V

Turun linnassa Kustaa-kuningas tiedusteli yhä uudelleen, eikö ole saapunut hänen odottamaansa airutta Viipurista, ja kävi kerta kerralta kärsimättömämmäksi, kun aina sai kieltävän vastauksen. Hänen olisi käskyjensä mukaisesti pitänyt saada rajalle kokoontuneen sotaväen ja sinne lähettämänsä laivaston päälliköiltä tietoja asemasta voidakseen tehdä päätöksensä, ja hän sadatteli sekä päälliköitä että airueita, jotka häntä vastaan näin niskoittelivat. Siksi hän oli äreä ja lyhytsanainen ja tällaisella tuulella hän myös otti vastaan ne suomalaiset, jotka tulivat häntä linnaan tervehtimään, sekä ratkaisi hallintoasiat, joita hänelle täällä esitettiin. Paljon näkyi linnan odotushuoneissa olevan asiakkaita, joita ei ollenkaan viety sisään — niiden joukossa istui Martti Pietarinpoikakin pitkän rupeaman eräällä kivipenkillä odottaen vuoroaan —, ja nekin, jotka sisällä kävivät, tulivat sieltä takaisin sangen pian, tulivat korvat kuumina ja selkä käppyrässä kuin rokkiinsa saaneina.

— Kuningas on pahalla tuulella, kuiskailivat he toisilleen.

— Hän on äreä kaikille tänään.

— Mutta etenkin meille suomalaisille.

Tällainen oli mieliala, kun linnaan saapui Erik Flemingin leski, Kuitian ja Syrjän omistajatar, jaloryhtinen Hebla-rouva poikineen. Heidät laskettiin heti sisään. Tämä suku oli näet Suomen ylhäisintä ja rikkainta. Erik Fleming, joka oli tanskalaisilta valloittanut Suomen Kustaa Vaasalle, oli senjälkeen monien vuosikymmenien varrella ollut kuninkaan luotetuin mies Suomessa, hänen valtansa tuki, hänen sotaväkensä päällikkö, hänen verolähteensä ja hänen neuvonantajansa. Enemmän kuin kukaan muu oli hän näillä "itämailla" valtaherrana isännöinyt, enemmän kuin kukaan muu Suomen vapaamiehistä hän oli siitä asemastaan hyötynyt, saaden kuninkaansa suosiosta yhä uusia, laajoja läänejä, korkeita virkoja, mahtia ja varakkuutta.

Tämä Erik Fleming, "Suomen kaunistus ja tuki", niinkuin oli latinaksi kirjoitettu hänen hautakiveensä Paraisten kirkossa, oli kuollut 7 vuotta sitten, ja hänen leskensä Hebla Sparre oli jäänyt hoitamaan miesvainajansa laajoja tiloja ja kasvattamaan heidän silloin vielä alaikäisiä poikiaan. Ensinmainitussa suhteessa ylhäinen rouva oli hyvin onnistunut, jälkimmäisessä huonommin, sillä pojat, joilla isänsä perintönä oli itsepäinen, jäykkä ja raju luonne, olivat saaneet kasvaa varsin vapaasti alustalaistensa seurassa noilla suurilla tiloilla, tullen samalla liian aikaisin tietoisiksi mahdistaan ja rikkaudestaan. Valituksia oli siitä tullut kuninkaalle asti eikä ollut Klaus-herraa kesyttänyt puolen vuoden oleskelu Tukholmassakaan, hovin piireissä.

Tänään oli Hebla-rouva poikineen kutsuttu kuninkaan luo sen eilisen tapauksen johdosta, jossa Klaus-herra oli sopimattomasti esiintynyt Juhana-prinssin seurassa. Tiedettiinkin jo ennakolta, että siitä oli tuleva sekä kuria että nuhteita, varsinkin kuninkaan ollessa nykyisellä päällään.

Niin tulikin. Kuului aina etuhuoneisiin asti, kuinka vanha Kustaa jyrähteli soimatessaan nuorta ylimystä hänen retustelemisestaan, ja ylhäistä rouvaakin siitä, että hänen poikansa oli huolimattomasti kasvatettu.

— Te luulette, te suomalaiset aatelisjunkkarit, voivanne elää ja remuta täällä miten tahdotte, mutta siinäpä tuli erehdys. Olette olevinanne suuriakin ylimyksiä, talonpoikia sorratte ja porvareita suututatte, ettekä kuitenkaan ole tavoiltanne ja ettekä puheiltannekaan heitä parempia, ei, raaempia te olette. Mikäs sinäkin, Klaus, luulet olevasi?

