XXII

Kuninkaan airut Martti Pietarinpoika ajoi rekitoverineen päivän toisensa perästä lumisia metsiä pitkin kaukaista itää kohti. Yksinäistä ja yksitoikkoista oli se matkanteko ja tiet olivat tavallista pahemmin ummessa. Ihmiset eivät näet tänä talvena vainolaishuhujen peloittamina paljoa yleisillä teillä liikkuneet, he olivat jättäneet kauppamatkansakin varmempiin aikoihin ja veronsa maksamatta eikä siten päiväkausiin tavattu yhtään vastaantulijaa. Mutta mitään vihollisia ei myöskään matkan jatkuessa näkynyt eikä kuulunut. Kylissä, joissa airueet syöttivät hevostaan ja yönsä nukkuivat, tiedettiin kyllä paljon kulkupuheita idempänä liikkuvista vainolaisista, mutta kukaan ei ollut näillä mailla niitä nähnyt. Ei ollut viime aikoina kulkenut pakolaisiakaan, kaikki tiedot Itä-Suomesta olivat pysähtyneet kuin umpitiehen. Sokeaa matkaa oli siis kuninkaanlähettien yhä eteenkinpäin tehtävä. Unelias tulkki torkkui reessä Martin rinnalla, väliin vain karahtaen siitä peljästyneenä pystyyn, milloin jalaksenjälki ilmestyi umpitielle tai koppelo risahti vesakossa — ei ollut nuorella airuella neuvoa eikä apua seuralaisestaankaan.

Näin sivuuttivat he Hämeenlinnan, joka oli elänyt ja eli edelleen kovassa pelossa, mutta jonka harvalukuiset linnamiehet toki eivät tiedustelumatkoillaankaan olleet vainolaisia tavanneet, ja saapuivat eräänä iltana muutamaan Vanajan majataloon, johon he yöpyivät. Vähän myöhemmin ajoi sinne toinenkin airut, ratsumies, idästäpäin tullen. Se oli outo tapaus tällä matkalla, joten Martti kiirehti pihalle asti saapunutta puhuttelemaan. Mutta mies, joka oli lumiteitä satulahevosella saapunut, oli perin huonossa kunnossa, tuskin hän pääsi selästä kunnolla alas ja ääni pihisi hänen tulehtuneesta kurkustaan kuin haudasta, — yhtä huonossa tilassa oli lamaan ajettu hevonenkin. Matkamies vannoi jaloilleen päästyään käheästi, että sen yön ja seuraavan päivänkin hän tässä lepää, — hän oli ollut kuolla viime taipaleella —, lepää tässä, olipa Turkuun kuinka kiire tahansa! Muuta hän ei osannut paljon ajatellakaan, niin lopen uupunut hän oli.

Martti kertoi olevansa kuninkaan Turusta tuleva airut ja kyseli, minkälaisia sanomia ratsumies kuljetti ja mistä hän tuli.

— Viipurista hän tietysti tuli, kertoi mies, mutta pääsikö hän Turkuun asti, jonne matka piti, sitä hän epäili. Heitä oli alkuaan ollut kaksi, mutta hänen toverinsa oli jo uupunut matkalle, pian uupuu kyllä hänkin, — siihen väsymykseensä hän aina palasi.

— Viipurista tulet, — takertui Martti uteliaana hänen sanoihinsa, — miten sieltä pääsit lähtemään?

— Miksen lähtemään päässyt, mutta taipaleenteko valtateillä, se on toista!

— Eikö siis Viipuri enää olekaan saarroksissa?

— Ei se täältä päin ole ollutkaan, ja johan sieltä nyt ryssät lähtivät kokonaan.

Enempää ei Martit siinä pihalla ehtinyt kyselemään eikä hän aivan paljoja lisätietoja saanut matkamieheltä lypsetyksi häntä vuoteeseenkaan autellessaan. Mutta silloin hän itse jo oli tehnyt päätöksensä.

