XIX

Tietoja saapui seuraavina viikkoina Turkuun hitaasti ja harvoin Viipurista, jonka asemasta oltiin hyvin levottomia, ja näiden sanomain viipyminen tuotti niitä Turun linnassa odottelevalle kuninkaalle vielä suuremmat tuskat kuin samanlainen jännitys viime syksynä Viipurissa. Kohta saartotiedon saavuttua oli Turusta ja sen ympäristöstä toimitettu kaikki saatavissa oleva sotaväki Kankaisten häihin saapuneiden päällikköjen johdolla Itä-Suomeen, hevoskuormittain oli sinne tykkejäkin Turun linnasta toimitettu ja taas oli uusi sotaväenotto koko Länsi-Suomessa määrätty maan puolustusta varten. Mutta apuväen lähdettyä oli kaikki jälleen hiljaista, — liian hiljaista.

Viipurista ei enää tullut mitään tietoja — arveltiin linnan jo olevan umpisaarroksissa, ellei se ollut jo antautunutkin —, ja ne välilliset tiedot ja huhut, joita Turkuun aika-ajoin idästä päin lennähti, eivät suinkaan olleet omiaan mieliä rauhoittamaan. Kerrottiin vihollisjoukkojen kulkevan ryöstelemässä kaukana Viipurin länsipuolella, jopa Savoa ja Hämettäkin myöten. Näissä vihollisparvissa oli julmia tatareja ja kalmukkeja, puoli-ihmisiä, jotka myrskypilvinä ajelivat pienillä ratsuillaan pitkin maakuntia polttaen ja hävittäen kaiken elämän edestään. Ne samoilivat, niin kerrottiin, talviteitä myöten sanomattomalla nopeudella: yö väliä, niin olivat jo ehtineet kirkolta kirkolle!

Näitä tietoja kertoilivat pian ne pelästyneet pakolaiset, aatelisrouvat lapsineen, voudit ja muut virkamiehet, jotka hätäisinä sisämaasta ajoivat Turkuun. He eivät kyllä olleet itse vihollisia nähneet, mutta he kertoivat niiden olevan vyörymässä länteen päin. Kylistä, jonne vihollinen jo oli saapunut, se oli ajanut asukkaat, niin miehet kuin naiset, vankeinaan Venäjälle.

Nämä tiedot, olivatpa ne sitten tosia tai huhuun perustuvia, kerrottiin kuninkaalle sitä mukaa kuin ne saapuivat, ja aste asteelta ne lisäsivät vanhan Kustaan mielenlevottomuutta. Hän hautoi niitä juttuja yöt päivät ja tuska ja hätä sai hänet yhä enemmän valtoihinsa. Ja vähitellen rupesi häntä taas myöskin hänen oma ja perheensä turvallisuus huolettamaan. Miksi olikaan hän lähettänyt pois omiakin vähiä henkivartioitaan Jaakko Heikinpojan mukana Viipuriin? Miksi oli annettu karsia Turun linnasta melkein kaikki sen tykit ja käsipyssytkin? Kuka takaa, etteivät nuo julmat kalmukit nopeilla ratsuillaan jonakin päivänä karauta Turkuun asti, — olisivathan ryssät tyhmiä, elleivät koettaisi kaapata Ruotsin kuningasta perheineen vangikseen!

Huh, kuinka vanhuksen päätä poltti, kun hän vaipui näihin mietteisiin, ja kuinka ylivoimaisiksi nuo ajatukset toisinaan saattoivat paisua…! Vangeiksi…? Siihenkö se erämaalaidan tietäjävelhokin äsken viittasi pyrstötähden merkkejä tulkitessaan?

