XXIX

Muutamia viikkoja pitempään kuin oli aikonut sai Kustaa-kuningas Turun linnassa odottaa Ruotsista häntä ja hänen hoviaan sekä sotaväkeään hakemaan saapuvia laivoja. Mutta ne odotuspäivät eivät nyt tuntuneet vanhasta kuninkaasta pitkiltä eikä hän käynyt kärsimättömäksi laivainsa viipymisestä. Sillä tyyntynein mielin, saatuaan tehtävänsä Suomessa hyvään päätökseen, hän nyt lepäsi nauttien sydänkesän herttaista suloa ja retkeillen perheensä kanssa jäähyväisvierailuilla Paraisten, Piikkiön ja Maskun herraskartanoissa, — pistäytyipä hän Taivassalossa asti vanhaa Mikael Karpalaista hyvästelemässä. Hartaammin kuin kuningas itse odotti nyt kotiinlähtöä nuori kuningatar, joka jo oli ruvennut pitkästymään tähän "maanpakolaisuuteen", ja kenties kaikista kärsimättömämmin katseli Juhana-herttua mereltä nousevia purjeita, päästäkseen jo yksin ja täysvaltaisena herttuakunnassaan ja Turun linnassa isännöimään.

Vihdoin olivatkin nyt odotetut laivat laskeneet linnan selälle ja Viipurista saapunut sotaväki oli niihin heti sijoitettu. Kaunis oli se heinäkuun poutapäivä, jona linnasta kannettiin kuninkaan tavaroita alas Vesiportille, minkä edustaiseen laituriin oli kytketty korkeakeulainen päällikkölaiva; helteessä hikosi tervattu kansi ja leppeästi leyhytteli heikko maatuuli sen levitettyjä purjeita. Lähdön hetki oli tullut.

Vesiportin laiturille kokoontuivat pian korkeita vieraita hyvästelemään Suomen vallassäätyjen ja porvariston edustajat, kirkon esipapit ja linnan väki. Kuningatar ja kuninkaalliset lapset riensivät edeltä ketterästi ja iloisina laivaan, viimeisenä käveli sinne kuningas itse Juhana-herttuan taluttamana. Sillaikaa kuin toiset laivat jo nostivat ankkurinsa ja lähtivät hiljaa loittonemaan linnan selälle pysähtyi hän kumminkin vielä laiturille kädestä hyvästelemään kaikkia saattajiaan. Kauimmin hän piteli Henrik Klaunpojan kättä, antaen hänelle poikaansa nähden vielä viimeiset neuvot ja puhuen:

— Näin olette siis, te suomalaiset ja sinä Juhana, tahtoneet, että minun on tänne jätettävä rakkaimpani. Neuvo häntä ja varjele, Henrik Klaunpoika…!

— Uskollisesti sen teen, lupasi vakavaryhtinen ylimys. Mutta kuningas jatkoi vielä:

— Uusi aika, jota olette toivoneet, alkaa nyt teille, minun, vanhan, lähtiessä. Käyttäkää sitä oikein tämän uuden herttuakunnan, mutta myöskin valtakunnan, onneksi, — sen eheyttä muistaen!

Kyyneleet valahtivat vanhuksen heikoista silmistä, kun hän poikaansa jäähyväisiksi syleili, valahtivat alas syväuurteisia poskia pitkin ja valkoiselle parralle saakka. Mutta säteilevänä, nuoruutta uhkuvana herttua auttoi isänsä laivaan, missä norja kuningatar otti hänet hellästi vastaan ja kävi häntä tukien taluttamaan.

Köydet irroitettiin ja verkalleen loittoni laiva laiturista, saaden vähitellen tuulta purjeisiinsa. Kotvan seisoivat rannalle jääneet Vesiportin edustalla katsellen etääntyviä aluksia ja nousivat sitten pienin parvin takaisin linnaan, josta kuului rakennusmiesten kirveiden kolinaa ja vasarain iskuja — siellä oli jo herttuan toimesta ryhdytty varustus- ja sisustustöihin hänen uutta hoviaan varten.

Ensi kiireellä siellä herttuan asuinhuoneiden vierelle sisustettiin huoneita hänen lemmittyään, Kaarina Hannuntytärtä, varten, jonka tiedettiin kuninkaan hiljaisella suostumuksella, joskin nimenomaisetta luvatta, piakkoin muuttavan herttuan luo linnaan. Mutta muitakin uudistuksia oli nuoren herttuan suunnitelman mukaan jo tekeillä tuohon vanhaan linnaan, jonka pihoilla nyt lautoja sahattiin ja jonka käytävissä kirvesmiehiä kuhisi.