— Olen Erik Flemingin poika, vastasi Klaus, ylväästi päätään kohottaen ja saamistaan nuhteista masentumatta. — Olen edelleen, niinkuin isäni, kuninkaan käytettävissä sodan ja rauhan toimissa. Nyt pyydän päästä sotaan.

— Kelpaako siihen mies, joka jo nuorena räyhää kapakoissa ja rienaa porvarien tyttäret, voiko sinua mihinkään käyttää?

— Sen olen osoittava, kun toimiin pääsen, kehahteli nuori ylimys. — Olen kuullut sanottavan, että Flemingit ovat voimana sille, johon he liittyvät.

— Mitä sanot, sano se uudestaan! kivahti kuningas.

— Tarkoitan, että sukumme miehet ovat ennenkin olleet hyödyksi ja tueksi sille, jonka puolelle he ovat asettuneet, mutta he voivat olla vastustajinakin varteenotettavat.

— Kuule poikaa!

Kuningas huudahti näin aivan hämmästyneenä, ja vallan kalpeana karahti Hebla-rouva pystyyn seinäpenkiltä, säikähtäen poikansa rohkeutta. Hän rupesi kuninkaalle hätääntyneenä sopertamaan anteeksipyyntöä, mutta tämä ei rouvaa kuunnellutkaan, katsoa tuijotti vain edessään seisovaa, komearyhtistä, lujarakenteista, päättäväisen näköistä nuorukaista, ikäänkuin tutkien häntä katseillaan kiireestä kantapäähän. Eikä ollut enää pelkkää äskeistä äreyttä ja vihaa hänen äänessään, kun hän tuokion kuluttua jatkoi:

— Kuule, poika, sinusta kalskahtaa jotakin, jonka vanhastaan tunnen, Erik Flemingin itsetietoisuutta ja terästä. Klaus Eerikinpoika, sinä olet lujaa juurta, kovaa visaa, niinkuin oli isäsikin, itsepäistä ja varmaa. Sinusta voi todella tulla jotakin hyödyllistä, jos sinut ajoissa väännetään oikeaan; mutta auta armias, jos väännyt vinoon. Sinun on päästävä naisvaltikan alta pois miesten kuriin.

— Sotaanhan pyysinkin päästä.

— Sinne nyt pääsetkin.

— Mutta eikö hän ole vielä liian nuori, sopersi äiti hätääntyneenä.

— Ei, liian vanha hän pikemmin on ikäisekseen. Saat lähteä taitavamman orpanasi, Klaus Kristerinpojan, mukana Viipuriin, syttyipä ilmisota tai ei. Sinnehän olin sinut määrännytkin ja siellä sinä oletkin paikallasi rajakahakoissa ja aseharjoituksissa, et täällä passaripoikana etkä varsinkaan piikain pitelijänä, sinulla on siihen liiaksi karhun liikkeet ja luonne.

Nuori Klaus kumarsi, ei niinkuin armon saanut, vaan niinkuin tarkoituksensa saavuttanut mies. Mutta äidin puoleen kääntyen kuningas vielä lisäsi:

— Saatte sakoilla sovittaa kapakoitsijalle särjetyn tynnyrin ja tärvellyn oluen, ja — Klaus, varo porvarien tyttäriä! Sitten matkalle ilman uusia tuhmuuksia.

— Miekkaani olen kantava kunnialla.

— Hyvä. Saat mennä. Mutta varo, ettei sinusta tehdä meille uusia valituksia — silloin sinut perii paha. — Olkaa huoletta, armollinen rouva, teidän ja Erik Flemingin pojasta tulee kyllä mies, jonka miekkaa ja sanaa kunnioitetaan. Teitä itseänne käyn pian Kuitiassa tervehtimässä.

Klaus-herra kumarsi taas jäykästi ja poistui äitinsä kanssa, kulkien ylpeänä ja pystyssäpäin etuhuoneen halki, jossa hän käsitti uteliaisuudella odotetun tulosta hänen kuninkaissa käynnistään. Halveksuen hän silmäili näitä uteliaita ja heitti ohimennen ivallisen katseen vuoroaan odottavaan Martti-teiniin, joka hänen kasvoistaan luki, että nuori ylimys oli voittoisana selviytynyt kuninkaan kuulustelusta.

