli vakavana Härkäpään esitystä, hymähti sitten ja virkkoi:

— Haaveksit rohkeasti ja kauniisti kuten aina, — kukapa meistä ei rinnassaan tuntisi näitä ihania unelmia! Mutta muista, Ericus, että ne ovat vielä utuisia haaveita. Mitä tarkoitat kansalla, josta puhut? Tunnethan talonpoikain ajatuspiirin, joka ulottuu hänen viimeisen pellonsarkansa ulkolaitaan, sen ulkopuolella on hänelle vain vouti ja sotaväenkirjuri, — ehkä jossakin pilvien takana kuningas ja kruunu… Raskaan taakan alla se kansa raataa eikä voi muuta ajatella, — vuosisataista työtä edellyttää sen herättäminen.

— Juuri sen työn menestymistähän tarkoitankin, väitti Härkäpää. Mutta piispa jatkoi:

— Pelkään, ettei prinssin olo Turussa tai Tukholmassa siihen paljoa vaikuta, hedelmien emme me näe kypsyvän. Tehokkaampi voisi vaikutus olla ylimystöön, vallassäätyyn, johon oman ruhtinaan päivä lähempää paistaisi. Mutta tiedämmekö mitä ja miten nämä vapaamiehet, jotka tuota talonpoikaista kansaa päivätöillä rasittavat ja veroilla näännyttävät, ajattelevat Suomesta? Oman valta-asemansa ja vaikutuksensa lisäämiseen he epäilemättä prinssin oleskelun täällä käyttäisivät.

Härkäpää ei tahtonut tähän täysin yhtyä.

— Olet tänään raskasmielinen, mestari Mikael, väitti hän. — Ehkä on vallasmiestemme joukossa ajatteleviakin aineksia, ei vain kansaa sortavia Flemingejä… Kuinka kerroitkaan, Juusten, eikö kuningas Viipurissa juuri moittinut suomalaisia sotaherroja siitä, että he liiaksi ajattelevat tätä omaa nurkkakuntaansa, että ovat olevinaan jotakin erikoista väkeä, suomalaisia…

— Se on totta, myönsi Viipurin piispa, mutta ei tahtonut käsittää asiaa samaksi. Ja Agricola lisäsi:

— Kieltämättä on noilla vallassukuisillakin jotakin paikalliskiintymystä. Muuta heillä ei ole eivätkä he edes voi kuvitella mitään yhteistuntoa suomalaisen kansan kanssa, jonka he ovat tunteneet vain halvemmaksi raatajajoukoksi.

Sen totesi Juusteenkin, lausuen:

— Niin on laita. Ja kansa puolestaan vihaa vaistomaisesti tätä pinnalla kelluvaa ylimysluokkaa, olipa se suomalaista tai muukalaista juurta, se tuntee sen polkijakseen ja jää sille vieraaksi. Kylmyyttä molemmin puolin. Ei, tuosta aatelisesta pintakerroksesta ei meidän työllemme koskaan tule olemaan apua. Muistapas, Ericus, mitä Martti kertoi nuoren Klaus Flemingin äsken ohjelmanaan lausuneen…

Vilkaseleinen, lämminmielinen maisteri Härkäpää oli käynyt melkein surumieliseksi kuunnellessaan harkitsevain esimiestensä epäilystä, joka hänen täytyi myöntää tosipohjaiseksi. Mutta hän väitteli vieläkin:

— Olettehan oikeassa, tunnen sen itse. Mutta en sittenkään tahtoisi tappaa ajatusta, että suomalaisen vapaasäädyn parhaimmat miehet — muistelen Henrik Hornia, muistelen nuorta Lepaan herraa — ryhmittyessään oman suomalaisen ruhtinaan ympärille, rupeaisivat pitämään itseään tähän kansaan kuuluvana ja vähitellen oppisivat suomeksi ajattelemaankin. Mielestäni meidän ainakin olisi koetettava ohjata asioita sinnepäin. Jos itse pääsen nuoren herttuan puheille, aion kannustaa hänen haluaan päästä tänne Suomen herttuaksi.

