XXIV

Palattuaan matkoiltaan Turkuun toukokuun puolivälissä Martti Pietarinpoika lähti miltei ensi töikseen piispan luo ajamaan sysikorpelaisten sukulaistensa asiaa. Piispa oli työhuoneessaan ja Martti odotti kotvasen siellä Pyhän Lauritsan pappilan suuressa arkituvassa, jossa piispan nuorehko puoliso hääri hoitaen noin viisivuotiasta, vilkasliikkeistä poikaansa.

Mikael Agricola ei ollut näet, piispaksi nimitettynäkään, muuttanut asumaan vanhaan, paksumuuriseen, korkeaan mutta koleaan piispanlinnaan, joka ikäänkuin sotaiseen tarkoitukseen rakennettuna kohosi puoleksi raunioituneine torneineen tuomiokirkon itäpuolella. Se oli jo yli puolenkymmentä vuotta, piispa Martti Skytten kuolemasta saakka, ollut aivan kylmillä ja autiona eikä sitä oltu viimeisen tulipalon jälkeen, joka oli pahasti runnellut tämän, niinkuin Turun muutkin keskiaikaiset kirkolliset rakennukset, korjattukaan asuttavaan kuntoon. Korjattavissa se kyllä vielä olisi ollut ja olipa tuomiokapituli jo kerran suunnitellutkin tämän entisten kirkkoruhtinasten mahtavan hallintomajan kuntoonpanemista Turun piispoja varten. Mutta se työ oli sitten jäänyt; varoja oli nykyisellä kirkkohallinnolla liian vähän käytettävänään eikä uusi piispa ollut halunnutkaan asettua tuohon paavillisia mahtiaikoja liiaksi muistuttavaan linnaan. Hän jäi mieluummin asumaan toisella puolella tuomiokirkkoa olevaan, vaatimattomampaan anetaloonsa, jonka hän jo parikymmentä vuotta sitten oli, Wittenbergistä Suomeen nuorena maisterina palattuaan, saanut kuninkaalta lahjaksi ja jossa hän sitten oli vuodesta vuoteen suorittanut maansa kirkolle niin suuriarvoisia hiljaisia kirjallisia töitään. Näitä hän jatkoi siellä piispantoimensa ohessa yhä edelleenkin, johtaen niitä nuoria apulaisiaan, jotka hänelle raakatyön, pyhäin kirjain ensi käännöksen, suorittivat, eikä piispalan toimekas emäntä sallinut milloinkaan miestään näissä töissä häirittävän. Tunsipa nuori Marttikin teiniajoiltaan hyvin tuon uuraan, innostuneen työskentelyn, hänkin oli ollut mukana Agricolan johdolla suomentamassa muuatta lukua Mooseksen kirjoista ja oli siten tähän komentoon tottunut.

Mutta pian sieltä työhuoneesta jo tulikin pari kirjuriteiniä, paperikääröt kainalossaan, ja niiden perästä piispa itse reippaana ja vilkasliikkeisenä. Hän tunsi heti entisen oppilaansa ja apulaisensa, jonka joutumista pois lukuteiltä hän oli vilpittömästi surrut, ja vaikka sinne perhetupaan jo oli kertynyt odottavia asiamiehiä muitakin, otti hän Martin heti puheilleen. Martti esitti hänelle nyt setänsä antaman vanhan, piispallisen lahjakirjan ja kertoi salolais-sukulaistensa hädästä ja huolista siellä erämaan laidassa.

Mestari Mikael tutki mielenkiinnolla Maunu Tavastin yli sadan vuoden vanhaa lahjakirjaa, hymähti hyväntahtoisesti ja virkkoi:

— Meillä nykyajan piispoilla ei, kuten tiedät, ole eikä saakaan olla mitään valtaa vahvistaa tällaisia lahjakirjoja; se maallinen mahti on mennyt uskonpuhdistuksen mukana eikä kirkolla enää ole mitään maatiloja, joista se määräilisi, — kaikki on kruunun! Tämän paperin arvo on siis vain historiallinen — niin ikävää kuin se onkin sinun vahvajärveläisille omaisillesi. Sitä tietä ei tule heille valitettavasti mitään apua.

Ja kun Martti kertoi hämäläisten viimetalvisesta matkasta entisille takamailleen, kävi piispa vallan murheelliseksi ja virkkoi:

— Vai jo vei heidät sittenkin epätoivo omavaltaisuuksiin! Sitä jo pelkäsin ja sitä varoitin. Miten nyt luulet heitä voitavan auttaa? Koetimmehan jo syksyllä, — kuningas oli taipumaton, käsität kai, mitä hän nyt sanoo asiain uudesta käänteestä perille päästyään!