* * * * *

Hetkistä myöhemmin hiestynyt ratsastaja ajoi linnan pihalle — odotettu tieto Viipurista oli vihdoinkin saapunut. Sen tuoja oli Turun poikia, Olavi Skotte nimeltään, joka oli nainut Turun rikkaimman porvarin, Mikko Krankan, tyttären, ja täten nyt päässyt Viipurista asiamiehenä kotonaan käymään. Hänet vietiin viipymättä kuninkaan luo, jolle hän jätti laivastonpäälliköltä Jaakko Baggelta sekä Viipurin maajoukon päälliköltä tuomansa kirjeet. Pitkän aikaa hän viipyi kuninkaan luona, tehden suusanallisestikin selkoa rajaoloista ja uhkaavan sodan edellytyksistä, — toiset kuninkaan luo pyrkivät asiamiehet saivat tietenkin edelleenkin odottaa.

Sinä iltana Kustaa-kuningas kutsui linnan vaakunasaliin puheilleen koko seurueensa, kaikki Turussa olevat suomalaiset ylimysherrat, äsken tarkastusmatkalta palanneen piispan tuomioherroineen sekä eräitä raatia edustavia porvareitakin, tehdäkseen heille selkoa tilanteesta ja julistaakseen heille päätöksensä. Laskettiinpa vapaina olevat henkivartijatkin sekä kuninkaan airueet ja kirjurit tähän juhlalliseen tilaisuuteen. Kustaa-kuningas asteli tuokion varmana ja ryhdikkäänä näiden neuvonantajainsa ja alamaistensa piirissä, vaihtoi sanan Ruotsista mukanaan tuomiensa valtaneuvosten, Sparren ja Leijonhufvudin, kanssa, antoi ohimennen Klaus Kristerinpoika Hornille jonkin määräyksen ja linnanvoudille toisen. Sitten hän viittasi poikansa, Juhana-prinssin, joka yhä uudestaan uteli airueelta sotakuulumisia, viereensä ja istahti niin leveänä ja rehevänä punaveralla äsken kiireesti päällystetylle valtaistuimelle, puhuen verkkaan ja juhlallisesti:

— Viipurista juurikään saamamme tiedot kertovat, samoin kuin varhemmat sanomat, että sota on siinä osassa maata puhkeamassa ja että meidän väkemme on valmis sitä vastaanottamaan. Sekä laivaston että maajoukon päälliköt kehoittavat meitä ryhtymään leikkiin odottamatta moskovalaisen valmistuksia, ja he luulevat, kun heillä nyt on koolla kaksikymmentätuhatta miestä sotavalmiina, siitä leikistä menestyksellä selviävänsä. Varastoja on koossa ja Itä-Suomen talonpojissakin vallitsee nyt sotainen henki; he pyytävät vain lupaa saada hyökätä vanhojen vainolaistensa kimppuun, jotka tällä hetkellä ovat valmistumattomat ja heikot. Viipuriin kokoontuneet sotapäälliköt luulevat, että me voimme äkkiliikkeellä vaivatta valloittaa Käkisalmen ympäristöineen, josta rajojamme aina uhkaillaan, sekä Pähkinälinnan läänin Nevajokea myöten. Siten saataisiin valtakunnalle selvempi ja kestävämpi raja ja estettäisiin vastaiset, itämaitamme kauan riuduttaneet rajariidat. Päälliköt pyytävät vain, että me itse henkilökohtaisesti saapuisimme Viipuriin johtamaan näitä liikkeitä ja antamaan pontta yrityksillemme.

Kuningas keskeytti puheensa hetkeksi, mutta jatkoi kohta, syvän äänettömyyden vallitessa tuossa vanhassa, haalistuneessa vaakunasalissa:

— Tällainen on tilanne, vakava mutta toivehikas. Onko läsnäolevilla herroilla mitään lisättävää tai huomautettavaa näiden sanomain johdosta?