Ei, ei, ne olivat turhia kauhunkuvia, sen tiesi kuningasvanhus itse, ja hän karkoitti ne kerran toisensa perästä luotaan. Mutta ne palasivat takaisin ja entistä kaameampina, varsinkin unettomina öinä, kun hän vuoteellaan vääntelihe ja pohti mielessään kaikkia ajateltavia mahdollisuuksia, — silloin hän käsitti nuo kuvitelmansa täysin aiheellisiksi ja päteviksi. Eikä hänen nuori puolisonsakaan kaikella lempeydellään silloin saanut hänen mieltään tyynnytetyksi.

Taas uuden pakolaissanoman saavuttua, joka kertoi tatarilaisten hävityksestä Hämeessä, kolmen, neljän päivämatkan päässä Turusta, kävi kuninkaalle mielensä levottomuus ylivoimaiseksi. Juhana-prinssi oli juuri ollut karhunmetsästyksellä sisämaassa ja ukko kuvitteli jo, että prinssi oli ehkä joutunut vihollisten kierrokseen. Ja miksei he muutkin minä päivänä tahansa? — Silloin Martti sai käskyn kutsua Henrik Hornin Kankaisista linnaan taaskin neuvottelemaan yhdessä kuninkaan ja hänen neuvostonsa kanssa uhkaavasta tilanteesta. Kuningattareenkin oli pelko jo tarttunut, hän, samoin kuin muut hovin rouvat, ikävöi jo hartaasti takaisin Ruotsiin, turvaan kaikilta kalmukeilta, ja se ikävä taas lisäsi yleistä levottomuutta.

Henrik Klaunpoika kuunteli kummissaan noita vanhan kuninkaan liioiteltuja kuvitelmia. Hän oli kyllä itsekin jonkun verran huolissaan venäläisjoukkojen liikkumisesta, sillä saattoivathan ne hävittäen hyökätä esimerkiksi Hattulaan asti, Jossa hänen vastanainut tyttärensä asui Lepaan kartanossa. Mutta Turkuun saakka! — Henrik herra arveli ne sellaiset jutut aluksi vain hovin naisten koti-ikävästä johtuviksi jaarituksiksi. Mutta kuningas hälvensi pian sen harhaluulon.

— Me emme voi täällä enää viipyä, ymmärrätkö, meidän täytyy palata Ruotsiin, tuskaili hän Hornille. Asema käy täällä vaaranalaiseksi, me emme saa antautua uhkapeliin.

Neuvosherrat koettivat rauhoittavasti selittää, että eihän ole toki tullut tietoa Viipurin kukistumisesta, joka niin monesti on ryssän hyökkäykset kestänyt; onhan sitäpaitsi puolustuslinja Kymijoellakin, — eihän vihollisen saapumisesta Turunmaahan missään tapauksessa vielä ainakaan ole pelkoa.

— Kuka sen takaa! virkkoi kuningas, joka omissa mietelmissään jo moneen kertaan oli nuo vastasyyt esittänyt ja kumonnut. — Vihollinen voi hyökätä tänne, sanokaamme viikon, kahden taikka kolmen perästä, — mitä voimia on meillä tässä talviluonnossa sitä torjuaksemme? Kouran täysi henkivartioita, sama määrä vanhoja, asekelvottomia linnannihtejä — niihin suomalaisiin nostoväkijoukkoihin, joita ehkä maakunnasta ehdittäisiin saada kokoon, emme paljoa luota. Satakunta tataria karauttaa vain tänne nopeilla ratsuillaan, laskettelee jäätä pitkin linnaan saakka, ja me olemme satimessa!

Levottomuuttaan jo kauan hiljakseen kärsinyt ja siitä rasittunut kuningas muuttui vallan hahmoltaan noita vaaroja neuvonantajilleen kuvaillessaan. Silmät vuosivat vettä, kasvojen lihakset nytkähtivät ja parta tärähti hänen puhuessaan ja toistellessaan:

— Meidän on matkustettava täältä Tukholmaan ja viipymättä!

— Nytkö talvikelillä? kysäisi Henrik Klaunpoika päätään pudistaen.

