XI

Inga-rouvan pienessä kylkikammiossa Viipurin linnassa istuivat eräänä lokakuun päivänä Maunu Niilonpoika ja piispa Juusten maistellen yskäänsä emännän valmistamaa maustettua juomaa ja tarinoiden puoliääneen ja melkein arasti yhteisistä huolistaan. Sillä yläkerrasta, juhlahuoneista, kumahtelivat Kustaa-kuninkaan raskaat askeleet, kun hän siellä murisevana käveli edestakaisin ja purki kiukkuaan ja ikäväänsä pitkiin yksinpuheluihin. Ainoina seuralaisinaan oli hänellä näet nyt, molempain Leijonhufvudien liityttyä sotaväkeen, vanhat valtaneuvokset Birger Niilonpoika Griip ja Svante Sture, jotka eivät kumminkaan enää koskaan väittäneet kuningasta vastaan, joten hänen täytyi väitellä yksin.

Viipurin linnanherra Maunu Niilonpoika oli näinä neljänä viikkona, jotka kuningas oli hänen linnassaan viettänyt, harmaantunut ja ukottunut enemmän kuin ennen neljässä vuodessa ja käynyt suorastaan araksi ja sairaaksi kuninkaan alituisesta torailusta, uusista tehtävistä ja ylivoimaisista vaatimuksista. Tämä ennen karski soturi ajatteli nyt kammolla ärtyisän maanisän kutsuja puheilleen, pelkäsi myös yksin niitä odotella, ja pyysi senvuoksi piispa-ystävänsä niin usein kun mahdollista luokseen linnaan, jakamaan ja yhdessä väistämään noita yhä ankarampina uudistuvia kuninkaallisia mäiskyjä.

Ja Paavali Juusten käveli linnaan mielellään. Hän viihtyi hyvin Inga-rouvan maustejuoman ääressä ja siellähän hän aina tapasi senkin nuoren Margareta-neitosen, joka oli hänestä "todella suloinen ilmiö" ja jota hän yhä vakavammin oli ruvennut ajattelemaan emännäksi yksinäiseen piispantaloonsa. Piispa Juustenin rauhallinen, arvokas, hillitty esiintyminen oli myös todellakin omansa kuninkaan kiukunpurkauksia vähän asettamaan. — Kauanko tätä kidutusta vielä kestää, valitti Ahtisten herra ankeana. — Olen pyytänyt eroa tästä viheliäisestä virastani, olen sairas ja maksaisin mitä tahansa, jos taas pääsisin rauhaan hiljaiseen kotoiseen kartanooni. Mutta en pääse, minun täytyy olla täällä syntipukkina ja syyparkana, — kuinka kauan?

— Kunnes sotaväki palaa. Silloin tulee tänne kyllä riittävästi muita syntipukkeja, vastasi Juusten rauhoitellen. — Ja mielialasta päättäen kuningas lähtee kyllä silloin piankin täältä tiehensä.

— Jumala suokoon! Sillä hän ei rakasta Viipuria.

— Ei, hän pelkää tätä paikkaa, — niin, ihan selvästi juuri pelko ajaa häneen tuon onnettoman levottomuuden ja alituisen ärtyisyyden.

— Mutta mitä on meidän, tänne jäävien, sitten pelättävä, kun sotaväki vedetään pois rajalta ja vihollinen tietysti sen perästä hyökkää tänne? kysyi Juusten.

— Siitä kyllä sitten selvitään, — saadaanhan tapella! Nythän tässä on viheliäisintä se, ettei saa edes tapellakaan.

— Kaipa sotaväki pian palaa, kovathan lähetettiin täältä sille käskyt, lohdutti Juusten.

— Ja kumminkaan en soisi sen palaavan, virkkoi Ahtisten herra miettiväisenä.

— Kuinka et?

