XV

Vilkas liike ja moninainen surina soi Turun vanhassa linnassa, kun Martti Pietarinpoika eräänä päivänä heti joulun jäljestä hiukan neuvotonna käveli sen äsken siistityissä, entiseen verraten komeissa juhlasuojissa, tietämättä itse minne mennä ja mihin ryhtyä. Siellä juostiin rappusissa, paukutettiin ovia, hoputettiin, naurettiin — kiirettä oli joka taholla.

Näin oli ollut aina siitä asti, kun kuningas muutamia päiviä ennen joulua saapui Helsingistä Turkuun, tavaten siellä jo vastassaan puolisonsa, nuoren ja hempeän Katarina Stenbockin, joka oli sinne Tukholmasta äsken purjehtinut hovinaisineen ja seuralaisineen. Kohta oli silloin tullut eloa ja väriä vanhaan linnaan, jossa samalla hetkellä oli tunnettavissa leppoisampi mielialakin. Itse vanha kuningaskin oli ikäänkuin nuortunut, notkein jaloin hän seurasi suloista puolisoaan linnan saleissa ja leperteli hänelle pehmoisesti kuin rakastunut sulho. Linnassa oli siitä saapumispäivästä asti pitkin joulupyhiä yhtenään pidetty juhlapitoja, kaikki kirjoitustyöt ja hallitushuolet olivat saaneet levätä. Martti Pietarinpoikaa ei oltu kertaakaan tarvittu kirjurinapuun ja hän oli Turkuun palattuaan tuskin kuningasta tavannutkaan, vaikka hän nyt asusti itse linnassa ja siten tuli olleeksi mukana sen hyörinässä.

Kuitenkin olisi Martin välttämättä juuri nyt pitänyt tavata kuningasta — sitä varten hän niin levottomana liikuskeli siellä etuhuoneissa, toivoen pääsevänsä edes jossakin lomassa hetkeksi vanhan suosijansa puheille. Sillä nuo Sysikorven talonpojat, jotka jo pari viikkoa olivat viipyneet Turussa, odottivat tilaisuutta päästä itsensä maanvaarin puheille, ja Martin olisi ollut heille se tilaisuus hankittava. Mutta juuri nyt ei hän siinä onnistunut; Kustaa Vaasa oleskeli, milloin ei pitoja pidetty, kaiket päivät sisähuoneissa vaimonsa ja lastensa luona, — monet muutkin asiamiehet häntä nyt turhaan tavoittelivat.

Linnan suojissa harhaillessaan yhdytti Martti nyt sitävastoin Juhana-prinssin, joka siellä reippaana puuhaili luistin- ja ajoretkiä. Prinssi tervehti häntä ystävällisesti — eräänlainen hiljainen tuttavallisuus oli heidän välilleen punoutunut siitä asti, kun Martti oli Pähkinälinnan edustalla käännyttänyt hänen hevosensa, joka seikkailu heillä oli salaisuutenaan, siitä kun ei vieläkään oltu kenellekään puhuttu.

— Tänään antavat teinit täällä linnassa esityksiään, kertoi prinssi hilpeästi, — sinä tapaat siten täällä entisiä tovereitasi. Ja sen jälkeen taas karkeloidaan.

— Pääsevätkö porvariperheetkin taas mukaan? kysyi Martti, tuumiskellen, tapaisiko hän täällä ehkä muitakin tuttaviaan.

— Pääsevät — kutsu sinäkin vain tuttaviasi. Kuules, sinullahan oli sievä tyttötuttava kesällä täällä Turussa, onko hän porvaristyttäriä?

— On kyllä.

— No, tuo hänet vanhempineen tänne teinipitoihin ja kuhertele taas kerran sinäkin…!

Tämä kutsu rupesi nyt Martin mieltä askarruttamaan ja pian painostamaankin. Edellisten päiväin juhlissa, joihin eräitä Turun varakkaimpia porvarisperheitä oli kutsuttu, oli hän kaipauksella ajatellut, että jospa hänen Kerttunsakin olisi täällä kukkeiden neitosten parvessa, — hän ei ollut Turkuun palattuaan tyttöään vielä paljoa tavannutkaan. Mutta nyt tuo äkkikutsu pani Martin pyörälle: oliko hänen todella tuotava Köyhän Kyrön vaatimaton perhe tänne linnan upeihin pitoihin ja oliko hänen tuotava Kerttunsakin tänne taas vallasnuorukaisten liehakoitavaksi…? Olisi ehkä ollut parempi, ettei hän kysymyksellään olisi tuota kutsua aiheuttanut, — sehän on nyt kuin käsky! Ja kun se kerran nyt on annettu, lienee se vietävä perille…