— Niin, olipa keli mikä tahansa! Henkemme on valtakunnalle kallis ja meillä on täällä kalleimpamme mukanamme.

— Miten voidaan nyt päästä Ahvenanmeren yli? ihmetteli Horn. — Se on jäässä, mutta kantaako jää kaikkialla?

— Siitä teidän on juuri minulle neuvot annettava ja tiedot hankittava, sitä varten olen teidät tänne kutsunut. Vai tahdotteko tahallanne saattaa meidät täällä onnettomuuteen?

— Siitä Jumala varjelkoon, huudahti Steen Leijonhufvud alamaisimmasti, — hän jo itsekin ikävöi hartaasti Ruotsiin. — Toimenpiteisiin kuninkaan paluumatkaa varten joko Ahvenanmeren yli tai Pohjanlahden ympäri on viipymättä ryhdyttävä.

Suomen herrat pudistelivat yhä päätään. Talvimatka kumpaa tietä tahansa on, vaivoista puhumattakaan, vanhalle, kivuloiselle kuninkaalle ilmeisesti vaarallisempi kuin viipyminen Turun suojatussa linnassa, sanoivat he. Se matka voi sitäpaitsi olla mahdotonkin. Mutta kuningas ei enää tahtonut tästä vastarinnasta eikä esitetyistä vastasyistä mitään tietää.

— Te suomalaiset olette aina "mahdottomat". Mutta enhän ole teiltä kysynytkään, onko minun tässä pussissa viivyttävä talvikausi vai ei, kysyn vain, kumpaa tietä meidän on matkustettava kotiin.

Vieläkin koetti Simo Tuomaanpoika kuvata kuninkaan ajatteleman matkan vaikeuksia. Ahvenanmaalta ei ole ketään jalkamiestäkään vielä tullut Turkuun, kuinka sellaisille matkoille voisi uskoa kuninkaan hengen? Rekimatka taas Pohjanlahden ympäri, joka on tavattoman pitkä ja vaivaloinen, vaatisi joka tapauksessa laajoja ennakkovalmistuksia, koska ei edes hevosiakaan ole siellä saatavissa…

— Ne ovat parantumattomani estelyjä, väitti Kustaa kiihtyen. — Pankaa miehet ottamaan selkoa matkaedellytyksistä, aukomaan teitä ja hankkimaan hevosia, toiset Ahvenanmaalle, toiset Pohjanmaalle!

— Se voidaan tehdä, mutta se vie kyllä aikansa huomautti Henrik Klaunpoika.

— Siksipä onkin siihen ryhdyttävä heti. Pankaa kerrankin vauhtia hitaisiin liikkeisiinne, te suomalaiset jukurit, toimikaa, — me emme jää talvikaudeksi tähän hiirenloukkuun!

Liikkeelle sai kuningas väet Turun linnassa yhtä tiukasti kuin syksyllä Viipurissa. Suksimiehiä lähetettiin saaristoon ottamaan selkoa jäämatkan mahdollisuuksista, toisia hiihti Satakunnan kautta Pohjanmaalle päin tiedustelemaan, oliko sieltä tänä talvena tietä auki, sekä kaiken varalta järjestämään kyytipaikkoja. Turkuun saapuneita matkamiehiä haettiin linnaan selittämään kuninkaalle sisämaan oloja ja ehtimiseen laitettiin airueita itään päin tiedustelemaan vihollisten liikkeitä.

Mutta viikkoja kului, ennenkuin nämä tiedustelut tuottivat tuloksia, ja vanhan kuninkaan kärsimättömyys ja tuska kasvoi sillävälin päivä päivältä. Martti sai joka aamu ratsastaa Kankaisiin kutsumaan Henrik Klaunpoikaa kuninkaan neuvotteluihin. Näissä ukko usein kiivastui, lähetti joskus suuttuneena pois arvossapitämänsä laamannin, kun tämä ei osannut hänelle neuvoa varmaa tietä, joka johtaisi hänet pois "umpikujasta", mutta kutsutti hänet seuraavana päivänä takaisin. Hänen omat aivonsa tekivät samalla väsymättömästi työtä, keksien yhä uusia suunnitelmia, mutta tarkemmin harkittuina ne olivat aina edellisiä epäkäytännöllisempinä hylättävät.