Hyvinhän Martti sen käsitti! Ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa kuninkaaseen eksyneiden sysikorpelaisten hyväksi. Haikealla mielellä piispakin huoahti:

— Pelkään, että kaikki neuvomme ovat lopussa!

— Ellei Juhana-prinssin kautta voitaisi heille jotakin armoa saada? virkahti Martti arasti, epäillen jo itsekin tätä viimeistä hätätietään.

— Nuoren Juhanan? toisti Mikael miettiväisenä ja vaikeni hetkeksi. — Niin, hänellä on herkkä sydän, mutta vähän vaikutusta. Kunpa toteutuisivat ne hänen laajat unelmansa!

Piispa tiesi, että kuninkaan palattua perheineen toukokuun alussa Ahvenasta Turkuun oli taas ollut puhetta Juhana-prinssin jäämisestä Suomeen herttuaksi ja että sitä kuningas erinäisistä perhesyistä yhä vakavasti ajatteli. Agricola oli alkuaan ollut verrattain välinpitämätön tätä hanketta kohtaan, mutta kuluneena talvena hän oli siihen vähän enemmän innostunut. Asiat oli saatu kulkemaan paljoa nopeammin, kun hallitus, joka niihin saattoi lähempää perehtyä, ne Suomessa ratkaisi, ja moni sitkeä kysymys oli näin saatu päätökseen. Kustaa-kuninkaan epäluuloisuus suomalaisia kohtaan ja hänen kärtyisäksi käynyt luonteensa oli toisaalta kyllä ollut vaivaksikin, mutta oman hallinnon tarpeellisuus Suomessa oli kuitenkin käynyt ilmeiseksi. Juhana-prinssi oli sitä paitsi tosiaankin monesti ilmaissut erikoisesti harrastavansa Suomen asioita, olipa hän osoittanut suopeutta kirkkoa ja kansaakin kohtaan, — monesta syystä hänen jäämisensä tänne olisi siis piispankin mielestä ollut suotavaa.

— Kunpa kuningas myönteisesti ratkaisisi prinssin usein uudistaman pyynnön! virkahti hän uudelleen, kotvan aprikoituaan tuota nuoren airuen hänessä taas virittämää ajatusta.

— Eikö voitaisi kuninkaaseen jollakin tavoin sen hyväksi vaikuttaa? puhui Martti, tällä kertaa etupäässä hätääntyneiden sukulaistensa asiaa ajatellen.

— Sitä olisi ehkä koetettava, myönsi piispa. — Vanha kuningas ei ole kovin suopea meitä Suomen kirkon edustajia kohtaan, mutta jos pyyntömme kävisi hänen omain mielialojensa suuntaan, niin se kenties jotakin vaikuttaisi.

— Sitä ratkaisua maassa ilolla tervehdittäisiin, lisäsi Martti kannustaen.

— Tiedän sen, maisteri Härkäpää kertoo siitä minulle joka päivä ja Henrik Horn myös, puheli Agricola puolittain kuin itsekseen. — Yritystä ei ole laiminlyötävä, meidän kirkonmiestenkin on syytä käydä siitä kuninkaalle puhumassa. —

Nuoren airuen vierailu kypsytti siten piispassa päätöksen, jota hän jo ennen oli itsekseen harkinnut, ja hän oli siitä nyt Martille melkein kiitollinen. Erämaakysymys häipyi näihin laajempiin mietelmiin. Mutta kun Martti nousi lähteäkseen, virkkoi hänelle Mikael Agricola vielä ystävällisesti:

— Entä sinä itse, oletko lopullisesti jättänyt teinikoulumme jäädäksesi kuninkaan mieheksi?

— Vielä en sitä itsekään tiedä, vastasi Martti epävarmana. — En ole matkaltani palattuani paljoa tavannut kuningasta, en tiedä tarvitseeko hän minua enää…

— Niinkö epävarma on asemasi edelleen! ihmetteli piispa. — Entä se palkkio, jonka hän sinulle lupasi, kun sinut viime matkallesi lähetti?

— En ole siitä mitään kuullut… Piispa kävi vähän surumieliseksi:

— Kustaa-kuningas on kyllä hyvämuistinen, mutta hän unohtaa kuitenkin helposti pienet kiitollisuuden velvollisuudet. Sinun on muistutettava häntä hänen lupauksestaan, niin kaikki tekevät.