Kun ei Martilla ollut toiveita tänäänkään päästä kuninkaan puheille, läksi hän linnasta kaupungille tätä asiataan toimittamaan — talo Aningaisten kulmalla häntä yhä voimakkaasti veti. Linnan arkipuolellakin, jossa hän nyt asetakkiinsa ja miekkavyöhönsä pukeutui, oli nyt kaikkialla aivan toinen siivo ja komento kuin kesällä kuninkaan saapuessa. Portaat ja käytävät oli valkaistu, ovet ja parempaan huoneiden seinätkin verhoilla peitetty, yksin pihatkin oli puhdistettu ja siistitty, kaikki kuninkaan Viipurin-matkan aikana. Jokaisella ulko-ovella ja portin pielessä seisoi nyt kypäräniekkoja henkivartioita vahdissa ja linnan vanhat arkinihditkin liikkuivat siellä uusissa vaatteissaan ja kiilloitetuissa nahkavöissään. Sopi siellä nyt kuninkaallisen perheen elellä ja pitää pitoja; — Simo Tuomaanpojankin näki Martti, linnasta lähtiessään, aivan ylpeänä ja pää pystyssä kävelevän siellä kaiken aikaansaamansa komeuden keskellä!

Hiukan empien vei Martti entiseen majataloonsa prinssin kutsut. Siellä nämä kutsut samoin kuin niiden tuojakin vastaanotettiin riemulla — entinen köyhä huonemies oli taas mieluisa vieras. Kiireellä käytiin Kyrölässä valmistuksiin ja jo ensimmäisten vierasten joukossa saapui linnaan Heikki Kyrö vaimoineen ja tyttärineen, kaikki pyntättyinä niin hienoiksi kuin varat sallivat — useimmat muut porvarit olivat tietenkin sentään paljoa upeammin puetut. Ja Martti sai juhlan alussa tytöltään kiitollisia, ystävällisiä katseita. Mutta sitten nämä katseet häipyivät väen vilinään.

Näissä teinijuhlissa olikin näet paljon vieraita, enemmän kuin ennen. Lukuunottamatta paikkakunnan vapaasäätyisiä ja papiston edustajia oli "puoli Turkua" kutsuttu linnaan kuulemaan teinien joululauluja, näkemään kuningasta ja kuningatarta ja paistattamaan itseään hovin hohteessa. Sankka ja kirjava oli siten se yleisö, joka ryhmittyi vaakunasaliin, missä esitykset oli annettava. Porvarilliset perheineen olivat siellä kuitenkin kuin lautamiehinä seinävierustoilla ja takalistossa, mistä he silmät suurina katselivat hovin menoa ja loistoa; vallassäätyiset liikkuivat vapaammin vaakunasalin keskilattialla ja seurustelivat esitysten lomassa keveästi hovilaisten ja kuninkaallistenkin kanssa.

Teinipojat näyttelivät perälavalla, latinalaisia laulujaan laulaen, venytettyä, taruperäistä esitystä Betlehemistä, Juudaan maalta, ja enemmän kuin heitä katselivat porvarit mielenkiinnolla hoviin kuuluvain miesten ja naisten kirjavia pukuja ja sulavia liikkeitä, kumarruksia ja polvennotkistuksia. Varsinkin kun alkoi karkelo, jossa polvisukkaiset, röyhelökauluksiset herrat säkkipillien säestyksellä sirosti kuljettivat lattialla hienoliepeisiä naisia ja sulavasti notkauttivat vuoroin jalkojaan, vuoroin käsiään, olivat porvarien penkit yhtenä silmänä. Entäpä sitten kun yksi ja toinen ylimysnuorukaisista ja sotaherroista tuli pyytämään heidänkin tyttäriään tanssiin ja sormiaan sievästi siristäen talutti heidät lattialle! Siellähän pyörähteli jo Kyrön Kerttukin, joka suloudellaan taas oli kiinnittänyt huomiota puoleensa. Johan sen saattoi arvatakin. Martti Pietarinpoika katseli sitä kiiluvin silmin ja sieraimet värähtävinä oviloukosta… Kuka häntä siinä taluttaa…? — niin, tietenkin Kuitian Klaus, joka täten taas on tavannut kesäisen "keijukaisensa"… Sitäkö varten se tyttö oli tänne kutsuttava…! Kasvavan levottomuuden ja mustan kateen mujut rupesivat kohta nuoren miehen mieltä möyristämään, katkeruus ja suuttumus sitä kouristeli, — suuttumus itseensä, Kerttuun ja tuohon röyhkeilevään ylimykseen. Paha-aavisteiset mielikuvat painiskelivat hänen sydämessään koko karkelon ajan.

Ja sitä kidutusta kesti kauan. Sillä nuori Fleming, joka joskus heitti oviloukkoon ilkkuvan, vahingoniloisen silmäyksen, kutsui Kertun heti uuteenkin karkeloon, niin että se herätti huomiota porvarien ja vallasnaistenkin joukossa, ja nauratteli tyttöä tanssin väliajoillakin leperryksillään. Kuitian junkkari oli tyttöön takertunut kuin takiainen, eikä Kerttukaan yhtään yritellyt pitää miestä loitommalla!