— Siihen meillä voi olla syytä, myönsi piispa Agricola, innokasta apumiestään samalla rohkaisten. — Läheltä seuraten hän voisi, jos hän meitä todella ymmärtäisi, avustaa ja helpottaa työtämme, eikähän ole tuollainen epäsuorakaan apu merkitystä vailla. Mutta varokaamme kuvittelemasta liikoja, silloin pettymys tekee meidät katkeriksi. Unelmamme omaperäisestä, tehtävästään tietoisesta Suomesta, se kätkekäämme hellävaroen sydämiimme, muistaen, että olemme vasta raa'an korven ensi raivaajia.

— Niin, maaperä on vielä melkein kokonaan muokkaamaton, huoahti piispa Juusten. — Ajattelen Karjalaani ja omain voimaini heikkoutta. Lankeaisin epätoivoon, jos tuloksien kypsymistä ajattelisin. Mutta tuumin vain: kanto kannolta, kivi kiveltä…

— Sellaista on työmme koko maassa, tunnusti Turun piispa. — Eikä se tilanne taikamaisesti muutu, se voi muuttua vasta vähitellen omain miestemme työstä. —

Nuoren Martin oli näitä rakkaiden esimiestensä tarinoita kuunnellessa käynyt samoin kuin Härkäpään: hänen mielensä oli vaipunut surulliseksi. Ne äskeiset rohkeat unelmat, joiden valossa hän oli piispoille kertonut prinssin aikeista, olivat jo käyneet hauraiksi ja haalistuneet. Eikö niissä sitten ollutkaan mitään innostumisen arvoista? kysyi hän nyt alakuloisena itseltään.

Agricolakin huomasi nuoren airuen huoahtavan ja luki pettymystä ja masennusta hänen katseistaan. Silloin hän virkahti taas rohkeammin puhetovereilleen:

— Aamuhan on joka tapauksessa jo sarastamassa Suomenkin maalle. Ja se valo kasvaa, vaikka emme sitä aina huomaakaan. Tämä sarastus oli vielä arkaa aavistusta, kun Pietari Särkilahti meille nuoruudessamme sitä osoitti, nyt näemme jo eräitä selvempiä oireita, kuten juuri tämäkin pieni pöytäkunta osoittaa. Milloin itse kansallamme, joka vielä vaeltaa arkisessa pimeydessään, on oleva heräämisen aika, sitä emme tiedä, mutta se aika tulee, olemme siitä varmat, ja juuri sen heräämisen avuksi ja sen varalta me teemme hiljaista, uskollista työtämme.

* * * * *

Tuomioherrat istuivat vielä äskeisen mielialansa valloissa, kun pappilan tupaan ilmoitettiin, että eräät pitkämatkaiset talonpojat, jotka olivat kuulleet Turun piispan täällä vierailevan, pyrkivät hänen puheilleen. Heidät laskettiin heti sisään.

Miehet olivat tulleet Pohjois-Hämeen latvoilta ja kertoivat hiihtävänsä nyt ensi kelillä Turkuun asti ajamaan muuatta koko heidän kulmakunnallaan kipeätä asiata, joka viime suvena oli muuttunut heille aivan sietämättömäksi.

— Olette siis erämaa-asioilla, virkahti piispa, joka jo entisistä valituksista tiesi, mikä näiden hänen hiippakuntansa kaukaisimpain asukasten mieltä näihin aikoihin eniten painoi. — Joko tulivat savolaiset taas kalajärvillenne?

— Tulivat ja jäivät, — veivät meiltä takamaamme, selittivät miehet masennuksissaan. — Ja kehuivat, että heillä on siihen kruunun lupa. Sitä lähdimme nyt kuulustelemaan.

— Syntyikö tappeluja taas?