Martti ei vastannut. Hän oli tuntenut hiljaista pettymystä mielessään palattuaan Turkuun, jonka linnaan hän iloisena riensi ilmoittautumaan kuninkaalle ja tekemään selkoa matkastaan. Kustaa Vaasa ei ollut näet hänestä silloin ollut tietääkseenkään. Ukko oli taas pysytellyt perheensä luona sisähuoneissaan, hänellä oli nyt siellä toiset kirjuritkin käytettävänään, eikä Martti edes tiennyt, minkälaiseksi hänen asemansa linnassa muodostuisi. Siksi hän vaikeni ja hänen silmiinsä nousi alakuloinen ilme.

Piispa jatkoi silloin:

— Et ole iloinen nyt, niinkuin silloin Taivassalossa, jolloin ensiksi kuninkaan airueksi jouduit. Jos olet pettynyt, poikaseni, niin tiedät, että koulumme ja kirkkomme ovet ovat sinulle aina auki, avosylin otamme sinut sinne vastaan. Mutta tutki itseäsi, Martti, ja jos tahdot, tule uudelleen puheilleni.

Miettiväisenä ja raskasmielisenä käveli Martti Pyhän Lauritsan pappilasta kapeita kujasia pitkin vanhain, puoleksi raunioituneiden kirkollisten rakennusten välitse torille ja sillalle päin. Oli lauhkea, kirkas keväinen iltapäivä. Aurajoki hohteli siinä alla puhtoisena vyönä ja sen toisen rannan vielä rakentamattomat vainiot loistivat mitä helakimmassa vehreydessään. Luonnosta nousi kuin nuorta toivoa, mutta Martti tunsi mielensä syksyiseksi ja matalaksi… Eihän ollut paljon mitään toiveita, että hän voisi salosukulaisiaankaan auttaa. Ja itse hän tunsi taas olevansa kuin tienhaarassa…

Toisenlaiseksi hän oli kuvitellut paluunsa Turkuun pitkältä matkaltaan. Hänen mielessään oli väikkynyt Hannu Skotte, joka vuosi sitten toi kuninkaalle erään tämän mieleisen viestin. Tämä Turun poika oli saanut kauniit kiitokset ja talon kirkkokorttelista palkakseen — jotakin sellaista nyt Marttikin oli hiljaisissa unelmissaan odottanut. Oma talo, vaikkapa pienikin, pihapihlajoineen ja kaalimaineen, — siinäpä sopisi ruveta elämistä rakentamaan! Kirjurin paikka linnassa taikka miksei alivoudinkin tai lainlukijan, kuninkaan miekka vyöllä…! Suurenmoinen ei ollut se hänen tulevaisuuden unelmansa, mutta hänelle itselleen se oli kyllin kaunis… Mutta nyt…! Nyt hän ei palkkiokseen päässyt edes kuninkaan puheille, joka oli hänet matkalle lähettänyt, — täällä hän sai vain, tehtävänsä suoritettuaan, maleksia kuin orpo piru…

Tällainen pistävä oka rinnassaan laskeusi Martti torinlaitaa alaspäin sillalle. Sinne kokoontunut väkijoukko veti silloin hänen huomiotaan puoleensa. Ihmisparvi seisoi sillan kaiteeseen nojaten ja alempana ranta-aittojen laitureilla katsellen kaunista purjevenettä, joka juuri näkyi verkalleen luovivan jokea ylöspäin. Sehän on Juhana-prinssin uusi huvipursi, jonka hän on Ahvenassa ollessaan itselleen teettänyt… prinssi kai palaa joltakin huvimatkalta ja saattelee naisiaan tietenkin kaupungin rantaan. Aivan oikein… Jahti laski varovasti suolalaiturin päähän ja siitä nousi hienopukuisia miehiä ja naisia maihin.

Marttikin oli pysähtynyt sillan korvaan tätä komeaa maihinnousua katsomaan ja silmäili nyt siitä alempana aittasillalla tunkeilevaa, uteliasta Turun nuorisoa. Yhtäkkiä hän silloin hytkähti ja ikäänkuin heräsi. Hän oli tuossa väkijoukossa nähnyt tutun neidon, pienen keltatukkaisen typykän, joka koetti kurottautua varpailleen lähenevää kuninkaallista komeutta nähdäkseen… se oli hänen oma Kerttunsa! Martti hypähti alas sillalta rientääkseen aittalaiturille tyttöään tervehtimään. Mutta sinne laskeutuessaan hän vähitellen hiljensi askeleitaan ja pysähtyi lopulta väkijoukkoon…