Eräänä päivänä kuningas kutsui myöskin piispa Agricolan näihin neuvotteluihinsa. Kuninkaan ja Mikael-mestarin välit olivat koko Kustaan Suomessa oleskelun ajan pysyneet kylmähköinä ja kankean virallisina. Vanhat kahnaukset tuntuivat edelleen ja Taivassalossa ilmitullut erimielisyys oli vielä lisäksi väljentänyt välejä. Mutta katuessaan katkerasti suostumistaan Inkerin sotaretkeen ja kärsiessään tämän vaaralliseksi käyneen sodan jatkumisesta oli Kustaa toisinaan muistanut, että hänen olisi sittenkin ollut noudatettava suomalaisten hengenmiesten varoittavaa sanaa ja heidän ilmaisemaansa rauhanaatetta. Ja tämä katuva muisto oli kääntänyt hänet suopeammaksi Agricolaa kohtaan, joka hänen kylmyytensä oli hyvällä palkinnut, saapuen muun muassa häntä lohduttamaan, kun hän pyrstötähden ilmestyttyä oli vallan sairastunut. Se on sittenkin ymmärtävä ja harkitseva mies, päätteli kuningas, hänestä voi olla hyötyä meille ahdistuksessamme.

Sinä päivänä, jolloin Mikael Agricola kutsuttiin linnaan neuvonpitoihin, oli Kustaa Vaasassa taas virinnyt uusi suunnitelma. Hän oli, aseman kireydestä ja Ruotsille epäsuotuisasta sodankäänteestä huolimatta, päättänyt uudelleen tarjota Venäjän suuriruhtinaalle rauhan kättä. Tätä aiettaan hän oli pitkin yötä hautonut ja harkinnut sen lopultakin toteuttamisen arvoiseksi. Ja Turun piispalle hän nyt sen vuoksi virkkoi tämän linnaan saavuttua:

— Sinä olet, mestari Mikael, rauhan mies; muistan aina, millä lämmöllä puhuit viimekesäistä hyökkäyssotaa vastaan. Meidän olisi silloin pitänyt sinua kuulla, mutta sotaiset maanmiehesi veivät meidät harhaan. Tahdotko nyt taas tehdä jotakin rakastamasi rauhan ja valtakunnan hyväksi?

— Siihen olen aina valmis, mikäli heikot voimani riittävät, vastasi piispa empimättä, vaikka ihmetellen, mitähän rauhan työtä kuningas nyt keskellä kireintä sotaa mahtoi häneltä odottaakaan.

— Olemme päättäneet tarjota Moskovan suuriruhtinaalle rauhaa ja olemme ajatelleet sinua yhdeksi tämän rauhan välittäjäksi, — Steen-herra saisi seurata toisena.

— Kuinka se olisi toteutettavissa, sotarintaman riehuessa valtakuntain välillä ja pitkin rajaa? kysyi piispa ihmeissään.

— Teidän olisi meidän lähettiläinämme pyrittävä suuriruhtinaan sotaväen päällikköjen luo Viipurin edustalle taikka missä he nyt ovat, — niin, se retki ei tietysti olisi vaaraton julmien tatarien sisämaassa temmeltäessä. Näille päälliköille teidän olisi esitettävä asianne ja pyydettävä päästä itsensä suuriruhtinaan luo.

— Tahdon tehdä kaikkeni rauhan puolesta, vakuutti Agricola vilpittömästi, — enkä arkaile henkeäni, jos se vain tarpeelliseksi harkitaan.