Hukkaan meni Martilta tämän illan ilo. Ei hän enää kuullut entisten toveriensa uusia teiniesityksiä, ei kyennyt hän ihailemaan hovilaisten loistoa eikä sallinut hänen sydämensä hänen myöhemminkään illalla, jolloin nuoret ylimykset jo vihdoin olivat häipyneet naisten luota viinikulhojen ääreen, mennä Kertun luo häntä puhuttelemaan. Ylpeys ja kurkkuun pakkautuva tuska sen esti. Hän seisoi vain melkein liikahtamattomana siinä oven siimeksessä, mihin hän alkujaan oli asettunut, seisoi kalpeana kasvoiltaan, silmät palavina… Eipä hän olisi uskonut itsekään, että Klaus-herran uhka ja karkea pila, joksi hän tuon hienostelun ymmärsi, olisi häneen niin syvästi vaikuttanut. Rakkaaksi oli Kyrön tyttö hänelle käynyt, ja häpeä ja pilkka tuli nyt lisäksi. Siinä seistessään hän kuvitteli, että entiset teinitoverit, jotka kylläkin tunsivat hänen mieltymyksensä Kerttuun, salavihkaa hymähtivät hänen kärsimyksilleen ja että tutut porvariemännät, toiset ivaten, toiset säälien, katselivat vuoroin häntä, vuoroin Kerttua…

Varmasti he niin tekivätkin. Siellä näet supateltiin silmäpelin ohessa jo vilkkaasti seinustapenkeillä; yksi ja toinen porvarinainen kävi puhuttelemassa Kyrön Heikin emäntää, jokunen suihkasi sanasen Kertunkin korvaan, mutta tämä nauroi vain mitä herttaisinta nauruaan… niin, olipa Martti näkevinään hänen kasvoillaan selvää ihastustakin. Juorut olivat nähtävästi jo lähteneet liikkeelle, pahat kielet valmiit myrkyttämään hänen hiljaiset unelmansa ja ottamaan maineen hilpeältä tytöltä, jota vallasjunkkari oli huomattavasti liehitellyt. Ja tulipa sieltä eräs pyylevä emäntä pian Marttiakin ovelle puhuttelemaan. Silloin karahtivat punaisiksi Martin kalpeat kasvot.

Se tulija oli rikkaan Innamaan toimekas emäntä, isävainajan parhaita perhetuttavia, jonka pöydässä Martti oli teiniaikanaan monta ateriaa syönyt, saaden orpopoikana Innamaan Vapulta muutenkin osakseen monenlaista ystävyyttä. Hän kuiskasi nyt Martille:

— Huomaanpa, kuinka ovat asiat. Klaus-herra koettaa kietoa Kertun lankoihinsa ja juorut ovat jo käynnissä. Mutta ole huoletta, minä järjestän asiat sekä sinun että Kertun vuoksi ja teidän hyväksenne — tunnenhan välinne!

Ihmeissään sitä Martti kuunteli. Hän oli itse uhmaillen aikonut huomenna mennä Kyrön Heikin kotiin Kerttua varoittamaan, mutta hänet jähmetytti nyt tyttöparan silmäin palo ja mustan kivun mato raateli hänen tarmonsa voimattomaksi. Olipa hän jo miettinyt sitäkin, kenen puoleen kääntyisi neuvoa pyytäen, sillä hän käsitti velvollisuudekseen jotenkin puolustaa tyttöään ja onneaan, mutta eipä hän, orporaukka, keksinyt ketään auttajaa. Nyt tuli Vappu-emäntä itse hänen luokseen — mitähän se merkitsi?

Kyllähän Martti tiesi, että Innamaan tarmokas emäntä, joka hoiti mainiosti oman talonsa asiat, järjesteli samalla kotikaupungissaan paljon muidenkin asioita, sekä asianomaisten pyynnöstä että väliin pyytämättäkin. Mutta että hän noin vain järjestäisi nuorten vähäpätöisiä lemmen asioita, joista eivät asianomaiset vielä itsekään olleet aivan selvillä, sitä ei hän ollut odottanut. Miksi hän sen tekisi? Eikä Martti ymmärtänyt myöskään, mitä Vappukaan mahtaisi Klaus-herran pirullisuudelle. Melkeinpä pisti tuon muuten hyväntahtoisen emännän tarjous tällä hetkellä vihaksi. Mutta tukeva, toiminnanhaluinen nainen jatkoi:

— Älä ole tietääksesikään, — minua tämä pikkujuttu huvittaa. Kuule! Kuningas ja kuningatar ovat luvanneet tulla ensi lauantaina meidän taloon vieraisiin…

Sen oli jo Marttikin äsken kuullut. Kuningas oli nykyisen yleisen hyväntuulensa vallitessa todellakin luvannut vierailla parissa turkulaisessa porvaritalossakin, rikkaassa Innamaassa ennen kaikkea. Mutta mitä se kuului tähän asiaan, sitä ei Martti käsittänyt — eikä siitä oikeastaan välittänytkään. Mutta topakka nainen jatkoi:

— Tule sinne sinäkin… niin, tulet kyllä muutenkin, mutta tule nyt erityisesti!

