XVIII

Sen touhun ja toiminnan aikana, jonka Turun linnassa aiheutti saapunut sanoma vihollisten rajusta hyökkäyksestä Viipuriin, olisivat Sysikorven talonpojat epäilemättä vielä kauankin saaneet odottaa pääsyään kuninkaan puheille, ellei kaupungissa olisi levinnyt huhu, että näiden sydänmaalaisten joukossa on vanha tietäjä, joka muinaisin noitataidoin osaa selittää taivaanmerkkejä niinkuin muitakin luonnonilmiöitä. Sisämaan tietäjät ja velhot olivat suuressa maineessa Turussa, jonne niitä usein hädän hetkinä haettiin, ja vielä suurempi, miltei kaamea maine oli suomalaisilla tietäjillä Ruotsissa, jossa heidän taioistaan kerrottiin ihmeitä. Puhe sysikorpelaisesta taitajasta kulkeusi nyt linnaan asti, kuningaskin kuuli sen ja päätti kuulustella velhoksi mainitun talonpoikaismiehen ennustustaitoa.

Kustaa Vaasa oli näet taikauskoinen, kuten kaikki hänen aikalaisensa yleensä, uskoi outojen luonnonilmiöiden, tähdenlentojen ja tuulenpyörteiden olevan tulevain tapausten tunnusmerkkejä. Hän uskoi myös taikojain mahtiin osata niitä selittää ja niiden vaikutusta väittääkin. Hän oli kerran perheessään sattuneen taudin aikana kuljetuttanut savolaisen loitsijan Tukholmaan asti ja nyt ilmestyneestä pyrstötähdestä hän oli jo kääntynyt kyselemään selityksiä ja ennustuksia monenlaisilta koti- ja ulkomaisilta tietoniekoilta. Siitä taivaanmerkistä olikin jo mitä kummallisimpia puheita kulkemassa. Toiset väittivät kuulleensa tähden ilmestymisen aikana paukauksen, joka ennusti maailmanloppua, toiset olivat yhtäkkiä syttyneessä valossa nähneet Turun tai Viipurin palavan, toiset taas pitivät ratkaisevana enteenä sitä, että tähden kulku hehkuvine pyrstöineen viittasi idästä lounaiseen, Venäjältä Ruotsiin. Useimmat kuitenkin vainusivat tässä ilmiössä ruttoa ja mustaasurmaa taikka ainakin jonkun tärkeän henkilön kuolemaa, — sodanhan se kaikkien tieten jo olikin tuonut mukanaan. Pelko oli yleinen, kirkoissa käytiin entistä ahkerammin. Eikä kuningaskaan ollut hetkeäkään epätietoinen siitä, että tuo taivaanmerkki, joka ikäänkuin erityisesti hänelle oli rekiretkellä väläytetty, tiesi jotakin onnettomuutta, mutta hän hautoi synkissä mietteissään kysymystä, tiesikö se tuhoa ja hävitystä hänen valtakunnalleen vaiko hänelle itselleen tautia ja kuolemaa.

Siitä oli nyt kyseltävä myöskin suomalaisten tietäjäin mieltä ja Martti Pietarinpoika sai pari päivää Kankaisten häiden jälkeen käskyn kutsua Turussa kauan odottaneet sukulaisensa linnaan.

He tulivat sinne, vähemmin kiintyneinä pyrstötähteen kuin omiin erämaahuoliinsa, mutta Martti oli kuitenkin jo sedälleen kertonut, mitä kuningas tahtoi häneltä kuulustella, ja Jyrki-setä, jonka "tietäväisyys" perustui pitkään, kovissa taisteluissa kovaa luontoa vastaan saavutettuun elämänkokemukseen ja esi-isiltä opittuihin taitoihin, oli siis ehtinyt tehtäväänsä vähän valmistuakin.

Heidät otettiin nyt linnassa vastaan paljoa ystävällisemmin, kuin jos heidän asiansa olisi koskenut vain noita heiltä riistettyjä takamaita, itse kuningas puhutteli heitä sangen armollisesti, mainiten aluksi vihollisten julmasta hyökkäyksestä valtakuntaan sekä kansaa ja maata kohdanneesta koettelemusten ajasta. Ja kohta oli silloin puheena tuo kaikkia järkyttänyt pyrstötähtikin, joka edelleen heti pimeän tultua hohteli lounaiselta taivaalta. Sotaa ja vainoako se tietää, vaiko ruttoa ja kuolemaa?

Jyrki-setä kertoi vanhojen muistotietojen tarinat tällaisista ilmiöistä. Sotaahan se tietää, mutta tähden kärki väistyy poispäin, pitkiä vainonaikoja ei sen siis tarvitse ennustaa. Mutta valon voima on suuri: kovaa koetusta ihmisille!

— Tietääkö se jonkun merkkihenkilön kuolemaa? uteli kuningas levottomuuttaan salaamatta.