— Lepää sinä täällä rauhassa, minä palaan viemään viestisi kuninkaalle, joka sitä hartaasti odottaa, puhui hän uneen vaipuvalle ammattitoverilleen. — Onko sinulla mukanasi mitään kirjettä Viipurista?

— On sellainenkin, tuossa povellani, hae sieltä. Lähde viemään sitä, minusta ei ole siihen miestä nyt eikä huomennakaan…

Omin lupinsa siinä Martti toimi, — olisihan hänen pysähtelemättä pitänyt rientää tsaarin kirjettä viemään —, mutta hän tunsi kuninkaan tietojenjanon sekä rajattoman levottomuuden ja teki päätöksensä siihen luottaen. Viipymättä valjasti hän vain hetkisen levänneen hevosensa, herätti jo nukkuneen matkatoverinsa, joka unen pöpperössä ollen vasta kotvan kuluttua tajusi, mistä oli kysymys, ja ajoi hänen kanssaan heti yötä myöten äskeisiä jälkiään takaisin Hämeenlinnaan. Siellä kertoi hän lyhyesti asian linnanherralle, Herman Flemingille, sai tältä kannatuksen hankkeelleen ja jätti sinne velttoluontoisen tulkkitoverinsa odottamaan. Tuota pikaa hän vaihtoi itselleen linnan tallista uuden hevosen, nosti rekeensä suksetkin kaiken varalta ja lähti levähtämättä, yhä yötä myöten, ajamaan entistä, yksitoikkoista taivaltaan Turkuun päin minkä vain hevosen kavioista pääsi… Hän oli torkkunut reessä raskasmielisenä koko tulomatkan, nyt hän jaksoi ilomielellä pari yötä reessään valvoakin. Mutta suksilla hän sittenkin eräänä aamuna, yön hiihdettyään, saapui Turkuun, laskien sisään Hämeenportista. Hidasta ja vaivaloista oli saada majapaikoista vaihtohevosia, eikä hän malttanut jäädä niihin syöttämään eikä odottamaan. Hän oli sen vuoksi jättänyt rekensä ja hevosensa muutamaan kestitaloon ja noussut suksilleen. Keli oli kuitenkin raskas suksillakin kulkea eikä siihen nuori teini ollut tänä talvena harjaantunut. Niin hän olikin nyt perille tullessaan melkein yhtä uupuneessa kunnossa kuin hänen Vanajaan jäänyt ammattitoverinsa, mutta sisäinen into häntä pakotti pysähtelemättä painamaan eteenpäin.

* * * * *

Jo aamuhämärissä olivat Turun ja sen ympäristön arvohenkilöt saapuneet linnaan hyvästelemään ja matkalle saattamaan kuningasta, jonka nyt oli määrä lähteä Suomen mantereelta. Siellä olivat, lähtöaamiaista haukattaessa, siten läsnä Turun piispa tuomioherroineen, Henrik Klaunpoika Horn, kaupungin pormestari ja muutamat muut, toivottaen kuninkaalle ja Juhana-prinssille onnellista matkaa ja pikaista paluuta turvallisempiin oloihin. Mutta siitä paluustaan kuningas ei luvannut mitään varmaa, hän ajatteli vain lähtöään. — Pelkäämme, että meidän olisi tänne raskasta palata, vaikka suuriruhtinas pyynnöstämme suostuisikin rauhaan ja kutsuisi joukkonsa maasta pois. Sillä millainen on täällä silloin todennäköisesti tilanne? Armeijamme päällikköineen tuhottu tai vangittu, linnamme ja kaupunkimme hävitetyt — lisäisikö se kaikki tähänastisia ilojamme tässä maassa!