— Sen paluuhan merkitsee tappiota, peräytymistä, ja minä uskon, että se olisi voinut voittaa. Mutta ehkei siitä tällä komennolla olisi mitään tullut, — pelko on huono neuvonantaja!

Näin ystävykset hiljakseen keskustelivat. Mutta ennenkuin piispa ennätti illan hämärtyessä lähteä, toteutui jo taas se, mitä kiusaantunut linnanvouti oli varonut. Askeleet yläkerrassa taukosivat ja tuokion kuluttua tuli palveluspoika kutsumaan Maunu Niilonpojan kuninkaan puheille. Huoahtaen, mutta mitään virkkamatta, hän sonnustautui sotilaspukuunsa, ja piispa Juusten seurasi häntä yläkertaan — kuningaskin oli siihen jo tottunut.

Kustaa Vaasa seisoi siellä väljässä kotimekossaan, silmät verestävinä, harvaksi kulunut tukka pörröllään, ja näytti hämmentyneeltä, miltei hätääntyneeltä. Hän viskasi ihomekkonsa auki — hän oli lämmityttänyt linnan kosteita, koleita huoneita aivan liiaksi — ja retkahti nojatuoliinsa.

— Miksi ei minulle kukaan tuo mitään tietoja? puhui hän aluksi hiljaa, vallan valitellen. — Olen väsynyt, minua nukuttaa, mutta tämä levottomuus ei anna minulle unta. Missä on sotaväkeni?

Siihen ei kutsutuista miehistä voinut kumpikaan sen varmemmin vastata kuin kuninkaan omat neuvoksetkaan. Ja ukko jatkoi:

— Jo toista viikkoa sitten lähetin Steen-herran kutsumaan kiireellä väkeämme pois Inkeristä. Missä vastaus viipyy, onko väkemme tuhottu, ja poikanikinko sen mukana…?

Siihen nyt Juusten vastaili tavallisella levollisuudellaan:

— Sotajoukko on tietysti paluumatkalla, tulihan tieto siitä, että se on lähdössä Nevalta. Mutta tykkien ja joukkojen kuljetus joen yli ei käyne niin kädenkäänteessä, ja tiet ovat tietysti huonot… — Niin, tiet huonot — nyt jo terästyi kuninkaan ääni kiivaammaksi — tietysti huonot, mutta miksi viipyivät he siellä kelirikkoon asti, kun eivät kuitenkaan saaneet mitään toimeen. Varoitinhan, mutta täällä niskuroidaan aina minua vastaan, te suomalaiset olette itsepäisiä ja tottelemattomia…

Siinä joutui kuningas taas mieliaiheeseensa, puhumaan suomalaisten kavaluudesta ja härkäpäisyydestä, heidän salaisista juonistaan, — sitä sättimistä saattoi usein tulla pitkä, tuima litania. Piispakin, joka aluksi oli yritellyt maanmiehiään puolustella, oli siitä tyyten luopunut, huomatessaan, että kuninkaan mieli vähimmästäkin vastarinnasta vain ärtyi. Mutta tällä kertaa ukko heitti suomalaisvihansa lyhyeen, vaipuen taas äskeiseen alakuloisuuteensa:

— Miksi minut on jätetty tähän koloon kiusautumaan ja happanemaan? Miksi, voi miksi, laskin poikanikin luotani surman suuhun… joutuakseniko yksin itse täällä samaan kitaan!

Taas koettivat linnan herrat järkisyillä vakuuttaa, etteihän ollut mitään vaaraa olemassa, että huhut vihollisten keräytymisestä Korelan tienoille olivat liioiteltuja, ja että nuori ruhtinas varmasti palaa terveenä ja reippaana. Mutta vanhus ei tyyntynyt, Juusteninkaan rauhoittava puhe ei pystynyt häneen tänään. Hän toraili:

— Jos tuosta kaikesta olette niin varsin varmoja, niin miksette ryhdy johonkin toimenpiteeseen hankkiaksenne siitä täyden varmuuden. Mutta te olette laiskoja ja saamattomia, — rikollisen tylsiä te olette!