— Ei vielä pahempia, vastasi nuori, roteva mies joukosta kaikuvalla, melkein uhmaavalla äänellä. — Mutta voi syntyä, ellei ojennusta saada toimeen.

Ja miehet kertoivat nyt piispoille huolensa ja onnettomuutensa.

Savolaiset olivat jo kauan, miltei ikimuistoisista ajoista asti, himoinneet hämäläisten takamaita pohjoisessa Lapinkorvessa, mutta milloin kruunun avulla, milloin omin asein oli hämäläisten toki onnistunut säilyttää erämaansa, missä vuosittain kävivät pyyntimatkoilla. Viime vuosina olivat savolaiset kuitenkin taas tulleet rohkeammiksi, väittäen Savonlinnan käskynhaltijan usuttaneenkin heitä Lapinkorpeen, mutta vasta tänä kesänä se tapahtui lopullinen ihme: kun Hämeen miehet tavallisuuden mukaan nousivat eräjärvilleen, missä heillä oli huhdat ja saunat, olivat savolaiset jo salmivesillä vastassa.

— Eivätkä laskeneet teitä saunoillenne?

— Eivät antaneet meidän verkkojamme kastellakaan, kehuivat vain, että maat ja apajat ovat heidän… Ja kun me vetosimme vanhaan oikeuteemme, niin he vetivät esiin kruunun lupakirjat…

— Kenen antamat ne kirjat olivat, kysyi Härkäpää, hänkin jo asiaan innostuen.

— Kuninkaan nimissä sanoivat ne annetuksi ja Savon uudesta linnasta kertoivat kirjat saaneensa. Tähänhän me emme olisi tyytyneet, mutta kun saavuimme salolle erikseen pieninä venekuntina, emme vastarintaankaan kyenneet. Tyhjinä meidän oli palattava. Talven eväät, riistat ja kapahauet, jäivät saamatta, nälkätalvi on meillä nyt edessä. Siksi lähdimme koko seutukunnan puolesta kysymään: onko tämä todella esivallan tahto?

Näin puhuivat kaukaa hiihtäneet talonpojat kiihtyneinä. Heistä oli äänessä vuoroin vanhahko, harteikas äijä, jonka leveät leuat aivan tutisivat mielenliikutuksesta, vuoroin edellämainittu roteva nuorukainen, jonka sanoissa usein oli terävä, syyttävä sävy. Edellisessä oli — niin kuiskasi joukon kolmas mies Martille, — tietäjän vikaakin, hän kyllä voisi taioillaankin tehdä savolaisille kepposet, ja jälkimmäinen oli taas hanakka käymään tappeluun tungettelijoita vastaan. Mutta nyt he kuitenkin koettavat vielä rauhan keinoja, jota varten olivat matkalla hallitusherrain puheille, aikeessa mennä kuinka korkealle tahansa. Mutta tänne he olivat poikenneet ensiksi puhuttelemaan piispaa, jolta toivoivat saavansa neuvoa ja apua.

Piispa Agricola katsahti hiukan alakuloisesti seuralaisiinsa, huomauttaen heille hiljaa latinaksi, että tässä meillä nyt on edessämme kappale suomalaista kansaa, — heimoriitoihin ja takamaatappeluihinsa pilkottua, taloushuoliinsa vajonnutta, — siinä sen tieto kansallisesta kokonaisuudestaan, siinä sen harrastusten huippu! Mutta välittäjäin huoli ja hätä säälitti häntä samalla. Hän tunsi jonkin verran tuota erämaakysymystä ja johtaakseen keskustelun asialliselle pohjalle hän kysyi:

— On kai teille jo aikaisemmin kuulutettu kuninkaan määräys, että erämaat on nyt vakinaisesti asutettava?

— Onhan siitä jotakin kuultu. Ajelihan se Savon linnan ontuva herra tässä toissa talvena itse porolla erämaillamme ja on siellä ollut muitakin herroja maita katselemassa. Mitä lienevät siellä määräilleet savolaisten hyväksi, me emme vain ole uskoneet, että meiltä omamme otettaisiin takamailta enempää kuin rintamailtakaan.