— En tiedä onko siitä kenellekään hauskuutta, edes itsellenikään, vastasi Martti alakuloisesti.

— On monelle, saat nähdä, siksipä asiaan ryhdynkin, vakuutti puuhakas emäntä. — Olet nyt arassa paikassa, poikani, siitä voisi aiheutua monenlaista ikävyyttä, mutta ole huoletta, minä selvitän vyyhden. Tällaiset asiat on hoidettava pehmoisesti ja ovelasti. Sinä et nyt ymmärrä, tule vain ylihuomenna meille, ehkä silloin jo ymmärrät… ja ehkä silloin minua kiitätkin…!

Martti ei tosiaankaan ymmärtänyt muuta, kuin että toimi-intoinen nainen oli kai tässä keksinyt jonkun tehtävän ehtymättömälle toimeliaisuudelleen, tahtoen osoittaa siinä oveluuttaan. Ja se ei Marttia, joka näki tyttönsä kylmenevän, paljoakaan lohduttanut.

Mutta älyten tylsäksi seisomisensa siinä oviloukossa hän lähti ulos, vieraiden vielä viipyessä linnassa. Hänen täytyi jäähdyttää polttelevia ohimoltaan ja polttelevia ajatuksiaan. Joulukuisen yön umpipimeään hohtelivat tänä iltana tulet Turun linnan kaikista ikkunoista, kun siellä kuninkaan juhlia jatkettiin. Kummastellen sitä katselivat jäälle ja rantatörmille keräytyneet paikkakuntalaiset, jotka olivat tottuneet näkemään linnansa torneineen synkkänä ja elottomana hahmoittuvan hallavaa taivaanrantaa vastaan. Ja kun vieraat linnasta piankin lähtivät, saattelivat nihdit, roimuavat soihdut kädessään, heitä pihoille ja linnansillalle asti, mistä noustiin rekiin ja ajettiin alas jäälle; paloipa monen reenkin sevillä kuin yössä kiitävä liekki. Monisointuisena, kirkkaana ja terävänä — ulkona yksin kävelevän nuorukaisen mielestä vallan vihlovana — helähti kulkusten kilinä halki hiljaisen talviyön, kun vieraat kilvaten ajoivat kaupunkiin kuninkaan pidoista.

* * * * *

Mutta vielä heleämmin soivat linnan hevosten monet tiu'ut, kun kuningas lapsineen, hovineen ja seuralaisineen paria päivää myöhemmin ajoi kaupunkiin paljon puhuttuihin ja suurella touhulla valmistettuihin Innamaan pitoihin.

Tämän talon isäntä, merenkulkija ja laivaporvari, oli itse pieni, hiljainen ja vaatimaton mies, nousukas, suomalainen suolasaksa, joka laivoillaan kesäkaudet teki kauppamatkoja Lyypekkiin ja Rostockiin ja siten oli paisunut kaupunkinsa miltei äveriäimmäksi porvariksi. Mutta varsin yleisesti kerrottiin, että suuri ansio tähän menestykseen oli hänen rehevällä, tarmokkaalla vaimollaan, Valpurilla, joka kotona Turussa kävi kaupat, hoiti kivipuodin torin laidassa ja kestitsi maalaisia, jotka joukoittain olivat antautuneet juuri tämän talon majamiehiksi. Tämä nerokas ja teräväkielinen nainen se oli talonsa sellaiseen maineeseen nostanut, että oli saanut vaimenemaan ensi sijasta kilpailevain naapuriensa kateet, ja hänpä nytkin, kun Turussa vieraileva kuningas oli päättänyt käydä parissa porvariskodissa, ensimmäisenä oli saanut ylhäiset hovivieraat luokseen. Sitä ei ihmeteltykään, se oli kuin luonnostaan lankeavaa.

Mutta kylläpä olikin Innamaassa viikon ajan keitetty ja paistettu tämän vierailun varalta, raivattu pihat ja koristettu tuvat, lyöty tapit auki kalliimmista isännän ulkomailta tuomista tynnyreistä, sekä teurastettu vasikat jos vuonatkin.