Kuningas katsoi hentoa piispaa pitkään. Noin ehdotonta valmiutta ja pelotonta uljuutta ei hän tuolta heikkoveriseltä hengenmieheltä olisi odottanut. Mutta saapuvilla olleet neuvosherrat puuttuivat nyt arvostelevasti itse kuninkaan suunnitelmaan ja osoittivat sen heti kestämättömäksi Sodan jatkuessa oli kyllä kirjeenvaihtoa tapahtunut kuninkaan ja suuriruhtinaan välillä, mutta siihen tsaarin viimeiseen, loukkaavaan kirjeeseen, jossa hän oli vaatinut kuningasta itseään puheilleen, ei viimemainittu ollut vastannut. Näin ollen ja kun venäläiset nähtävästi parastaikaa olivat kuumimmassa voitonhuumeessaan, olisi sopimatonta ja raukkamaista lähettää juuri nyt lähettiläitä heiltä rauhaa kerjäämään, jos sellainen matka vielä muuten kävisikin päinsä.

Kuningaskin myönsi nämä väitteet oikeutetuiksi, mutta ärähti juuri senvuoksi äkäisesti Henrik Klaunpojalle.

— Aina te lyötte rikki kaikki pelastumissuunnitelmani, keksimättä kertaakaan mitään omaa. Meidän pitäisi siis vain kiltisti odottaa täällä kuin karitsa iskijäänsä, yrittämättä edes mitään. Vai mitä neuvot meille, Henrik, tässä pälkähässä ja valtakunnan vaikeassa pulassa?

— En muuta kuin sitkeää maan puolustusta, henkensä hinnalla puolestamme taistelevain miestemme lujaa tukemista! Vihollinen on rohkeasti ja päättävästi torjuttava, vaikka sillä hetkellisesti olisi menestystäkin, onhan se niin monta kertaa ennenkin torjuttu tästä maasta.

— Se ei ole mikään neuvo silloin, kun jo perus pettää jalkojen alla, kun vihollinen parveilee pian ympärillämme, murisi kuningas melkein valittaen. — Me emme kestä tätä levottomuutta, meidän on yritettävä jotakin, tulkoonpa sitten vaikka raskaampikin rauha!

Piispa Agricola näki hikikarpaloiden helmeilevän kuninkaan miltei kaljuksi käyneellä päälaella, luki tuskaa ja toivottomuutta hänen raukeista silmistään, ja tahtoi kärsivää vanhusta edes jollakin tavoin rohkaista:

— Kenties olisi sentään syytä kirjeellä ensiksi tiedustella suuriruhtinaan rauhanhalua, kenties hän osoittautuisi taipuvaksi vastaanottamaan lähettiläämme, — olen siihen aina altis.

— Niin, emme ole vielä vastanneet hänen viime kirjeeseensä, joka kyllä oli törkeä, mutta ei aivan kieltävä, puhui kuningas, tarttuen taas siihen oljenkorteen. — Ystävällinen kirje, jossa valitamme, että hänen sotamiehensä ovat hyökänneet maahamme, vaikka rauhasta hierottiin, — se on ainakin puolustettavissa.

Henrik Klaunpoika pudisteli sillekin tuumalle päätään; se ei ollut hänestä kuninkaan arvon mukainen sekään, ennenkuin sotatantereella oli yritetty asein puhutella vihollista vakuuttavammin. Mutta Steen-herrakin kannatti sentään kirjeen lähettämistä Viipuria piirittäväin venäläisten päällikköjen kautta, rauhantarjouksen tekemistä arvokkaassa muodossa. Ja kuningas tyyntyi hetkeksi saatuaan edes tämän päätökseen, — saattoihan siitä kenties kehittyä pelastuksen tie.