Piispa ymmärsi hyvin talonpoikain yksiviivaisen katsantokannan, mutta ymmärsi myös hallituksen asutustarkoituksen, ja koetti selittää:

— Kuningas ei tahdo, että takamaita enää pidetään, hän haluaa lähettää erämaille vakinaiset asukkaat, jotka siellä eläisivät vuodet umpeensa. Teitä hämäläisiäkin on kehoitettu sinne muuttamaan, miksette ole rakentaneet sinne pirttejä kotivävyillenne ja nuoremmille pojillenne?

— Onhan se meidän oma asia, miten maitamme asumme.

Piispa huomasi, että hänen kävi vaikeaksi selittää talonpojille, että Kustaa-kuningas tahtoi julistaa kaiken maan ja ennen kaikkea kaiken viljelemättömän maan kruunun omaksi. Sillä hän töksähti aina vain siihen talonpoikain kallionlujaan uskoon, etteihän kukaan, kruunukaan, voi antaa heidän maitaan pois toiselle. Hän neuvoi näitä hitaita hämäläisiä, joita savolaiset ilmeisesti jutkauttelivat, nyt edes kiireellä asutuksen kautta pelastamaan itselleen takamaistaan mitä vielä pelastaa voi. Mutta talonpojat eivät siihen tyytyneet, he olivat lähteneet hakemaan oikeuttaan.

— On kai maassa vielä oikeus, huudahti tuo teräväsilmäinen nuorukainen. — Kirkonmiehet katsahtivat toisiinsa. He tiesivät oikeuden tällaisissa asioissa riippuvan Kustaa-kuninkaan maanisällisestä vallantäydellisyydestä ja siitä, minkä hän kulloinkin tahtoi oikeudeksi selittää. Niinhän olivat menneet kruunulle kirkon tilat ja pappien tulot oikeuden nimessä, niin peruutettiin nyt juuri eräiltä ylimyksiltä tiloja ja annettiin toisille. Mutta tätä kaikkea oli vaikea oppimattomille maamiehille selittää ja siksi Mikael-piispa vihdoin virkkoi:

— Nythän on Kyösti-kuningas Suomessa, nythän teidän sopii häntä itseään tavata. Ehkä hän ottaa huomioon huolenne ja hätänne.

— Sitä toivomme, kunpa pääsisimme hänen puheilleen.

— Siinä koetamme teitä auttaa, puhui piispa lohduttaen. — Martti Pietarinpoika, näiden talonpoikain asian saat sinä ottaa ajaaksesi, sinähän näytätkin heidän valituksiaan tarkkaavasti kuunnelleen.

Sen olikin Martti tehnyt. Aivan huomattavalla harrastuksella oli hän seurannut miesten puheita heidän ensi sanoistaan asti ja hän oli heidän asiaansa yhä enemmän kiintynyt. Silmät pyöreinä ahmi hän kaikki esitetyt selitykset. Omituista, muisteli hän, koskihan juuri tätä takamaa-asiaa se kirje, jonka hän ensimmäisenä oli kuninkaalle suomentanut ja jonka sisältöä hän jo silloin oli kummastellut. Omituista, nämä miehethän kertoivat juuri niistä tapauksista ja taisteluista, joista isävainaja oli hänelle hänen lapsena ollessaan jutellut, — niistä heimotaisteluista, joissa hänenkin esi-isänsä olivat olleet mukana Sysikorven laidassa.

Piispa kyseli nyt tarkemmin miesten kotioloja ja mistä asti he olivat.

— Sysikorvesta ollaan ja vielä etempääkin, Vahvajärveltä. Sielläpäin varsinkin on eläminen perusteltu erämaihin. Sen vähän, mitä kotipelto kasvaa, vie kruunu veroinansa.