Jo tuli lauantai-ilta. Porvarit olivat saapuneet kutsuihin ajoissa ja seisoivat suurtuvassa ahtaasti sulloutuneina, odotellen korkeita vieraita — niiden lomassa Marttikin piiloili epäilevänä ja innottomana. Hän ei odottanut mitään Valpurinkaan puheista, hänen aivonsa olivat jo aivan väsähtäneet kaikesta kiusasta ja itsekidutuksesta, josta hän jo halusi tehdä lopun tavalla tai toisella. Odottavain joukossa hän näki kuin ventovieraat ihmiset Kyrön Heikinkin perheineen… Kertun silmät pälyivät säteilevinä ja hakevina… kylläpä Martti aavisti, ketä ne hakivat! Mutta vallasperheet ja hovilaiset oli sijoitettu sisempään, hienompaan tupaan, jonka seinille oli ripustettu kalliita verhoja ja jonka katosta säteili komea kynttiläkruunu. Molempiin tupiin oli asetettu suuret, pitkät juhlapöydät, jotka notkuivat herkkuruokien alla, mutta siellä sisähuoneessa heijastivat kynttiläin loistoa hopeiset maljat ja kullankarvaiset kulhot.

Ulko-ovella seisoi isäntäväki kumarrellen saapuville vieraille ja sijoitellen heitä ennakkoharkinnan mukaan eri huoneisiin. Sieltä lappoikin nyt parastaikaa sisään ylhäistä väkeä: Horneja, Flemingejä, Kurkia, Särkilahtia naisineen, jotka tällä kertaa kuninkaan esimerkistä olivat hekin alentuneet saapumaan porvarispitoihin. Miehet tulivat kilahtavin kannuksin ja kiiltävin solkivöin, naiset nahkasilla päärmätyissä, leveähihaisissa, hoikkavyötäreisissä juhlapuvuissaan, ja kaikki asettuivat heti heille osoitetuille paikoilleen odottamaan. Sillä kuningas perheineen ei ollut vielä saapunut.

Mutta kotvan kuluttua helähtivät ulkoa kuninkaallisten hevosten hopeatiu'ut; ovet leväytettiin selälleen, niin että kylmä talvi-ilma huurahti sisään ja sen huurun keskeltä pelmahti esiin väljiä turkkeja ja sulkaniekkoja karvalakkeja — korkeat vieraat olivat saapuneet.

Talon pieni isäntä miltei hukkui siihen väenvilinään, mutta sen rehevä emäntä ehti kaikkialle, auttoi turkit nuoren, kukkean kuningattaren hartioilta, niiaili yhä uudelleen ja yhä syvemmäs nuorille prinsseille, suuteli nöyränä vanhan kuninkaan kättä ja saatteli sitten hienostellen ylhäiset vieraansa suoraan tuonne sisempään juhlahuoneeseen ja juhlapaikoille juhlapöytään. Ennen pitkää sinne nyt sijoittautuivat muutkin vieraat ja ateria alkoi.

Suurtuvasta pälyivät sadat silmät sinne kaikkein pyhimpään, jonne jokaisen olisi tehnyt mieli päästä istumaan, ja Marttikin tähysteli sinne ahnaasti avoimesta ovesta lihavain porvariemäntäin hartioiden lomitse. Siellähän istui Klaus-herrakin vastapäätä Juhana-prinssiä ja viljeli ahkerasti viinikannua. Martti tunsi kaikki nämä ylhäiset pöytäkuntalaiset, joille talonväki piti seuraa, — yhtä nuorta naista vain, joka oli istutettu Klaus-herran ja talonemännän väliin, ei hän heti ollut tuntea. Hän katsoi, uteliaisuutensa viritessä, tarkempaan. Se oli nuori, solakka, korkeapovinen neito, jolla oli paksu, ruskea, aaltoileva tukka ja suuret, ruskeat silmät — onko se joku hoviseurueesta? — Ei, johan Martti hänet tunsi, kun neito päätään käänsi, — sehän oli oman kylän väkeä, Hannus-vainajan, entisen tuomiorovastin tytär, hänen omia lapsuudentovereitaan. Katsopas Kaarinaa! Tyttö oli väliajoin ollut sukulaisissaan maalla, kotvaan ei ollut Martti häntä nähnytkään, mutta nyt hän kuuluu taas viime aikoina asuneen Turussa, sisarensa miehen, pormestari Olavi Bruunin talossa.

Martti ei siirtänyt silmiään siitä pöydän kolkasta, vaan katseli tarkkaavasti tapausten menoa. Tähän koreaan neitoseen oli näet Klaus-herra ilmeisesti jo heti pitojen alussa iskenyt silmänsä, pitäen häntä liehakoimisillaan juhlapöydässä lämpimänä — sen jo toisetkin näkyivät huomaavan. Ja ruskeatukkainen neito viskeli nuorelle ylimykselle vastalahjaksi koreimpia silmänluontejaan.