Syvä äänettömyys vallitsi edelleen vaakunasalissa. Ruotsin valtaherrat tiesivät, ettei Kustaa-kuningas, vaikka hän näin neuvoja kysyikin, juuri suvainnut, että hänessä kerran kypsyneitä suunnitelmia ruvettiin mestaroimaan, ja pääasiassahan he ne tällä kertaa hyväksyivätkin, vaikkeivät olleetkaan erityisesti sotaintoisia. Ja suomalaiset sotaylimykset taas olivat jo ennakolta selvillä toivomuksensa lopullisesta toteutumisesta. Antti Niilonpoika iski intoa säteilevänä silmää rauhallisemmalle Klaus Hornille, ikäänkuin todeten, että nytpä hänen sotakuvauksensa olivat lopultakin voittaneet vanhan ja varovaisen kuninkaan viimeisetkin epäilykset — nyt oli tosi alkava! He kerääntyivät rykelminä lähemmäs kuningasta ja kehoittivat häntä vain kiirehtimään toimenpiteitä, ettei vihollinen ehtisi varustautua ja ettei vuodenaika, syyskesä, kävisi liian myöhäiseksi. Nekin, jotka, kuten Turun mukavuutta rakastava linnanvouti Simo Tuomaanpoika ja raadin miehet, eivät oikein ymmärtäneet sodan tarpeellisuutta ja pelkäsivät siitä aiheutuvan uusia vaivoja ja kustannuksia, pysyivät tarkoin vaiti, ymmärtäen päätöksen jo tehdyksi.

Näin käsittivät aseman kirkonkin edustajat, jotka siinä sivummalla seurasivat tapausten menoa, eivätkä he enää ruvenneet epäilyksiään esittämään. Ainoastaan Härkäpää viittasi Olavi Skotten, tutun miehen, luokseen ja kysyi häneltä ihmetellen:

— Haluavatko siellä Itä-Suomessa todella talonpojatkin sotaa?

Kuninkaan toisinaan tavattoman herkkä korva kuuli kaukaakin tämän kysymyksen, ja siihen iskien hän huudahti melkein ankarana airuelle:

— Niin, airut, todista nyt suoraan näille epäileville hengenmiehille, miten asia siinä suhteessa todella on!

Rajalta tullut soturi vastasikin suorasukaisesti:

— Itä-Suomen kansa on alituisista rajakahakoista paljon kärsinyt, se on niihin lopen tuskaantunut, ja toivoo nyt tosiaankin selvää ilmisotaa, saadakseen sortajansa kerran kuritetuksi ja päästäkseen sitten rauhaan. Talonpojat ovat parastaikaa aseissa rajalla.

— Vieläkö epäilet, mestari Mikael, virkahti kuningas ilkahtaen piispalle. — Juuri tämä ilmoitus on minusta ratkaiseva: rajakansaa on avustettava.

Härkäpää vaikeni ja piispa Agricola huoahti hiljaa. Hänellä oli tästä asiasta sittenkin oma käsityksensä, hän luuli, että talonpojat oli liian varmoilla voitontoiveilla saatettu harhaan — tunsipa hänkin tuota Karjalan kansaa niiltä ajoilta, jolloin hän Viipurin koulussa nuorena opiskeli. Mutta hän ei ryhtynyt turhaan väittelyyn, hän nieli hiljaa sekä poikkeavan käsityksensä että mielenkaihonsa, sillä hän aavisti tästä kaikesta uutta kärsimystä Karjalan paljon kiusaantuneelle kansalle.

Tuo ainoa julkilausuttu epäilys oli siten vain karaissut kuninkaan sotavarmuutta, ja Juhana-prinssillä, joka nuoruutta ja intoa uhkuen seisoi hänen valtaistuimensa vieressä, paloivat posket ja säihkyivät silmät. Hän oli jo kauan rusoisissa unelmissaan kuvitellut niittävänsä sankarinimeä ja mainetta tällä sotaisella retkellä, jolle hän oli isäänsä taivutellut, hänen mielensä paloi taisteluihin kuuluisaa moskovalaista vastaan sekä niihin vaihteleviin seikkailuihin, joista hän oli Suomen itärajalta kuullut niin paljon kertomuksia. Nyt hän oivalsi olevansa kuvitelmiensa toteutumisen kynnyksellä, ja käännähtäen isänsä puoleen hän virkkoi:

— Isä, Olavi Skotten tulisi saada palkinto niistä hyvistä tiedoista, joita hän on tuonut.

— Sen hän on saava, vastasi Kustaa, ja virkkoi airuelle: — Olet voittanut poikamme suosion, siis valitse palkinnoksesi minkä vapaatalon ja tontin tahdot täältä Turun vanhasta kirkkokorttelista, olethan Turun poikia.