Hiki helmeili kuninkaan kaljulta laelta, hänen hengityksensä läähätti lyhyenä ja hänen pitkäpartainen leukansa värähti, kun hän iski kuihtuneen nyrkkinsä pöytään ja huusi:

— Uudet airuet on vielä tänä iltana, heti paikalla, lähetettävä ottamaan selkoa, missä sotaväkemme viipyy — niiden on yötä päivää ratsastettava ja tuotava minulle siitä varma sana! Ja kohdistaen salamansa taas Maunu-herraan hän jatkoi: No, liiku liukkaammin, sinä vanha vätys, äläkä palaa eteeni, ennenkuin sinulla on selvät tiedot!

Loukkauksesta suuttuneena ja saamistaan tärähdyksistä vallan vavisten Maunu Niilonpoika poistui kuninkaan luota. Hän oli nyt varmasti päättänyt lähteä itse airuena matkalle… hän ei tätä kestä… eikä saanut enää piispankaan tyynnyttävä tarina hänen päätöstään horjumaan. Mutta kun miehet masentuneina ja vallan tyrmistyneinä laskeutuivat linnan kapeita rappusia alas, tuli heitä vastaan märkä, hiestynyt huovi, jonka kannukset kilisivät porraskiviin.

— Martti, sinäkö! virkkoi piispa iloisena. — Olet siis palannut Inkeristä?

— Sieltä juuri tulen.

— Jumalan kiitos! huoahti linnanvoutikin kuin taakan alta päästen. — Tuotpa mitä tietoja tahansa, poika, joudu nyt vain suoraa päätä, noissa yksissä lioissasi kuninkaan luo!

— Siunaa mua, mihin sellainen kiire? kysyi väsynyt airut hämmästyneenä.

— Joudu — sinä olet meille pelastuksen enkeli, niin märkä ja savinen kuin oletkin. Täällä oli juuri tulossa maanjäristys, sinä voit sen nyt toivottavasti estää. Palatkaamme sisään!

— Paremmalla onnella, lisäsi piispa.

Linnanvouti pääsi tekemästä ylimääräistä ratsastusmatkaansa ja jonkin verran kuningas toki lauhtui ja rauhoittui kuullessaan prinssin jo olevan laivastossa kotimatkalla ja maajoukonkin samoilevan Viipuria kohti ahdistavat viholliset voitettuaan. Mutta aivan levollinen hän ei ollut vieläkään. Saattoihan uusi myrsky vielä tuhota laivaston eikähän ollut takeita siitä, ettei vihollinen uudelleen ehtisi maajoukon niskaan. Toruipa kuningas sitäkin, että suomalaiset päälliköt yleensä olivat antautuneet vihollisen kanssa taisteluun, senjälkeen kun hän oli käskenyt väkensä viipymättä ja kiireesti palata — se oli taas sitä samaa uppiniskaisuutta!

— Kun ryssät ahdistelivat jälkijoukkoa, oli heidät tietenkin karkoitettava, selitti Martti rauhallisesti. — Ja voitollahan se ottelu suoritettiin.

— Voittiko siis väkemme siinä todellakin?

— Voitti, vakuutti Martti. — Olin itse taistelussa mukana. Pimeän tulo vain esti meitä ajamasta pidemmälle vihollista takaa.

Tämä seikka herätti taas kuninkaan tyytymättömyyden.

— Pimeän tulo, valkenihan päivä aamulla! Tämä on taas teikäläisen saamattomuuden sotataitoa. Jos kerran voitto oli saatu, olisi tietenkin sen hedelmät ollut korjattava. Mitä varten pysähtyivät Boije ja Hornit voittonsa jälkeen ja läksivät palaamaan?