— Vai Kaarina Hannuntytär täällä, kuiskailtiin porvarien pöydissä, ja pieneen hymyyn vetäytyivät pyyleväin emäntäin suupielet. Kyllähän se lintu tunnettiin; hän oli omituinen taiteajan ilmiö Turussa. Pappiskodissa oli hän lapsena kasvanut, ankarassa kurissa ja nuhteessa, mutta jo silloin oli hän ollut herkkä antautumaan seikkailuihin nousevan ajan vapaampien tuulahdusten mukana. Isä kuoli, tyttö joutui maailmalle, liiteli siellä kuin perhonen ikäistensä iloissa, mutta keveämpänä ja ilmavampana kuin muut… Mutta liehuessaan näin vapaana nuorten joukossa ei hän toki liian pitkälle eksynyt… hän oli perinyt isänsä taitavuuden ja lahjakkuuden… Hänellä oli jo ollut monta lemmentarinaakin, mutta aina niin, että hän käänsi pyörälle nuorten miesten päät ja lehahti sitten itse irti silmukoista, valiten taas uuden uhrin.

— Vai Kaarina nyt Klaus-herran käpälissä, — kuinkapa nyt tämä tyttö niistä selvinnee, junkkari on intohimoinen ja raju! — Niin puheli Martti itsekseen yhä kasvavalla jännityksellä. — Mutta neito on taitava — koettakaapas!

Martin kalvakoille poskille rupesi kohoilemaan väriä, hän rupesi vähitellen aavistamaan Innamaan Valpurin sotajuonen. Terhakka nainen oli nähtävästi päättänyt kietoa Klaun uuteen paulaan, jolloin nuori ylimys ilman muuta hellittäisi entisestä otteestaan, — hän aikoi parantaa junkkarin lemmenhurman toisella, vielä voimakkaammalla. Vastamyrkkyä! Tuo ovela nainen oli sitä junkkarille juottaakseen kutsunut Kaarinan pitoihinsa ja sijoittanut hänet oikein ylimyspöytään — onnistuneeko juoni?

Ateria jatkui, yhä uusia ruokalajeja kannettiin esiin paistinhuoneesta ja jopa rupesivat herkut Martistakin maistumaan. Hän silmäili jo syödessään salavihkaa Kerttuakin, joka oli sijoitettu suurtupaan isänsä ja äitinsä viereen, — niin pieneltä ja aralta näytti nyt siellä hänen ahtaalle litistetty kyyhkysensä tuohon toiseen, uhkeaan impeen verrattuna. Kerttukin kurottausi ilmeisesti yhä uudelleen silmäilläkseen sinne ylimysten pöytään, hänkin oli siis jo havainnut nuoren Flemingin uuden mieltymyksen ja hänen katseensa olivat siitä käyneet ujoiksi ja melkein kaihomielisiksi.

Mutta pian kiintyi uteliaiden tarkkaajain huomio toiseenkin seikkaan. Eihän yksin Klaus Eerikinpoika liehitellyt tuota ruskeatukkaista, turkulaista porvarityttöä, Juhana-prinssinkin silmät näkyivät tarttuneen samaan upeaan kaunottareen. Hän osoitti pöydän yli varsin selvästi tätä huomiotaan, puuttuen vähän väliä Klaus-herran ja Kaarinan välisiin tarinoihin. Ja pian sai Klaus-herra istua äänetönnä, kuunnellen prinssin tytölle lausumia kohteliaisuuksia.

Tämä huvittava ilmiö oli ennen pitkää Innamaan tuvissa yleisimmän huomion ja supattavan keskustelun aiheena, sen Martti mielihyvällä totesi. Katseiden ja kasvavain juttujen koko ryöppy suuntausi sinne sisäsuojaan ja Köyhän-Kyrön pieni, hempeä sinisilmä, josta äsken linnan teinipidoissa niin paljon rupateltiin, oli jo kokonaan unohtunut.

Aterian päätyttyä Klaus-herra seurasi, kasvoiltaan jo viinin punertamana, kiinteästi uutta tuttavaansa, liehuen hänen ympärillään kuin mettiäinen kukkasen kimpussa. Mutta kohtapa saapui siihenkin kuherteluun taas prinssikin kolmanneksi. Ja kun karkelo alkoi, keikkui kaunis Kaarina sulavana ja notkeana vuoroin kummankin toverina, joskin hän, sikäli kuin ilta kului, yhä useammin kainona sipsutti kuninkaallisen taluttajansa käsipuolessa.

Sitä nyt kaikki ihmettelivät, mutta Innamaan pyylevä emäntä oli itsekin hämillään. Hän oli aterian päätyttyä voitonvarmana suojeluspyhimyksenä ohimennessään suihkaissut Martin korvaan:

— Näetkö, järjestin asian niinkuin lupasin, — voit kohta taas käydä Kerttusi luo!

Ja Martti oli iloisena ja kiitollisena, joskin samalla vielä epäillen ja ihmetellen, vastannut:

— Näen, täti, te osaatte loihtia!