Mutta ennenkuin Mikael Agricola ja Henrik Horn olivat ehtineet linnasta lähteä, oli hän taas sortunut äskeiseen levottomuuteensa, vieläpä äskeistä syvemmäs. Hänelle näet nyt juuri ilmoitettiin, että saaristoon ja Ahvenanmaalle lähetetyt tientutkijat olivat vastikään palanneet, tuoden huonoja uutisia. Toistaiseksi oli kulku Ahvenanmaallekin hevosilla Suomen mantereelta mahdoton, railoja oli vielä selkävesillä, — muutamain viikkojen perästä arveltiin ne edellytykset jo paremmiksi, sillä jää oli tänä talvena lujaa. Mutta Ahvenanmeri oli yhä auki ja myrskyt estivät sitä jäätymästä — Ruotsiin asti ei voitu missään tapauksessa päästä. Kuningas huoahti raskaasti: — No, sitten ei meidän auttane muu, kuin lähteä kiertämään Pohjanlahden ympäri, niin hidas ja vaivaloinen kuin sellainen matka lieneekin. Onhan siellä jo varalta hevosia tilattu…

Simo Tuomaanpoika, joka Ahvenan tiedot oli kuninkaalle tuonut, seisoi nyt äänettömänä ja ilmeisesti hämillään, silmät vallan pyörivinä, ankaran herransa edessä. Hän siirteli jalkojaan ja änkytti, ikäänkuin uskaltamatta sanoa sitä, minkä tiesi ja mikä olisi sanoa pitänyt. Sen avuttomuuden eleen huomasi kuningaskin ja hän kiihtyi nyt tiedustamaan:

— Vai mitä — mitä haudot kielelläsi, Simo, oletko ruvennut sammaltamaan? Hä? Ovatko hiihtäjät siltäkin taholta jo palanneet selittäen kaiken mahdottomaksi. Se olisi niin teidän avuttomain suomalaisten tapaista. Mies, mikset vastaa, ovatko he palanneet?

— Eivät ole, mutta…

— Mutta mitä?

— Tänne on saapunut ulvilalaisia turkiskaupustelijoita, jotka ovat yrittäneet päästä Peräpohjaan turkiksia ostamaan…

— Mutta eivät ole sinne päässeet. Miksi eivät? Selitä! Keli tietysti kelvoton, niinkuin tavallisesti, lunta paljon…?

— Ei, kyllä he kinosten yli hiihtävät, laukesi Simo-parka vihdoin kertomaan. — Mutta Pohjanmaalla ei ole nyt turvallista liikkua. Venäläiset ovat Vienasta tehneet sinnekin hävitysretken, ryöstelleet Oulunjärven uutisasutuksen ja parveilevat nyt siellä jokivarsilla…

— Ei, sinne ei ole lähdettävä…!

Vanha kuningas vallan kauhistui ajatustakin, että hän perheineen olisi lähtenyt sinne laidattomille erämaantaipaleille, joutuakseen ryösteleväin partiolaisten saaliiksi, ja siunasi itseään, ettei toki ollut sitä yrittänyt. Mutta samassa hänelle selvisi, että nyt sekin viimeinen tie oli tukossa, että hän ei voinut lähteä mitään tietä pyrkimään Suomesta kotiinsa Ruotsiin.

— Me olemme siis lopullisesti täällä vankina! huudahti hän aivan läjään lyyhistyen ja hervotonna ristien kätensä. — Vankina tässä viheliäisessä maassa ja tässä linnaladossa, jolla ei ole puolustajiakaan!

Ja nojatuoliinsa vajonneena kuningas puhui edelleen hiljaa ja katkonaisesti:

— Vankina — sitähän se Sysikorven velho meille ennusti, ehkä hän loihtikin pakotiemme umpeen! Nyt suomalaisten vankina, jotka eivät yritä mitään meitä pelastaakseen, mutta pian kai julmien tatarien vankina, jotka ehkä jo huomenna Turun ympärillä parveilevat. Tällaiseen tilanteeseen te olette meidät saattaneet, — nautitteko nyt siitä!