Hetkisen katsoivat sitä uuden ajan ennettä myöskin kuningasta saattamassa olleet Turun kirkon esipapit, piispa Agricola, tuomiorovasti Canutus ja maisteri Eerik Härkäpää. Sitten lähtivät he kolmisin jalan astumaan kaunista rantatietä myöten linnasta kaupunkiin päin. Päivä oli helteisimmillään, kuuma oli pitkätakkisten siinä taivaltaa ja alituisesti ohi ratsastavat aatelisherrat ja huovijoukot tupruttivat lisäksi sakeita pölypilviä hiekkaiselta maantieltä. Mutta lakit kourassa astelevat hengen miehet eivät sitä huomanneet, he olivat taas vaipuneet verkkaisaan keskusteluun kirkkoaan ja työtään koskevista asioista, ja se kiinnitti kokonaan heidän huomionsa. Vihdoinkin he kumminkin, linnan portista kaupungin alueelle astuttuaan ja kivisillan korvaa lähestyessään, pysähtyivät joen äyräälle; pyyhkivät siinä hikeä otsaltaan ja istahtivat keskentekoisen rakennuskehän katveeseen hirsikasalle levähtämään. Heillä ei ollut tänään kiirettä mihinkään, päivän työ oli tehty, kuningas oli saatettu matkalle, — siellä välkkyivät vielä saarten lomissa loittonevat, valkoiset purjeet, — suloista oli siinä törmällä levätä.

— Uusi aika meille nyt siis alkaa, virkkoi piispa hiljaisella äänellä. — Niinhän sanoi kuningaskin lähtiessään, vaikka hän ei siitä iloinnut. Mitä tuo nyt tämä toivottu aika mukanaan niille, jotka sen saavat nähdä?

— Hyviä enteitä, tietysti, vastasi Härkäpää reippaasti, kuten aina. — Täällä onkin ilma ollut kauan painostava, ja varsinkin vanhan kuninkaan täällä viipyessä. Hän ei enää ymmärrä nousevan ajan henkeä eikä tarpeita, siksi hän ei ollut iloinen. Nuoret voimat astuvat nyt täällä aisoihin oman herttuamme johdolla, — miksi et ole sinä iloinen, veljeni Mikael?

Piispa ei vastannut, mutta tuomiorovasti, joka näytti olevan samassa raukeassa, miltei raskaassa mielialassa kuin Agricola, viittasi vastapäiseltä rannalta linnaan päin soutavaan venheeseen ja kysyi:

— Kenen tavaroita siinä viedään linnaan?

— Kaiketi Kaarina Hannuntyttären, — kiirepä sillä sinne todella näkyy olevan, vastasi Eerikkimaisteri. — Mutta olkoon nuorilla vapautensa, vaikka me emme sitä ymmärräkään, eihän se voine meiltä uuden ajan sarastusta sumentaa…!

— Eipä kyllä, myönsi rovasti. — Tulin vain ajatelleeksi, mikä on varsinainen, syvin syy siihen, että Suomi nyt on kohotettu herttuakunnaksi, että se on saanut tänne kuninkaanpojan ruhtinaakseen…

— Syitä on tietysti useampia, vastasi Ericus. — Nuoren prinssin kunnianhimo, vanhan kuninkaan halu hankkia arvoasemaa ja valtaa suvulleen, ehkä myös huolenpito tästä syrjäisestä maasta, jota on hankala Ruotsista asti hallita…

— Kaikki totta, myönsi rovasti. — Varsinainen, ratkaiseva syy on ehkä sittenkin kuninkaanpojan mieltyminen turkulaiseen porvaristyttäreen, hänen halunsa saada hänet emännäkseen Turun linnaan, — siksi hän luoksemme jää!

— Tarkoitat, — puuttui nyt piispa keskusteluun —, että nämä syyt tämän maanosan, Suomen, muuttuneeseen asemaan ovat aivan ulkonaiset, meistä itsestämme riippumattomat, ja että ne eivät sellaisina paljoa vaikuta oloihimme. Olet oikeassa, Canutus! Sen uudistuksen, jota me isänmaallemme toivoisimme, jota työllämme valmistelemme, sen pitäisi lähteä sisästä päin, omasta, itsetietoisesta halustamme. Mutta sellaista meillä ei vielä ole.