Mutta illan jatkuessa ei Innamaan emäntä enää ollutkaan tuloksestaan yhtä varma eikä itseensä yhtä tyytyväinen. Häntä rupesi huolettamaan Juhana-prinssin ilmeinen mieltymys Kaarinaan, huolettamaan sekä Klaus-herran rajun luonnon, että myöskin kuninkaan vuoksi, jonka hän pelkäsi tätä mieltymystä paheksuvan. Hänen juonestaan oli ollut aavistamaton tulos, jonka kantavuutta hän itsekään ei vielä osannut mitata. Jopa huomasikin Vappu-emäntä melkoisella levottomuudella nuoren kuningattaren käyvän kuninkaan luo, tapaavan häntä hellästi kädestä, — Katarina Stenbock oli ottanut aviolliseksi päätehtäväkseen hellyydellä ja ystävyydellä hoidella ja hoivata vanhaa miestään —, viittaavan Juhana-prinssiin, joka juuri lämpimissään kuljetti kaunista porvaristyttöä tanssin tahdissa, ja supattavan jotakin hänen korvaansa. Mutta levoton emäntä rauhoittui koko joukon kuullessaan kuninkaan huolettomasti vastaavan:

— Anna hänen huvitella, nuoruus vaatii osansa…! Vaikkapa vielä pihkaantuisikin, se tekee hänelle, mietiskelijälle, hyvää!

Vaikka Juhana-prinssi tällä Suomen-retkellään yleensä oli esiintynyt reippaana ja virkeänä, oli hän kumminkin lapsuudestaan saakka tunnettu hiljaiseksi, umpimieliseksi mietiskelijäksi, joka nuorten leikkiessä usein vetäytyi yksinäisyyteen kirjojensa ääreen — hän oli jo nuorena vaipunut hänkin tähtien tutkintaan ja muihin aikansa salatieteisiin. Varsinkin naisten seuraa hän oli aina ujona, melkein liiankin ujona, välttänyt. Ensi kerran nyt kuningas näki lemmikkipoikansa osoittavan ilmeistä harrastusta neitosta kohtaan, ja se huomio häntä suorastaan ilahdutti — poika miehistyy joka suhteessa!

— Entäpä jos siitä sukeutuisi kiinteämpi suhde, virkkoi nuori kuningatar, joka, vaikka itse oli nousukas asemassaan, kuitenkin jo oli kuninkaallisesta arvosta ja sopivaisuudesta perin arka.

— Mitä vielä, vastasi Kustaa naurahtaen. — Ei kuninkaallinen prinssi voi rakastua näihin tämän maan "saapasjalkoihin" taikka "suolenkääntäjiin" — en tiedä muuten mikä tämän neitosen nimi on. Anna pojan huvitella, se on ohimenevää pilaa!

Karkelo oli hetkeksi siirtynyt sisähuoneesta suurtupaan, jossa porvarit sitä ihaillen katselivat. Taas tuli yksi ja toinen ylimysnuorukainen pyytämään jonkun seinämällä istuvan porvarityttärenkin tanssiin. Sieltä tuli siten Klaus-herrakin, ja hänen katseensa harhailivat hakevina ympäri huoneen. Ne kohdistuivat siihenkin nurkkaan, missä Kerttu isänsä ja äitinsä vieressä alakuloisena istui, ja Martti katseli jo sydän kurkussa, iskisikö kotkan kynsi taas hänen kyyhkyseensä. Mutta ei, Klaun hakeva katse sivuutti kylmästi senkin kolkan, niinkuin muutkin suurtuvan tytöt, ja pysähtyi intohimoisena taas siihen ruskeatukkaiseen kaunottareen, joka äsken oli vapautunut kuninkaallisen prinssin käsistä ja jonka Klaus silloin heti korjasi toverikseen. Ja taas kulki karkelo takaisin sisätupaan.

Silloin rohkaisi Martti mielensä, astui rauhallisesti Kyrön Heikin perheen luo, istahti Kertun viereen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja virkkoi:

— Kaarina Hannuntytär näyttää täällä voittaneen kuninkaanpojan suosion.

— Niinkuin muidenkin…

Martti kuuli Kertun hengityksen lyhyenä läähättävän, näki hänen silmissään, joissa tavallisesti oli sinistä, nauravaa iloa, nyt tumman alakuloisuuden ja oli melkein kuulevinaan veren hänen suonissaan takovan. Tytön ajatuksia hän ei voinut lukea, hän vain aavisti syyn hänen kiihtymykseensä ja virkkoi melkein loukkaantuneena:

— Suretko sitä, Kerttu…?

— Sinua kai tämä kaikki ilahduttaa! Kerttu singautti ne sanat sähisten, ikäänkuin suuttuneena, kiusaantuneena. Mutta Martti ei ollut sitä oivaltavinaan, vastasi vain rauhallisesti:

— Ilahduttaa kyllä, Kerttu. Sillä näiden ylhäisten herrain liehittely on vain heidän uhreilleen turmioksi; sellainen olisi voinut särkeä sinun onnesi — ja minunkin.