— En tiedä, ehkä ymmärsivät niin sen saamansa käskyn, että heidän oli viipymättä palattava Viipuriin.

Nuori airut vastaili näin täysin vakavissaan ankarana utelevalle kuninkaalle. Mutta sivusta kuuntelevan piispan silmäkulmassa leikki pieni hymyn väre, jonka aiheen linnanvouti hyvin ymmärsi, vaikka molemmat olivatkin täysin vakuutetut, että airuen vastaus oli vailla sarvia ja hampaita. Mutta kuningas kivahti taas noista viimeisistä sanoista:

— Ne ymmärtävät aina kaikki hullusti, omaa älyä ei ole mukana ollenkaan! Jättivät voittonsa kesken — tietysti, senkin vetelykset!

Martille muistuivat tuossa tuokiossa mieleen elävästi Antti Niilonpojan sanat, jotka hän oli kuullut sotaherrain neuvotteluteltassa Pähkinälinnan edustalla: ukko on vanha! Sillä nuo peräkkäiset moitteet siitä, että sotaväki oli ollenkaan ryhtynyt ahdistajaansa karkoittamaan ja ettei se ollut vastoin kieltoa antautunut jatkuvaan taisteluun, nehän eivät oikein hyvin sopineet samaan hengenvetoon. Mutta hän odotti ääneti kuninkaan uusia kysymyksiä ja kun ne vihdoin loppuivat, sai hän lähteä riisuutumaan raskaista tamineistaan. Mitään kiitosta ei hän ollut kuninkaalta saanut rauhoittavista uutisistaan, mutta oli toki säästynyt henkilökohtaisilta nuhteilta. Ja pelastanut niistä myöskin hyvänsävyisen linnanvoudin, — siitä hän sai Inga-rouvalta illallisensa lisäksi pullean silavapiirakkaan, ylimääräisen kannun olutta ja monta ystävällistä sanaa, jotka tekivät hyvää orvolle teinipojalle.

* * * * *

Täysin ei kuningas rauhoittunut huolistaan, ennenkuin koko sotajoukko muutamia päiviä myöhemmin oli marssinut Viipurin muurien sisäpuolelle ja laivasto, jossa Juhana-prinssi terhakkana saapui, oli melkein samoihin aikoihin laskenut linnan edustaiselle lahdelle. Silloin hän tyytyväisenä myhähteli ja hiveli taas hienoksi suittua pitkää partaansa, istuessaan vaakunasalin pitkän pöydän päässä, jonka ääressä hän retkeltä palanneiden sotaherrain kanssa söi tervetuliaisaterian. Mutta hänen kasvoiltaan ei vieläkään sulanut ankaruuden ja tyytymättömyyden piirre, joka oli niihin aivan kuin kivettynyt. Hänen sydämeensä oli näinä kärsimysten viikkoina, jotka hän oli saanut viettää Viipurin melkein autiossa linnassa, pakkautunut niin paljon äreyttä, syytöstä ja kaikkinaista karvautta, että se, vaikka jo pelon ja ikävän syyt olivatkin poistuneet, vieläkin siellä myllersi ja vähimmästäkin aiheesta tuprahti esiin.

Hänen moitteensa kohdistuivat nyt, eikä aivan aiheetta, siihen, että suomalaiset sotapäälliköt olivat, haluamalleen retkelle päästäkseen, antaneet hänelle liian kauniita ja rusokarvaisia kuvauksia Inkerin retken onnistumisen edellytyksistä ja siten tahallaan, itsekkäissä tarkoituksissa, pettäneet häntä, kuningastaan. Nuo hänessä kauan kyteneet ja kasvaneet syytökset singahtivat nyt valtoinaan esiin, kun retken kielteisiä tuloksia käsiteltiin.

— Te kerroitte minulle, että muka Inkerin kaupungit ja linnat antautuisivat meille helposti ja mielisuosiolla. Enhän sitä uskonut, mutta itse olette nyt puheittenne perättömyyden päivänselvästi todistaneet — yhtä pientä pähkinääkään ette jaksaneet puraista!