Vanha kuningas oli palkintoja myöntäessään käytännön mies; hän teki väliin arvokkaita lahjoituksia rasittamatta niillä valtion rahastoa, jota hän tiukasti vaali ja piti kuin omanaan. Kirkon kiinteimistöjä ja muita arvoesineitä, jotka hän oli julistanut kruunulle peruutetuiksi, lahjoitti hän verrattain auliisti palkintoina huomattavista palveluksista, ja sekä lahjan saaja että antaja olivat näin täysin tyytyväiset. Sitä anteliaisuutta katselivat karsaasti vain ne kirkon edustajat, jotka huoahtaen totesivat, että sinne meni taas muuan köyhtyneelle kirkolle tarpeellisista taloista. —

Mutta vastaanotettuaan airuen kiitokset kuningas nousi seisomaan ja julisti:

— Olette oivaltaneet, hyvät herrat, kaiken mitä tässä olemme kuulleet osoittavan, että me laiminlöisimme valtakunnalle tärkeän tehtävän ja oikean hetken, ellemme juuri nyt kävisi asein vihollistamme vastaan. Olemme aina rakastaneet rauhaa ja karttaneet sotia, missä olemme voineet, mutta emme saa siinäkään rakkaudessamme tehdä valtakunnalle vahinkoa. Siksi on päätöksemme: viipymättä on retki Inkeriin toimeenpantava! Siitä lähetämme täällä olevain sotapäällikköjen mukana heti käskyn Viipuriin, jonne myös itse tahdomme retken onnistumisen nimessä matkustaa.

Näin puhui vanha kuningas juhlallisesti, ilmeisellä mielenliikutuksella, joka osoitti, että hän oli monien kamppailujen jälkeen tämän päätöksensä tehnyt. Hän pyyhkäisi oikein kyyneleen silmäkulmastaan ja lisäsi:

— Olkoon Korkein armollinen tälle hankkeelle ja johtakoon sen hyvään tulokseen!

Samassa tilaisuudessa kuningas jo kävi antamassa yksityiskohtaisia määräyksiään matkasta rajalle ja joukkojensiirrosta. Suomalaisten sotaherrain, Klaus Kristerinpoika Hornin ja Antti Niilonpojan, piti, mukanaan osa Ruotsista tuotua väkeä sekä Turun linnan harvat huovit, lähteä heti maitse kiireellä Viipuriin toteuttamaan kuninkaan käskyt. Itse aikoi kuningas vielä laivastoineen viipyä muutamia päiviä Turussa varustuksia järjestääkseen ja purjehtia sitten Suomenlahden perukkaan. Suomalaisen maaväen päälliköksi kuningas määräsi suomalaiset miehet, nimittäin Klaus Kristerinpojan, hänen setänsä Henrik Hornin, Kankaisten herran, sekä hänen lankonsa Niilo Boijen. Nämä miehet, joista kaksi viimemainittua jo oli Viipurissa, saivat nyt käskyn samota väkineen rajalle Pähkinälinnaa kohden. Se oli tehtävä jo ennen kuninkaan saapumista Viipuriin, josta Jaakko Baggen johtaman sotalaivaston myös oli riennettävä Nevajoelle. Muun osan Ruotsin joukkoja oli Kustaa päättänyt tuoda mukanaan laivastollaan, jäädäkseen sitten itse Viipuriin tapauksia johtamaan, — vanha kuningas aikoi nimittäin tosiaankin itse pysyä ylipäällikkönä.

Näin nyt ilmoitettiin, ja intomielin valmistautui jokainen saamiaan käskyjä noudattamaan. Syntyi melkoinen hälinä linnassa, ja sen keskellä Juhana-prinssi kuljeskeli vähän levottomana hakien Klaus Flemingiä, jonka kanssa heillä aikaisemmin oli ollut puhetta matkatoveruudesta.

— Mitäs sinä Klaus-herrasta nyt tiedustelet? kysyi isä kuningas.

— Hänhän lähtee maajoukon mukana, ja me olimme sopineet, että matkustamme yhdessä.

— Hm, poikani, Klaus Fleming lähtee kyllä Hornin mukana, mutta sinä seuraat meitä laivassa… Niin, niin, me emme tahdo sinusta erota tässä karussa, harvaanasutussa maassa.

— Enkö pääsekään vielä satulaan? — Se oli intomielisestä prinssistä ankara pettymys. Mutta kuningas ei niin paljon luottanut näihinkään taattuihin suomalaisiin, joiden hoivaan hänen poikansa olisi joutunut, että olisi hennonut laskea hänet maajoukon mukana matkalle; hän tahtoi pitää aarteensa silmiensä edessä. Ja nuoren prinssin täytyi alistua, toivossa, että hän kuitenkin vielä ehtii mukaan taistelupaikoille.