— Ei ole vielä, ennenkuin sitä kasvaa, myönsi maisteri. — Mutta hyväpä niinkin…

— Parasta toivokaamme, virkkoi piispa,—vaikka olemmekin sattumain varassa, jotka riippuvat meidän ulkopuolellamme olevista tekijöistä…

Kirkon esipapit unohtuivat pitkäksi hetkeksi siihen tiepuoleen, kauniille jokitörmälle, näin harvakseen tarinoimaan. Äkkiä kuului taas linnasta päin tulevalta tieltä monien kavioiden kopsetta ja vilkkaita, iloisia ääniä, — sieltä ajoi herttuan seurue, nuoria miehiä ja naisia, siloisiksi suituilla ratsuillaan hilpeästi keskustellen kaupunkiin päin. Hovihenkilöiden perässä saapui vielä muutamia torvensoittajiakin ja pillipiipareita. Herttuan rinnalla ratsasti siinä hänen lemmittynsä, kaunis Kaarina, verevänä ja notkeana. Mutta hän näytti nyt entistä pystypäisemmältä, oli jo kuin jotain kuninkaallista hänen niskansa asennossa, ja hänen suupielissään väreili jo vähän käskijän piirrettä. Ja ikäänkuin entistä kunnioittavammin jättäysivät toiset ratsastajat herttuasta ja hänen vierustoveristaan vähän jäljemmäs.

Kirkonmiehet nousivat herttuaa tervehtimään ja tämä pysähdytti heidän kohdallaan hevosensa, virkkaen hilpeästi:

— Me ajamme nyt häihin!

— Kenen häihin? kysyi Härkäpää ihmeissään.

— Teidän entisen oppilaanne, meidän herttuallisen kirjurimme, Martti Pietarinpojan häihin. Viemme morsiamelle pienen häälahjan…

— Nytkö ne häät jo vietetään, ihmetteli piispakin. Hän oli kyllä Martilta itseltään kuullut, että Innamaan toimekas emäntä oli ottanut asian huolekseen, mutta eipä ollut hän uskonut kaiken niin nopeasti käyvän.

— Tänään tanssimme Martin häitä Kyrön Heikin pihalla lehmusten alla, siksi on meillä soittajatkin mukanamme, ja sitten saatamme nuoren parin uuteen kotiin, jutteli Juhana-prinssi nuorekkaana. — Valmistamme hänelle iloisen yllätyksen, eikö niin, piispa?

— Varmasti, herttua. Viekää meidänkin onnittelumme häätaloon!

Iloisesti tarinoiden jatkoi herttuallinen seurue matkaansa Aningaisten kaupunginosaan päin. Ja ennen pitkää rupesi sieltä kaukaa kuulumaan huilun hilpeä ääni.

— Hän on sydämellinen nuorukainen, tämä kaunis herttuamme, virkkoi silloin taas Härkäpää innostuneena. Ja hän tahtoo olla kansan suosiossa, ja osaakin, — juuri sillä hän voittaa kaikkien sydämet. Hän on pian, saatte nähdä, todella Suomen herttua!

— Niin, toivokaamme, myönsi piispa. — Nuoressa prinssissä on paljon hyviä ituja, — vielä on hän leikkivä, hyväluontoinen lapsi.

— Mutta hänellä on Henrik Klaunpoika rinnallaan, — muistathan, Mikael…?

— Muistan, ja toivon kaikkea onnea nyt alkaneelta uudelta ajalta. — Hän nousi samalla hirsikasalta, ja he lähtivät vihdoinkin jatkamaan matkaansa sillalle päin. Viimeinen purje oli jo aikoja sitten hävinnyt saarten taa ja rakennuskehän varjo venyi pitkäksi. — Mutta muistakaamme myös, jatkoi Agricola heidän astellessaan, että kansojen onni ei riipu sattumasta eikä yksityishenkilöstä, se riippuu niiden omasta elinvoimasta ja miten sitä kehitetään ja karaistaan. Tämä vaatii meiltä Suomessa sitkeää työtä, sitä on meidän taas huomenna tehtävä — uutta, nousevaa aikaa valmistaaksemme!

Kolmisin kävelivät näin Suomen henkisen elämän esipapit Turun kivisillan yli, kääntyen siitä vanhaa, raunioitunutta kirkkokorttelia kohti. Mutta joen takaa, Aningaisiin syntyvästä uudesta kaupunginosasta, toi lauhkea iltatuuli vielä toisinaan heidän korviinsa katkelmia huilujen pehmoisista, iloisista sävelistä.