Läsnäolevat herrat oivalsivat kuninkaan säikähdyksissään ja hetkellisesti heikontuneena laskevan suustaan näitä pehmoisia puheita, joita hän ei hiukan rauhallisemmalla mielellä varmasti koskaan päästäisi kieleltään. He koettivat sen vuoksi häntä lohduttaa, vakuuttaen, että olihan kuningas täällä ystäväinsä keskellä, jotka olivat valmiit häntä viime hengenvetoon puolustamaan, jos todella ilmestyisi sellainen vaara, jota jumalankiitos ei toistaiseksi ollut syytä pelätä.

— Ystäviä, millaisia ystäviä! huudahti vanhus katkerasti. — Ja montako teitäkään on —, sormilla ne on laskettu!

— Meitä on monta Suomessa ja hyviä ystäviänne, vastasi Mikael Agricola sydämellisesti. — Koko kansa…

Ja Henrik Klaunpoika lisäsi rauhoitellen:

— Olemme toimeenpanneet aseväen kirjoituksen. Me vedämme nämä talonpoikaiset joukot Turkuun kuninkaallista perhettä puolustamaan, ja ne tulevat taistelemaan sankareina…

— Nuo juropäät talonpojat, en voi heihin luottaa, huokaili sittenkin kuningas. — Muistan, kuinka he taittoivat aidanseipäitä Kymijoella, — onko meidät tosiaankin heidän armoilleen myyty tässä umpisolassa!

Mutta niin vähän kuin kuningas luottikin suomalaiseen talonpoikaiseen nostoväkeen, tarrasi hän nyt taas kuitenkin kiinni Henrik Klaunpojan tarjoukseen koota kiireellä puolustusväkeä Turkuun. Ja ryhtyessään sitä päätöstään toteuttamaan ukko jälleen hieman elpyi. Linnan miehet saivat taas tarpeekseen tointa ja kirjurit samaan aikaan kiirettä valmistaakseen pikaisia käskykirjeitä ja laatiakseen tsaarille lähetettävän kirjeen. Mutta synkkänä hahmoltaan kuningas itse käveli linnan huoneissa, levittäen levottomuuttaan ja pelkoaan seurueeseensakin, perheeseensä ja nuoreen kuningattareenkin, joka turhaan koetti häntä lempeydellään viihdyttää, vaikka hän itsekin yksin ollen vavahteli…

Piispa Mikael Agricola ja laamanni Henrik Klaunpoika Horn kävelivät sinä päivänä yhdessä kuninkaan neuvottelusta Turun linnasta kaupunkiin päin. Oli raitis, kaunis talvipäivä, aurinko kirkasti lumisen luonnon, tie oli kovaksi poljettu jäällä — he antoivat kyytimiehensä ajaa hevoset edeltä ja tarinoivat vilkkaasti kävellessään. He olivat näet vanhoja hyviä tuttavia jo kaukaisilta ajoilta. Henrik Horn oli kyllä piispaa muutamia vuosia nuorempi — Agricola oli ollut hänen opettajanaankin Turun teinikoulussa, joihin muistoihin juuri heidän ystävyytensä perustui. Sen jälkeen he olivat miehinä usein joutuneet rinnakkain toimimaan, ollen molemmat alallaan maan ylimpiä luottamusmiehiä. Näin he olivat oppineet toisiaan kunnioittamaan ja usein kyllä toisilleen suoraan lausumaan sellaisetkin ajatukset, joita he eivät muille olisi lausuneet.

— Muistatko, mestari Mikael, sen ajan, jolloin Kustaa Vaasa ensi kerran kävi Suomessa? kysyi rehevä Henrik Horn hennommalta rinnallaan-astujalta. — Minä olin teinikoulussa silloin, tuosta sillalta häntä katselimme.