— Emmehän tiedä vielä sotaväkemme kohtalosta mitään, vastasi Henrik Horn rauhoitellen. — Sen on ollut taisteltava vaikeissa oloissa, ja vähän olemme sitä voineet auttaa, mutta… — Mutta miksi eivät olisi meille tänne edes tietoja toimittaneet, jos ovat puolensa pitäneet? murahti kuningas melkein suuttuneena. Voiko se olla sitä parantumatonta suomalaista saamattomuutta… ei, tietysti on kaikki menetetty, tuskin lie henkiin jäänyt yhtään, joka meille suruviestinkään toisi. Kai sen venäläiset itse tuovat… Kuningas oli kadottanut kaiken toivonsa ja hän oli lopen kyllästynyt koko tähän maahan, jota hän nimittikin valtakuntansa onnettomaksi kolkaksi, surun lapseksi. Ja hän syytteli siitä edelleen suomalaisia itseään. Itsehän olivat he nyt kaikin mokomin tahtoneet sotaa… mutta sen he saavat pyytämättä niskaansa yhä uudestaan… saadaanko tässä maassa koskaan pystyyn mitään säännöllistä, rauhallista kehitystä, sitä hän enää tuskin uskoi.

Suomalaiset eivät ruvenneet siihen vastaamalla ärsyttämään kuninkaan mieltä, surunvoittoisesti vain silmäilivät piispa Mikael ja Henrik Horn toisiaan — he tunsivat toistensa ajatukset. Mutta Juhana-prinssi oli, vaikkei ollut iloisimmillaan hänkään, toivehikkaampi. Sodan hävitysten jälkeenhän on rakentava työ sitä tarpeellisempaa, lausui hän, ja siinä tahtoi hänkin mielellään olla mukana.

— Tuleeko siitä rakennusta ihmisten asuttavaksi, epäili kuningas. — Minusta täällä on sellainen kuolon hiljaisuus, joka ei ennusta muun kuin hautuumaiden rakentamista. Rakentakaamme, poikani, siellä, missä elämää voi syntyä! Näissä mielialoissa teki Kustaa-kuningas lähtöä Suomen mantereelta, — taikka valmistausi pakoon, minkä hän itse myönsi. Reet odottivat matkavalmiina pihalla, hän siemaisi pikarinsa loppuun ja kutsui hovipalvelijaansa vetämään hänen jalkoihinsa suuria poronnahkakallokkaita.

Silloin kuului rymyä rappusista ja kenellekään ennakolta ilmoittamatta ryntäsi Martti Pietarinpoika kokoontuneiden herrain ruokahuoneeseen, torvesi sinne lumisena, hikisenä, posket kalpeina rasituksesta ja silmät pullollaan viimeisistä hiihtoponnistuksista.

— Sinäkö, pahan ilman lintu, siihen vielä vihoviimeiseksi ilmestyt! huudahti kuningas kirjuriairuensa tuntiessaan. Hän oli noussut seisomaan airuen saapuessa ja tapaili nyt pöytää tuekseen, jatkaen: — Et siis päässyt Viipurin lähettyvillekään, ryssät palauttivat sinut jo matkalta, niinkö? Ja lähestyvät tänne kintereilläsi, niinkö?

— Eivät palauttaneet ryssät, palasin itse…

— Jättäen tehtäväsi suorittamatta, — se on juuri teidän tapaistanne!

Siihen syytökseen ei Martti nyt voinut eikä malttanut vastata. Häneltä äkillinen siirtyminen pakkasesta ja ponnistuksista huoneen lämpimään melkein salpasi hengityksen. Läähättäen hän vain sai soperretuksi:

— Kuningas, ryssät eivät ole enää Viipurin edustalla!

— Vaan missä, Kymijoellako?

— Viipuri on vapaa, vihollinen karkoitettu…! Kuningas ei sitä aluksi ollenkaan uskonut. Hän uteli epäilevänä:

— Mistä sinä sen tietäisit, siellä et ole ehtinyt käydä! Karkoitettu — millä voimalla? Tuletko tänne meille satuja latelemaan? Keneltä niitä olet kuullut? Kerro!