Vähitellen väkijoukko hajaantui vaakunasalista. Kauan mielissä vallinnut odotuksen pingoitus oli nyt lauennut. Se tuntui helpotukselta kaikista, niistäkin, jotka tätä sotaretkeä edelleen epäilivät. Mutta useimmat tosiaan uskoivat tämän päivän juhlallisen päätöksen tietävän reippaan toiminnan, kauniiden voittojen ja isänmaallisen kunnian aikaa, tietävän loistotekoa, jolla vanha Kustaa-kuningas oli pitkän ja hedelmöittävän hallituskautensa kruunaava. Näin siitä toivoi vanha kuningas, epäilyksensä vihdoin karkoitettuaan, itsekin, ja päättäväisin askelin, rauhallinen, melkein juhlallinen varmuus leveillä kasvoillaan, hän asteli kankein jaloin edestakaisin kumahtavassa vaakunasalissa, tyynnyttäen siten äskeisen kiihtymyksen jäliltä mieltään.

Näin astellessaan jo melkein tyhjentyneessä huoneessa hänen silmänsä kohtasivat ovipielessä seisovan nuorukaisen, jonka katseet ujoina ja odottavina seurasivat jokaista kuninkaan liikettä. Kustaa pysähtyi hänen eteensä:

— Vai niin, oppaani Taivassalosta, Peder Sillan poika. Mitä odotat?

— Minun piti jättää tämä kirje takaisin kuninkaalle ja ilmoittautua tänne palvelukseen.

— Aivan oikein, sinusta tahdoin tehdä kirjurin, eikö niin… sitä siis haluat?

— Niin, haluan päästä kirjuriksi tai miekkamieheksi…

— Kummaksi mieluummin?

— Miekkamieheksi, vastasi Martti empimättä.

— Katsopas lukutoukkaa! Mutta sellaista se rohkea sotapäätös aiheuttaa! Ja me voimme käyttää sinua sekä kynämiehenä että airuena. Saat seurata meitä laivassa — miekan saat kyllä jo heti kaiken varalta.

— Ja laivassa hän voi opettaa minulle suomea, virkahti Juhana, taas reipastuneena äskeisestä alakuloisuudestaan.

— Sen voit tehdä, Martti, niinhän oli nimesi? Sinusta tulee nyt kuninkaan mies!

Asetakki yllään ja miekka vyöllään oli Martti-teinillä jo, kun hän hetkeä myöhemmin lähti linnasta kaupunkiin, hakeakseen vähät tavaransa Kyrön Heikin talosta Turun linnaan. Uuden arvonsa ja asemansa hän tahtoi samalla näyttää Kertulle vielä ennen eroa, ilmoittaen nyt jättävänsä luvut ja kirjat ja lähtevänsä kuninkaan kanssa sotaan. Ohimennen hän aikoi mainita uudesta toimestaan prinssinkin luona, mutta sen enempää hän ei kehu eikä kärtä…

— En nöyrry enkä rukoile, ylpeä tahdon minäkin olla, puheli hän itsekseen. — Hempeys pois, ymmärtäköön tyttö itse, mihin nyt hänen tulevaisuutensa viittaa!

Reipas ja kevyt oli taas hänen käyntinsä, miekka heilui niin miehevästi kupeella, ja hän kuvitteli, että kaikki vastaantulijat varmaankin huomasivat hänen uuden asemansa. Mutta eihän sitä kukaan huomannut; asetakkisia miekkamiehiä kulki nyt kymmenittäin linnan tiellä, monet sekä aateliset että porvarispojat olivat näet ilmoittautuneet sotaretkelle lähtemään ja saaneet huovin tai nihdin pukimet. Mutta yksi huomasi hänet kuitenkin. Sillan korvassa ratsasti kookas, komea nuorukainen, jolla oli tuikea katse ja voimakas alaleuka, hänen ohitseen ja käännähti satulassa häntä katsomaan.

Se oli nuori Klaus Eerikinpoika Fleming, joka juuri valmistautui ratsastamaan Viipuriin. Hänen katseessaan oli ensin hämmästystä, sitten ivaa, lopuksi uhmaa ja vahingoniloa…

Se katse jäi Martin sielua polttamaan vielä kauaksi aikaa senkin jälkeen, kun hän oli kuninkaan laivassa Turusta lähtenyt.