— Muistan hyvin, vastasi Agricola, — siitä on nyt aikaa noin seitsemänkolmatta vuotta. Pietari Särkilahti oli äsken kuollut, me, hänen oppilaansa olimme masennuksissa. Maassa oli suuri köyhyys kaiken hävityksen jälkeen. Silloin tuli hän, Kustaa Vaasa, jonka nimi oli kaikkien huulilla…

— Sankari, maansa uljas pelastaja, monien vihollistensa voittaja…

— Puhdistetun opin tienraivaaja, uuden ajan mies… Mikä ihastus ja riemu niin kirkon kuin maallikkomiesten mielissä!

He pysäyttivät molemmat siihen nuo innostuneet, kauniit muistonsa, seisahtuivat tielle vastakkain, katsahtivat toisiinsa ja hymähtivät. Ja Henrik herra virkkoi:

— Te tahdotte kysyä, piispa, mitä on nykyisessä kuninkaassamme, josta äsken erosimme, jäljellä siitä entisestä…?

— Niinkuin tekin, vastasi piispa. — On, paljon on toki jäljellä. Hän on sama maansa pelastaja, vaikka nyt jo vanha. Ja onhan ukossa vielä samaa toimintatarmoakin, samaa käskijää, samaa epäilijää, — ainakin meihin suomalaisiin nähden…

— Mutta se silloinen varma, vuorenluja itseluottamus, horjumaton usko asiaansa, rohkea päättäväisyys ja pelkäämättömyys…?

— Raskas työpäivä, vuosien taakka, Henrik Klaunpoika, se ei ole jättämättä jälkiään sellaisella paikalla, missä Kustaa Vaasan on ollut seistävä, se kuluttaa kyllä vähitellen ruumiin jos hengenkin voimat. — Näin puhui piispa koettaen, kuten aina, ymmärtää ja parhain päin selittää kaikki asiat.

— Niin, niin, vastasi laamanni. — Mutta sääli on nähdä näin kauniin voiman raunioituvan. Vai luuletteko, piispa Agricola, että Kustaa Vaasa kotonaan Ruotsissakin on näin levoton ja miehuuton, että hän sielläkin esiintyy, kuinka sanoisin, näin vähän kuninkaallisena?

— En, en ole sellaista koskaan kuullut. Hän valittaakin, että tämä Suomen luonto ja ilma vaikuttaa häneen heikontavasti, että oleskelu täällä tuottaa hänelle tuskaa ja kärsimyksiä, rauhattomuutta, unettomuutta…

— Pelkoa, sanokaamme se suoraan! Syy on siinä, että hän ei meitä suomalaisia rakasta eikä meihin suomalaisiin luota.

Mikael Agricola katsahti melkein ihaillen kävelytoveriinsa. Olisiko hän itse sittenkin ollut väärässä Eerikki Härkäpään kanssa väitellessään, löytyisikö kuitenkin Suomen ylimystenkin joukosta miehiä, jotka ajattelivat täysin suomalaisittain? Henrik Hornin viime sanat, joista vilahti esiin suomalaista yhteistunnetta, toivat omituisen, riemastuttavan laineen hänen mieleensä ja hän vastasi melkein iloisesti:

— Juuri niin, meitä suomalaisia ei hän ymmärrä eikä siis rakastakaan, ja kärsii siitä itse enemmän kuin me.

— Olisi parempi, jatkoi Henrik-herra, jos hän todella pääsisi täältä Ruotsiin lähtemään, — meidän ei olisi syytä häntä pidätellä, kun vain matka olisi mahdollinen. Silloin selviäisimme kyllä sodastakin, silloin järjestyisivät asiamme. Mutta meidän on tietysti koetettava palvella häntä täälläkin ja tehtävä voitavamme hänen hyväkseen.

Herrat olivat näin vanhoina ystävinä tarinoiden ehtineet raatihuoneen torille, missä heidän tiensä erosivat, piispan kirkon luona olevaan Pyhän Lauritsan pappilaan, Henrik-herran luostarikorttelissa kohoavaan, vanhaan, komeaan, äsken korjattuun kivitaloonsa, Kankaisten taloon. Ymmärtäen toisensa entistä paremmin he siinä toisilleen kättä ojensivat.