— Olisi se vielä puraistukin…

Niin rupesi Antti Niilonpoika puolustautumaan, mutta kuninkaan kasvot synkistyivät ja toiset herrat nykäisivät Anttia vaikenemaan. Sillä tunnettuahan oli, että kuninkaaseen eivät vastaväitteet pystyneet ja että ne vain häntä ärsyttivät. Nytkin jo ukko harjakset pystyssä urahti:

— Vielä te olisitte puraisseet! Missä ovat ne 20,000 miestä, joiden kirjeessänne minulle vakuutitte olevan retkeä varten koossa? Hä? Te valehtelitte, suoraan valehtelitte, kuninkaallenne, valehtelitte määrän nelinkertaiseksi…! Ja vihollisten lukumäärään nähden oli juttu päinvastainen, — kuinka he siellä pitivät puoliaan ja teitä ahdistamaankin kävivät, jos heitä ei ollut kuin kourantäysi! Ja ketä ovat ne, jotka nyt idästä ja etelästä meitä uhkaavat? Entä ne sanomat, joita vielä muutamia viikkoja sitten meille Turkuun lähetitte Olavi Skotten mukana — te johditte ehdoin tahdoin kuninkaanne harhaan! Kuinka siitä nyt vastaatte?

Taas jyrähteli kuninkaan ääni ankarana kuin ukkonen, kaikki tuo patoutunut kiukku poreili jo mahtavana kyminä hänen parrastaan. Syönti oli juhlapöydässä keskeytynyt, maljoihin ei kukaan koskenut, mutta synkkä uhma varjosti rasittavalta retkeltä palanneiden miesten päivettyneitä kasvoja.

Monia kuninkaan syytöksiä vastaan he olisivat voineet puolustautua, jos heille siihen olisi jäänyt tilaisuutta. Paljon totta oli kyllä Kustaan nuhteissa. Viipurissa vuosikauden koossaolleet suomalaiset herrat olivat epäilemättä nähneet suunnittelemansa hyökkäysretken edellytykset ja toiveet liian kauniissa valossa ja sellaisina, liioiteltuina, ne myös, yksityistietojaan seulomatta, kuninkaalleen esittäneet. Mutta perimmäisen ajatuksensa siirtää sota vihollisen rajan taa ja iskeä ryssää siellä, he tiesivät täysin oikeaksi ja he olivat myös vakuutetut, että olisivat siinä onnistuneet, jos olisivat kuninkaan häiritsemättä saaneet toteuttaa suunnitelmansa. Sen vuoksi vaikuttivat heihin kaksin kerroin epäoikeutetuilta kuninkaan sapekkaat soimaukset, hänen, joka pilasi heiltä kaikki…

Mutta he eivät saaneet sitä julkilausua ja piiloon painettu katkeruus kävi heissä sen vuoksi sitä sakeammaksi. Vihdoin, kun mitta tuntui ylitsevuotavalta, pyysi Henrik Klaunpoika saada lausua pari sanaa selitykseksi ja puolustukseksi. Mutta kuninkaalla ei ollut malttia häntäkään kuunnella, hän kohdisti nyt kiukkunsa henkilökohtaisesti sekä Henrikiin että toisiin suomalaisiin herroihin.

— Älä selitä, Henrik, huudahti hän. — Tunnen sinut, olet rehti mies kylläkin suomalaiseksi, mutta sotapäällikkö et ole. Siksi saatkin täältä nyt vapautuksen, luulen sinun mielelläsikin palaavan perheesi luo Kankaisiin… Tahdot tietysti sanoa, että te olette hyvässä tarkoituksessa erehtyneet. Mutta sitä juuri minä en usko enempää kuin tarpeeksi. Teillä suomalaisilla on täällä aina omia visapääjuonianne punottuina, — olisihan minun pitänyt se muistaa. Erehdyin siinä, kun jätin ohjakset täällä Viipurissa teidän käsiinne, jätin teille päällikkyyden — te Boijet, Hornit, Spåret ja mitä lienette, olette siinä suhteessa samankarvaiset kaikki! Mutta nyt me erehdyksemme korjaammekin. Me asetamme tänne toiset miehet päällikkyyteen, ja te saatte totella käskyjä!