— Tähti, joka valaisee ja sammuu, tietää kuolemaa, selitti Jyrki, — tämän palo jatkuu. Kuolemasi hetki ei ole vielä tullut, kuningas, mutta pidä varasi, ihminen, tähden kehä räiskyy ja polttelee…

Kuningas astui lähemmäs leveänaamaista, harmaahapsista talonpoikaa ja kyseli asiata tarkempaan ja tiukempaan, käskien Martin säntilleen tulkita hänelle vanhan talonpojan sanat:

— Siis ei kuolemaa, niinkö sanot?

— Niin, elämänlankasi vielä jatkuu. Mutta vaarat kuitenkin sitä elämänlankaasi uhkaavat, eikä kaukanakaan…

Martti oli näkevinään setänsä jokaisesta sivukatseesta koiranleuan pilkistävän; korven mies tahtoi ilmeisesti rauhoittaa maan vaaria, jonka hän huomasi tätä taivaanmerkkiä kovasti pelkäävän ja eniten ajattelevan omaa henkeään. Mutta aivan huolettomaksikaan ei hän korkeaa puhuttelijaansa sentään halunnut päästää.

— Mikä vaara? uteli kuningas vieläkin levottomana. — Hengenvaarako?

— Sitä ei tähti sano. Se voi olla vankeutta tai tautia tai muuta kärsimystä, mutta sitä vastaan voit itse pitää varasi, kuningas, kun eteesi katsot…

Sysikorven äijä puhui jo rohkeammin. Kun hän tuli kuninkaan luo, oli hän tuntenut arkuutta ja mieltä herpaisevaa kunnioitusta, kuningas kun oli kuvattu niin ankaraksi ja ylvääksi. Nyt ei tämä henkeään pelkäävä vanhus ollutkaan hänestä enää mikään perin yliluonnollinen henkilö. Ja kun hän tuokion kuluttua vihdoin pääsi kuninkaalle selittämään omaa asiaansa, erämaavalitustaan, teki hän sen jo pelottomasti ja varmalla äänellä. Kuningaskin kuunteli, äskeisestään ilmeisesti tyyntyneenä, talonpoikain haikeaa kuvausta kärsivällisesti ja riehahtamatta.

Mutta jos Jyrki-setä oli toivonut rauhoittavilla ennustuksillaan saavansa Kustaa Vaasan suopeammaksi hämäläisten erämaa-oikeuksille, niin siinä hän sittenkin pahasti pettyi. Sen oivalsi Martti jo kuninkaan ensimmäisistä välikysymyksistä, jotka osoittivat hänen erittäin hyvin tuntevan koko tämän takamaa-asian. Ja kun talonpojat olivat mielestään kyllin selvästi todistaneet vanhat oikeutensa, pyytäen, että nuo maat heille palautettaisiin, niin ryhtyi hän heille tyynesti mutta varmasti vastaamaan, että he ovat aivan väärässä luullessaan vuotuisilla kala- ja kaskimatkoillaan saaneensa nuo maat haltuunsa.

— Ne ovat meidän, kruunun, ja me annamme ne sille, joka niitä ryhtyy viljelemään.

— Meillähän siellä on halmeet ja saunat… yritteli korven mies inttämään. Mutta se ei auttanut. Kuningas julisti haluavansa saada erämaat pysyvästi asutetuiksi ja neuvoi hämäläisiä viipymättä perustamaan vakinaista asutusta vielä vapaina oleviin takamaiden osiin — niitä on siellä riittävästi. Muuten ne ovat heiltä mennyttä kalua.

— Entä savolaiset, jotka ovat anastaneet kaskemme ja apajamme? tiukkasi Jyrki.

— Heidän täytyy saada siellä jatkaa viljelyitään, koska heille on siihen annettu lupa.

Silloin virkahti siihen jo Martin nuorempi sukulainen kipakasti:

— Meidän maillamme — siitä ei tule mitään! Martti käänsi serkkunsa sanat vähän varoskellen kuninkaalle, mutta tämä oli jo nuoren miehen äänestä ja eleistä oivaltanut, että hän asettui kuninkaan määräystä vastustamaan, ja urahti nyt ankarammin:

— Hä, mitä sanoo nulikka? Uhkaako, niskoitteleeko?

Martti koetti taitavasti väistää sanojen särmäkkyyttä ja siitä johtuvaa mielten kiihtymystä, mutta nuori, sisukas sydänmaalainen, joka oli kiusaantunut pitkästä odotuksesta, jonka hän nyt oivalsi sittenkin tuloksettomaksi, puhui pian suunsa puhtaaksi:

— Sano suoraan kuninkaalle, että jollei kruunun puolesta toimiteta savolaisia pois takamailtamme, niin toimitamme heidät sieltä itse pois! Sitä ei Martti ehtinyt; ruotsintaakaan, mutta oli aivan kuin kuningas olisi tässä ymmärtänyt suomea. Lausutun uhkauksen hän joka tapauksessa oikein käsitti, sillä nyt hän kivahti:

— Aikovatko he ryhtyä omin päinsä erämaa-asiaan, ryhtyä kapinoimaan? Varokaa te uppiniskaiset suomalaiset, käsivartemme ulottuu teihin takamaillekin. — Ja Martille hän lisäsi: — Käske heidän lähteä kotiinsa viljelemään maitaan ja hoitamaan kiltisti talouttaan omilla konnuillaan; ja jos he eivät tyydy määräyksiimme, niin annamme Kustaa Finckelle vielä selvemmät käskyt. He saavat nyt mennä!