Jo oli nuori airut saanut sen verran hengäistyksi, että saattoi ruveta kertomaan alusta alkaen mitä oli Vanajassa Viipurin airuelta kuullut. Ja vakuudeksi hän ojensi kuninkaalle tältä saamansa kirjeen. Siinä Viipurin sotaväen päälliköt, Jaakko Bagge ja Klaus Horn, lyhyesti mutta ilmeisellä riemulla ilmoittivat, että venäläiset, ammuttuaan Viipuria muutaman viikon ja sitä suunnattomalla väellään piiritettynä pidettyään, olivat tammikuun lopulla lähteneet koko joukkoineen tiehensä. Piiritetyt olivat ajaneet takaa heidän jälkijoukkoaan, joka kiireisesti peräytyi rajalle.

— Miten se on mahdollista? kysyi kuningas, kuunneltuaan henkeään pidellen, kun Henrik-herra luki hänelle ääneensä viipurilaisten kirjeen, ja ruveten jälleen terästymään äskeisestä heikkoudestaan. — Ehkä on ryssillä siinä jokin salajuoni, ehkä he ovat taas vetäneet nuo herkkäuskoiset suomalaiset loukkuun?

— Ei se ole mahdollista. Bagge ja Klaus Horn ovat ajaneet heitä takaa rajalle ja palanneet Viipuriin, missä kirje on päivätty, vastasi Henrik Horn peittämättömällä riemulla.

— Mutta miten sitten, — viisikymmentätuhatta miestä!

— Ryssä on kai suuresta lukumäärästään huolimatta saanut kyllänsä, arveli Steen-herra pitemmittä mutkitta. Mutta se selitys ei kuningasta tyydyttänyt. Hän kääntyi taas Martin puoleen, jonka piispa sillävälin oli istuttanut lepäämään, ja uteli tältä tarkoin sanasta sanaan, mitä Viipurista tullut mies oli kertonut. Tämän kertomus oli kuitenkin ollut sangen lyhyt. Viipuri oli jo ollut idän ja pohjoisen puolelta saarrettuna, vihollisten suunnaton sotaleiri oli ollut kaupungin edustalla, taistelua oli kestänyt herkeämättä. Länteen päin, Neitsytniemelle, oli kulku linnasta kuitenkin vielä vapaa, ja eräänä yönä vedätettiin sieltä kärryillä, sillä lunta oli sillalla vähän, olkia ja heiniä linnan hevosille umpipiirityksen varalta. Puusilta, jota myöten kuormat tuotiin, kolisi kovassa pakkasessa, — ehkä luulivat viholliset uusia apujoukkoja oikein tukuttain saapuvan linnaan. Niin oli kaupungissa oletettu ja niin oli ratsumieskin arvellut. Varmaa vain on, että seuraavana päivänä oli näkynyt harvinaisen vilkasta liikettä venäläisten leirissä ja sitä seuraavana yönä he kaikessa hiljaisuudessa lähtivät tiehensä tykkeineen, kuormineen. Aamulla oli leiri tyhjä…

— Tyhjä — ja ilman taistelua? kummasteli kuningas.

— Niin. Ja piirittäjät pakomatkalla, airut oli itse ollut heitä takaa-ajamassa.

Sehän oli satua, mutta kuitenkin ilmeisesti totta! Kuningas istui nojatuolissaan suloisen turtumuksen valtaamana ja kuunteli airuensa kertomusta kuin ihanaa unta. Tämä on salaperäinen maa, tuumi hän itsekseen, noilla salaperäisillä suomalaisilla lienee sittenkin joitakin yliluonnollisia kykyjä, heidän noitansa ja velhonsa eivät liene sittenkään pelkkiä petkuttavia poppamiehiä. Sillä täällä tapahtuu tuon tuostakin jos jotakin merkillistä — ja aina kun kaikki on hukassa. Eikö sama Viipuri vapautunut jokseenkin samalla tavalla Knut Possen aikoihin, eikö pässi kerran pelastanut heille Savon uuden linnan!

Hän käännähti yhtäkkiä piispa Agricolan puoleen:

— Uskotko sinä, mestari Mikael, tuota heinäjuttua?