Harvinainen laatuaan oli se tervetuliaisateria, joka sinä päivänä syötiin Viipurin linnassa. Mokomissa pidoissa ei ollut kukaan suomalaisista eikä ruotsalaisistakaan ylimyksistä ennen ollut ja sangen vähällä olivat nuo pidot käydä vielä oudommiksi, sillä monen soturin sappi kuohahti. Vihdoin huomasi kuningas itsekin tämän yhdessäolon liian särmikkääksi. Hän jutteli taas hetkisen vähän rauhallisemmin, nousi sitten ja poistui omiin huoneisiinsa.

Juhana-prinssi sitävastoin jäi vielä istumaan sotatoveriensa seuraan ja hänen läsnäolonsa vaimensi toki hieman sitä suuttumusta ja mielipahaa, joka heidän sydämissään tämän kuninkaallisen vastaanoton jälkeen kirveli ja kipinöi. Hän, joka osaltaan itse oli syypää siihen sotaretkeen, josta kuningas nyt päälliköitä noin rajusti moitti, tunsi nuoressa mielessään, että hänen isänsä oli tavanmukaisessa sanamehukkuudessaan mennyt aivan liiallisuuksiin, ja koetti puolestaan sen vuoksi kaikella luontaisella rakastettavuudellaan valaa öljyä äskeisen keskustelun nostamiin laineisiin sekä viihdyttää noiden kelpo miesten mieliä.

Mutta ei syntynyt tänään sitenkään pitkiä juominkeja sotaherrain yhdessäolosta. Jokainen tunsi tänään vaivanpalkkiokseen saaneensa kuninkaaltaan liian syviä iskuja sydämeensä, ja näitä aukinaisia haavoja kirveli liiaksi. Moni mietti sen vuoksi uhma mielessään lähteä jo varhain aamulla ratsastamaan kotiinsa. Ennen pitkää he nousivat siten toinen toisensa perästä juhlapöydästä lähteäkseen hakemaan itselleen makuupaikkaa tuossa tutussa linnassa, jonka jokainen soppi nyt taas oli täynnä sotilasväkeä, tungosta ja hyörinää. Siellä kävi taas yömyöhään asti kohina tuvissa ja portaissa, ovet paukkuivat ja kannukset kilahtivat, niin että linnan oma väki, joka koko syyskauden oli tottunut täydelliseen hiljaisuuteen, tuskin sai unen päästä kiinni.

Mutta vanha Kustaa-kuningas nukkui tänä yönä hyvin, paremmin kuin kokonaiseen kuukauteen. Hänellä oli nyt poikansa luonaan, koko sotajoukko oli hänen ympärillään kaupungissa ja linnassa, ainaisen levottomuuden ja pahojen aavistusten aihe oli poistunut ja varma turvallisuuden tunne antoi taas sekä vanhalle sielulle että ruumiille lepoa. Ja hän oli tänä iltana myös saanut puretuksi sydämestään kaiken sen happamen ja karvaan, joka sinne viikko viikolta oli yhä paksummaksi patoutunut, ja siitä hän oli käynyt ikäänkuin keveämmäksi ja terveemmäksi. Heti maata mentyään hän vaipui rauhalliseen, syvään uneen ja hänen voimakas hengityksensä kumahti pian alakerrokseen asti, missä omaa mielikarvauttaan hautovat miehet, vuoteillaan kuuntelivat tuota kuninkaallista kuorsausta.