Kuningas oli koettanut hillitä kiihtymystään, mutta ei sitä voinut, — talonpoikain itsepäisyys ja uppiniskaisuus tässä asiassa häntä kiusasi. He eivät saaneet tuhmiin kalloihinsa mahtumaan, että maa oli saatava asutetuksi, että valtio kärsi heidän vanhoillisesta viljelys- ja elinkeinotavastaan — se häntä sapetti. Ja suuttuneena hän käski Martin näille kuninkaan kutsusta saapuneille vieraille ilmoittaa, että he saavat kiittää onneaan, kun ei hän heitä heidän uppiniskaisuutensa vuoksi sulje tyrmään!

Mutta jo ilman tätäkin uhkausta oli sydänmaan miesten mieli kylliksi myrtynyt. Tämäkö on se korkea ja oikeudenmukainen "maan isä", jonka puolesta kirkoissakin rukoillaan, se talonpoikain ystävä, jonka luo on kehuttu kansan miestenkin aina voivan turvallisesti mennä saamaan suojaa ja apua, — sitäpä oli heidän vaikea uskoa!

Martti koetti, miehiä majataloon saatellessaan, puolustella kuningasta, selittäen, että hän kyllä rakastaa kansaa, mutta on tässä asiassa toisella kannalla.

— Ei hän meitä rakasta, kyllä se nyt nähtiin, vastasi siihen Jyrki-setä sanomattomalla pettymyksellä, sillä häneen syvälle juurtunut kunnioitus kuninkaan oikeamielisyyttä kohtaan oli nyt pahasti höltynyt. — Hän on samanlainen sortaja kuin kaikki muutkin herrat, yhtä luuta vuohensarvi!

— Olisit heti aluksi ennustanut hänelle tähtien mukaan kuolemaa ja helvetin tulta, ehkä olisi vaari silloin heltynyt. — Sellaisella leikillä koetti hänen kolmas kohtalotoverinsa keventää sydäntään. Mutta Jyrki ei nyt ymmärtänyt leikkiä.

— Silloin olisi hän varmasti sulkenut tyrmäänsä meidät, jotka tulimme oikeuttamme hakemaan, hän vastasi. Ja nuori Esko lisäsi:

— Ei tullut apua kuninkaista, sen olisit, setä, voinut ennustaakin. Nyt ei liene meillä muuta jälellä kuin auttaa itseämme.

— Niin, sillä tiedolla kai saamme nyt nousta suksillemme, toisti Jyrki haikeasti.

Ja haikealta se tuntui Martistakin, kun hän, saatettuaan muutamaan Mätäjärven pikkutaloon nuo pitkään odottaneet matkamiehet, siellä lausui heille hyvästit. Nämä olivat hänen ainoat sukulaisensa maailmassa, niiden hyväksi hän olisi tahtonut jotakin tehokasta tehdä, mutta ei kyennyt heitä rahtuakaan auttamaan. Hän tiesi, että piispa Agricolakin jo oli puhunut kuninkaalle tästä erämaa-asiasta, ehdottaen, että hämäläisille koituva tappio menetetyistä erämaista heille jollakin tavoin korvattaisiin, mutta turhaan. Kuninkaalla on yksin vallan täydellisyys, hän se yksin määrää, mikä on oikein, mikä väärin. Hän on kuin Jumala, hän yksin tietää, mikä on hänen alamaisilleen hyödyksi ja tarpeellista… Ja kuitenkin hän on vain heikko, erehtyvä ihminen, joka vapisee taivaalle noussutta pyrstötähteä ja pelkää sen merkitsevän itselleen kuolemaa…!

Eihän nuori kirjurinapulainen voinut päättää, oliko hänen "tuhmien", talonpoikaisten sukulaistensa asia valtakunnan kannalta oikea vai väärä, mutta heitä, koko maakuntaa, uhkasi nyt joka tapauksessa nälkäkuolema, ja siksi hän hiljaisissa mietteissään oli täydellisesti heidän puolellaan. Ja siksi oli hänestä nyt niin raskasta erota heistä, jotka olivat häneenkin luottaneet ja joiden Suomen halki täytyi lähteä viemään tietoa pettymyksestään kaukaiselle kotiseudulleen. Erota kai iäksi, voimatta tuon tuntemattoman kotikulmansa hyväksi tehdä mitään!

Ei tiennyt Martti Pietarinpoika, näissä mietteissä majatalosta palatessaan, että hän vielä ennen pitkää joutuisi näitä kotikulmalaisiaan uudelleen tapaamaan ja saisi vielä kerran yrittää jotakin heidän hyväkseen.