Kuultuaan miesten kotipaikan kiintyi Martti yhä enemmän heidän kuvauksiinsa, — juuri nämä seuduthan isä vainaja oli sukunsa kotiseuduksi maininnut. Samassa sen muisti piispa Agricolakin, hymähtäen Martille:

— Vahvajärven Juuritaipaleella oli isäsi koti, Martti, sieltä oli piispa Arvid hänet poikana tuonut. Sinä tapaat tässä ehkä heimolaisiasi, tutustupas heihin!

Kehoituksittakin sen Martti teki ja pian selvisi, että suksimiesten joukossa tosiaan oli sukulaismiehiä. Sitä eivät talonpojat heti olleet ymmärtää, mutta vähitellen rupesivat tuon vanhan tietäväisäijän leveät kasvot loistamaan ja hänen äsken vihaisista silmistään välähti iloa, kun hän Martin selitykset kuultuaan huudahti:

— Hä, oletko sinä Sillan Pietarin poika! Veljeni hän oli, niin ylhäinen pappi kuin olikin.

— Ja te siis olisitte setäni… Jyrki… isäni puhui teistä usein.

— Sillantaipaleen Jyrki, sama mies, ja tämä nuorempi tässä on toisen velivainajani poika Esko. Näin isäsi monta kertaa Turussa käydessäni, oltiin tietysti aina majamiehinä hänen pappilassaan. Sillä oli komeat pappilat ja anetalot silloin, liekö sinulla vielä mitään niistä jälellä.

— Ei ole mitään.

— Sitä muistelen kuulleeni. Pietarilla oli lapsia sinua vanhempiakin, mutta kerrottiin niidenkin kuolleen.

— Yksin olen, selitti Martti sukulaismiehille, kertoen lyhyesti lyhyen elämänsä tarinan.

Mutta setä viittasi hänen soturipukuunsa ja miekkavyöhönsä, virkkaen:

— Ja sotauralleko nyt aiot?

— Olen kuninkaan airut ja olin mukana Inkerin sodassa…

— Etpä tavannut siellä meidän kylän miehiä…? No, monta ei niitä siellä olekaan, sillä toiset karkasivat takasalolle, kun tuli sotaväen otto.

Sellaista se on se talonpoikain sotainnostus, jota herrat kuninkaalle kehuivat, mietti Agricola tätä keskustelua sivulta kuunnellen. Mutta pappilan emäntä oli sillä välin kantanut ruokia pöytään pitkämatkaisille hiihtäjillekin, ja aterioidessaan he kertoivat nyt veljenpojalle ja orpanalle sukunsa vaiheista salolla. Satakunta vuotta sitten oli yksinäinen perhe asettunut uutisviljelijäksi Vahvajärvelle ja nyt oli siitä idusta jo kylä kasvanut. Mutta lujassa oli eläminen salolla. Voutien verot ja rasitukset olivat raskaat. Mutta olisi sittenkin eletty, ellei olisi tullut tätä viimeistä kolausta.

— Me menehdymme siellä, jos meiltä viedään takamaat, huoahti kolmas matkamies.

— Taikka sitten… yritti Esko huudahtaa, mutta katkaisi sanottavansa kesken.

— Taikka mitä, orpana?

— Taikka ryhdymme omin neuvoin erämaitamme puolustamaan. Niin tekivät isämme ennenvanhaan, ja pakko oli savolaisten peräytyä.

Siihen tarinaan puuttui taas Turun piispakin, lausuen varsin ankarasti:

— Mitä puhut, poika! Etkö ymmärrä, että sellainen omavaltaisuus kohdistuisi kruunuakin ja kuningasta vastaan?

— En tiedä ketä vastaan, mutta sellainen on siellä miesten mieli, että jos ei muu auta, niin otamme savolaisilta omamme.