Hän ei voinut eikä tahtonutkaan nyt tällä tavoin käydä Kerttunsa luo. Olihan hän luvannut tulla takaisin miehenä, joka voisi morsiamen kotiinsa korjata, ja minne hän vei hänet nyt…? Martti ei ollut Turkuun palattuaan vielä yrittänytkään Aningaisten kaupunginosaan, hän oli säästänyt tämän käyntinsä siksi, kunnes oli ollut kuninkaan puheilla ja saanut vastaisen asemansa selväksi. Hän oli niin varmasti odottanut tuota kuninkaallista palkintoa, — kunpa hän vain vanhuksen tapaisi! Mutta piispan sanat, että Kustaa-kuningas tällaisissa asioissa usein on huonomuistinen, oli nyt pannut hänet epäilemään kaikkea: Mitä hän Kertulle sanoo, miten aikomuksensa selittää… nämä epäilykset olivat hidastaneet hänen askeleitaan.

Prinssi oli sillävälin seuralaisineen jo noussut maihin, — niinpä niin, Kaarina Hannuntytärtä hän yhä saatteli, yhtä ihastuneena kuin talvella, ja Kaarina hymyili siinä hänelle yhtä ihanasti ja alistuvasti. Nyt he juuri, nuorina ja kukkivina kuin itse kevätpäivä, astuivat Martin ohitse… prinssi tunsi airuen, joka hänelle toisten tavoin paljasti päänsä, mutta tervehti häntä ikäänkuin korkealta ja virallisesti — tämäkö ruhtinas se muka puuttuisi hänen erämaahuoliinsa! Ei, mahdottomia hän oli tällä matkallaan joka suhteessa kuvitellut, kukapa muistaisi tai välittäisi hänestä, vähäpätöisestä kirjurinapulaisesta… hänen ei pitäisi koskaan kuvitella eikä toivoa mitään! Martti oli jo linnasta päin huomannut, että Juhana-prinssin ja Kaarina Hannuntyttären hyvät välit olivat ennallaan jatkuneet heti kun prinssi isänsä kanssa oli toukokuun alussa palannut Turkuun, vieläpä entistä avonaisemmin. — Kaipa on isäukko sen lemmensuhteen sittenkin sallinut ja suvainnut, ja jopa näytti hovikin siihen tottuneen ja alistuneen. Mutta turkulaisista, jotka tänä kauniina kevätpäivänä sen nyt taas ensi kerran silmäinsä edessä totesivat, se oli kovin mielenkiintoista. Siksi he tungeksivat rantalaitureilla, siksi he seurasivat sankkana joukkona ylhäisiä vieraita, kun nämä nousivat rannasta kaupunkiin.

Siinä mylläkässä häipyi Kerttu jälleen häntä etsivän nuorukaisen silmistä. Martin äskeinen pysähtymispäätös oli jo ruvennut horjumaan… pitihän hänen kuitenkin tavata tyttönsä ja puhua hänelle suoraan, mitäpä tuollainen sokkosillaolo maksoi… Mutta tuota tuttua keltaista tukkaa hän ei nyt enää nähnyt väen vilinässä, kuinka hän siinä hakevana harhailikin. Prinssi palasi alukseensa, joka jälleen hienossa iltatuulessa lähti lipumaan linnanlahtea kohti, väkijoukko sillalla hajaantui ja hän harhaili siinä pian yksin. Ja tuokion kuluttua hän yllätti itsensä kävelemästä Aningaisiin päin… Ei hän ollut aikonut sinne mennä, askeleet vain vetivät…

Mutta silloin Martti taas pysähtyi. Mitä hän nyt siellä tekee, mitä sanoo? Hän jo kuuli korvissaan Kyrön tiukan Elisa-emännän hänelle pilkallisella äänellä tiuskivan: minne sinä tytärtämme kosiskelet…! Uusi nöyrtyminen, uusi pettyminen taas edessä…!

Martti kääntyi häpeissään keskeltä taivaltaan ja palasi kuin paeten äskeisiä jälkiään takaisin. Unelmat pois — joku selvyys on saatava elämän uralle, joka hänestä nyt yhä jyrkemmin oli tienhaarassa. Pois unelmat — ehkä hän jo muutamain päiväin perästä taas resuteininä taivaltaakin Härkäpään kouluun, köyhäksi apupapiksi valmistuakseen…!

Martin askeleet laahustivat väsyneinä, kun hän ne taas suuntasi linnaan päin.