— Suoraan sanoen, en, vastasi piispa hymähtäen.

— Siinä on siis kuitenkin ollut muita voimia mukana! Minkälaisia?

— Enhän ole sotataitaja, vastasi piispa nyt vakavammin. — Mutta eiköhän siinä ole ollut ratkaisevana miesten voima, puolustajain sitkeys ja uljuus ja horjumaton usko voittoonsa…

Kuningas vaikeni. Tätä tunnustusta hän ei ollut valmis noin rentonaan antamaan suomalaisista, joita Viipurin puolustajat melkein yksinomaan olivat ja joihin hän ei paljonkaan luottanut. Hän pyörähti nyt Henrik Klaunpojan puoleen:

— Ehkä loppuivat vihollisilta ruokavarat, maakunta oli tyhjäksi ryöstetty?

— Ehkä niinkin — he kai jo ensi yrityksestä huomasivat, ettei heillä ollut paljoa toivoa päästä piankaan Viipurin varastoja syömään. Pitkä talvipiiritys ei ole hauskaa, he ehkä kyllästyivät ja läksivät.

— Kunhan läksivät, huoahti kuningas silloin helpotuksesta, jättäen tapahtuman selitykset toiseen kertaan. — Maa on siis nyt joka tapauksessa vihollisista vapaa, me voimme nyt keventynein mielin täältä lähteä.

Mutta piispa tarttui kiinni näihin hänen viime sanoihinsa, kysyen, aikoiko kuningas todella nyt ilman muuta nousta rekeensä ja lähteä ajamaan.

— Arvelin pyytää teidän majesteettianne tänään Turun tuomiokirkkoon, johon aion kutsua kaikki, ylhäiset ja alhaiset, kiittämään korkeinta tästä isänmaamme onnellisesta pelastuksesta.

— Olet oikeassa, Mikael, me voimme kyllä lykätä matkamme päivän tai pari, ja rahvaan kanssa tahdomme tänään tulla kirkkoon. Sillä paljon olemme kiitosta velkaa, raskas taakka on tänään kirvonnut sydämeltämme.

Tarkemmin ajatellen oivalsi Kustaa Vaasa, että saapunut sanoma muutenkin vielä vaati häntä viipymään Turussa, ennenkuin hän saattoi lähteä Ahvenaan perheensä luo. Olihan annettava ohjeita kaikille käskynhaltijoille muuttuneen tilanteen johdosta, Viipurin linnanherroja oli varoitettava hievahtamatta pysymään paikoillaan rajaa vartioimassa, sillä ryssäin juoniin ei ollut luottamista, ja kirje suuriruhtinaalle oli nyt muutettava vähän toiseen sävyyn — olipa hyvä, että se tuli palautetuksi!

— Lähetetäänkö tämä rauhantarjous sittenkin tsaarille, vaikka väkemme on karkoittanut hänen sotajoukkonsa Suomesta? kysyi Henrik Horn, joka yleensä ei tätä armon pyynniltä vivahtavaa tarjousta ollut kannattanut.

— Lähetetään tietysti, ja nythän siihen on entistä suurempi syy ja mahdollisuus, vastasi kuningas, joka ei vielä ollut vakuutettu tämän tilapäisen menestyksen jatkuvaisuudesta ja joka tapauksessa, karvaan kokemuksensa opettamana, tahtoi saada rauhan toimeen itärajallaan. — Martti Pietarinpoika saa lähteä jatkamaan, keskeytynyttä matkaansa, niin pian kuin olemme valmistaneet kirjeet myöskin Viipurin herroille.