Eskon ääni kajahti päättäväiseltä, siitä saattoi jo kuulla, että tällaisesta aikeesta on ollut tuskastuneiden hämäläisten kesken puhetta. Martti muisteli isänsä kuvauksia suvun juurevasta kantaisästä, kovasta Karmalan ukosta, joka heimoaan johti taisteluissa, ja hänestä tuntui, että tässä nuorukaisessa oli samaa sisua ja terästä. Mutta nuoren miehen uhka painoi piispan miettiväksi. Hän tiesi, että kansassa oli siellä täällä sisämaassa viha ylimyssortoa ja virkavallan kiskontaa vastaan jo pursunut yli äyräittensä. Olihan käräjäkestitysten ja verorasitusten johdosta varsinainen kapina äsken puhjennut Lapvedellä — asevoimin se oli tukahdutettava. Ja tämä erämaa-asia oli jo sekin aiheuttanut väkivaltaisuuksia; pari vuotta sitten olivat Jämsän hämäläiset käyneet tulella ja tapparoilla takamailleen pesittyneiden, vieraiden tungettelijain kimppuun. Siitä voisi syntyä laajempikin roihu, jos kansan vanhoja elintapoja liiaksi kiristetään, ja tästä tietenkin vain aiheutuisi uutta onnettomuutta hänen köyhän hiippakuntansa laitakulmille. Piispa päätti sen vuoksi koettaa vaikutustaan tuollaisen tuhon ehkäisemiseksi. Hän tiesi kyllä, kuinka intohimoisesti Kustaa Vaasa ajoi erämaiden pysyvää asuttamista — olihan hän äskenkin erottanut virkamiehiä, jotka eivät tarpeellisella ponnella toteuttaneet hänen asutuskäskyjään —, mutta kenties maan isä suostuisi edes joihinkin lievennyksiin.

Rauhoitellen ja varoitellen kuohahtanutta salolaisnuorukaista, lausui hän heille rohkaisevasti:

— Rauhan tietä teidän on kuljettava. Kertokaa huolenne ja hätänne avomielisesti kuninkaalle, me koetamme osaltamme asiaanne auttaa, mikäli voimme.

Martti neuvoi sukulaismiehilleen majapaikan Turussa, missä hän lupasi heitä opastaa kuninkaan luo, ja näin rohkaistuin toivein miehet lähtivät levänneinä taas hiihtämään länttä kohti. Heillä oli eväskonttiensa lisäksi kullakin seljässään raskaat taakat nahkakiihtelyksiä, Turun tavaroihin vaihdettaviksi, mutta he olivat tottuneet erämailla taakkoja kantamaan, ja kepeästi lähtivät heidän suksensa luistamaan vanhalle Turun tielle.

Samaa tietä oli Turun tuomioherrain, joita nyt Martti Pietarinpoika seurasi, vähän myöhemmin lähdettävä ajamaan. Ilma oli yhä pakastumaan päin, luntakin oli jo, vaikka joulukuu oli vasta alullaan, sisämaassa riittämään asti, järvet olivat vahvassa jäässä, talvikeli oli mitä parhain.

Suomen piispat erosivat taas toisistaan siinä Hauhon pappilan pihalla lähteäkseen ajamaan kumpikin omalle taholleen. He olivat saapuneet sinne hiukan karsaina toisilleen, vieraantuneina ja ärtyneinä, mutta he olivat taas lämminneet yhteisistä muistoistaan ja yhteisistä tehtävistään. He käsittivät taas entistä selvemmin, kuinka paljon heillä, juuri heillä, oli tehtävää tämän taloudellisessa puristuksessa ja henkisessä köyhyydessä vielä elävän kansan herättämiseksi ja kohottamiseksi — elleivät he sitä tee, jää se kyllä muilta tekemättä. Hyvinä ystävinä, täydessä keskinäisessä ymmärtämyksessä syleilivät Mikael Agricola ja Paavali Juusten toisiaan vielä kerran Hauhon pappilan pihalla ja nousivat rekiinsä Ja kahdelta taholta soi kohta hiljeneväin kulkusten ääni Hämeen talvisessa luonnossa.