Näin kääntyi huomio taas uupuneeseen lähettiin, joka penkilleen lyyhistyneenä, mutta onnellinen hymy kasvoillaan oli ääneti kuunnellut herrojen keskustelua hänen tuomansa tiedon johdosta. Kuningas oli hänelle nyt sangen armollinen, ei moittinut enää sanallakaan hänen omapäistä menettelyään, jonka kautta hän oli ehtinyt vielä saada Turkuun tuon suuren ilosanoman, ja lupasi muistaa häntä sopivalla lahjalla, kun he molemmat keväällä ovat tänne takaisin palanneet — nyt Kustaa jo ilmoitti varmasti vielä Ahvenanmaalta palaavansa Turkuun.

Antoipa kuningas Martti Pietarinpojalle, jonka toimeliaisuuteen hän nyt entistä enemmän luotti, uusiakin tehtäviä. Hänen oli Viipurista, jonne hänen oli vietävä päällikköjen kirjeet ja josta tsaarin kirje oli edelleen toimitettava rajalle, matkustettava vielä millä keinoilla pääsi Savonlinnaan, sillä kuningas tahtoi antaa Kustaa Finckelle ja Klaus Flemingille käskyt, etteivät he enää sieltä hyökkäisi rajan yli eivätkä ärsyttämällä venäläisiä turmelisi hänen rauhantoiveitaan. Tälle toimenpiteelle hän, tuntien nuoren Klaun kiihkeän luonteen, antoi aivan erikoisen merkityksen, ja neuvoi hän nuorta airuttaan huolellisesti toimittamaan tämän käskyn perille.

Pitkä matka oli siten Martilla, joka juuri, väsymykseensä nääntymäisillään, oli matkalta palannut, taas edessään, mutta hän ei sitä säikkynyt. Eikä hän, istuttuaan tuon keskustelun ajan kuninkaan ateriahuoneessa ja itsekin ruokaa saatuaan, enää väsymystä tuntenutkaan; kaikki näytti hänestä taas toivehikkaalta, iloinen onni pulpahteli hänen rinnassaan. Ja kun linnan väki päivemmällä hankkiusi tuomiokirkkoon, johon ainoata jäljelle jäänyttä kelloa soittamalla Turun asujamisto oli kutsuttu koolle, lähti hänkin mukaan. Kulkuset kilahtivat hänestä taas tänään kirkkaasti ja iloisesti, kun linnasta kirkkoon ajettiin pitkässä saattueessa, jonka ensimäisessä, suuressa saanireessä rinnakkain istuivat vanha kuningas ja nuori prinssi. Väkeä tulvi kirkolle joka taholta, sinne ajelivat aateliset maatiloiltaan korskuvilla oriillaan ja heidän tieltään syrjäytyivät hankeen turkulaiset käsityöläiset ja pikkuporvarit, jotka olivat ottaneet itselleen vapaan päivän. Sillä kaikkialle oli jo Martin tuoma ilosanoma ennättänyt levitä, ja hänestä tuntui, siinä pystypäisenä linnan reessä ajaessaan, että kaikki jo tiesivät juuri hänen tuoneen heille tuon suuren sanoman.

Kirkossa soivat urut pehmoisesti ja hartaasti. Niitä oli Martista tänään leppoisa, autuas kuunnella, niiden sävelet ikäänkuin säestivät hänen oman mielensä ailahduksia. Hänestä tuntui, vaikkei hän sitä osannut itselleen tarkemmin selittää, että nyt oli hänellekin, niinkuin koko maalle, taas onnen päivä alkanut, nyt hän kaikista vaikeuksista huolimatta saattoi käydä toteuttamaan sydämensä kaihoisaa onnenkaipuuta, luoda itselleen oman kodin, jossa emäntänä häärii valkotukkainen, ilosilmä tyttö…

Hän näki piispan kaikkien tuomioherrainsa ympäröimänä astuvan alttarille ja kiitosvirsi alkoi. Ja urut säestivät sitä hempeästi ja hartaasti, säestäen samalla edelleen sointuvasti hänen omiakin ajatuksiaan ja mielialojaan.

Väsyneen airuen pää vaipui niissä onnen mietteissä vähitellen rintaa vastaan. Kauan valvonut mies nukahti suloisesti kirkon penkkiin.