Siihen tyttö ei vastannut. Hänen sisässään näkyi riehuvan tumma taistelu, kenties yhtä ankara kuin Martissa itsessään vielä äsken, ja tämän kävi silloin pientä Kerttuaan sääli. Hän ei ajatellut, että tyttö oli ollut valmis hylkäämään hänen vanhan ystävyytensä parista ylimysjunkkarin mairesanasta, ei sitäkään, että Kerttu häntä yhä ynseydellä kohteli, Martti näki vain murheen harson tyttönsä ennen kirkkailla kasvoilla ja olisi ollut valmis mihin tahansa saadakseen niihin entisen kirkkauden.

Vierekkäin he siinä istuivat ylhäisten menoa katsellen, ja salavihkaa puristi hän silloin Kertun kättä. Tämä ei vastannut, istui vain liikahtamatta kuin kylmä patsas. Martti siirtyi vaistomaisesti vähän loitommas istumaan.

Tuokion kuluttua teki jo kuningas perheineen lähtöä tästä porvariskodista, jota hän oli käynnillään onnellistuttanut. Juhana viivähti vielä nuorten karkelossa ja kun hänen vihdoin oli äitipuolensa kutsusta irtaannuttava neitosestaan, notkisti hän Kaarinan edessä ritarimaisesti toisen polvensa, suuteli ihailtunsa kämmentä ja virkkoi huomattavalla lämmöllä:

— Pian tavataan taas, kaunis Kaarina!

Sen pani koko juhlarahvas merkille liehittelyjutun huomattavimpana tuloksena. Kuningatar kääntyi poispäin hiukan nyrpeissään, mutta isä kuningas nauroi niin että parta heilui, virkkaen:

— Se kuuluu hänen ikäänsä, vuosien varsilla se tauti karisee pois!

Tuota kohtausta katseli poistuvia saattelevain vallasnuorukaisten joukosta myöskin Klaus Fleming, harmaana kasvoiltaan, leuat yhteen puristettuina, ja hän runteli litteäksi sen hopeamaljan jalustan, jota hän piteli kädessään. Hänen silmistään kiilsi samalla ilkeä, kostonjanoinen, raju intohimo, sellainen vihreä väike, jonka Martti muisti kerran ennen Pyhän Nikolain kellarin edustalla nähneensä. Tuon katseenko lie Kerttukin nähnyt, joka tapauksessa häntä väräytti ikäänkuin pieni pelon puistatus, hän tapaili Martin kämmentä vierestään ja painoi sitä sormillaan. Ei Martti ollut varma, tarkoittiko tyttö sillä mitään, mutta hän kuvitteli saaneensa nyt vastauksen äskeiseen puserrukseensa ja iloitsi siitä. Ja kun Kyrön väki hetken kuluttua toisten porvarien kanssa sanoi jäähyväisiä Innamaan emännälle, ei hänestä Kerttu enää ollut niin alakuloinen kuin äsken, melkeinpä tuntui hänen silmänluonnissaan taaskin heikkoa päiväpaisteen sarastusta. Mutta Kertun äiti oli nyrpeä ja synkkä; hänelle ja hänen huoneelleen oli tämä ilta ollut surkea nöyryytys, sillä ylimysnuorukaisen osoittama suosio porvaristyttärelle oli, vaikkapa se olisi ollutkin vain pilantekoa, kuitenkin suvulle kunniaksi. Naisellisella vaistollaan aavisti juoruille arka Elisa-muori tämän illan tapahtumissa jotakin Innamaan ovelan emännän juonta ja hän virkkoikin hyvästellessään tälle kirpeästi:

— Kiitos kaikesta huomaavaisuudestasi meille ja tyttärellemme — koetamme sen muistaa!

— Mitä tarkoitat? kysyi Vappu ilmeisesti yrmeiseltä naapuriltaan.

— Ymmärrät sen itse ja ymmärrän minäkin. Kyllähän Vappu-emäntä sen ymmärsikin ja hän kuiskasi Martille tämän hankkiutuessa lähtemään:

— Tällä kertaa juoneni onnistui, mutta pidä varasi, lintu ei ole vielä häkissäsi.

— Koetan vaalia pulmustani, vastasi Martti, ja lupasi sen sydämelläänkin.

Mutta ennenkuin Martti ehti siinä väentungoksessa poistua Innamaan pidoista, kuuli hän vielä sisätuvasta, jossa ylimysherrat yhä viipyivät viinikannujen ääressä, kovaäänistä puhetta ja tunsi selvästi Klaus-herran äänen, joka karjahteli:

— Suu tuppeen, tietäkää, että Klaus Fleming ei kärsi pilaa!

Joku oli mahtanut siellä juomapöydässä pistellä häntä hänen kärsimästään tappiosta kilpailussa kuninkaallisen prinssin kanssa, ja rajun herran luonto oli siitä heti loiskahtanut, päätteli Martti poistuessaan. Mutta vielä portaille hän kuuli saman äänen uudelleen ärjähtävän: — Kautta Maarian, Flemingin miekka puraisee, jos se kerran paljastuu. Auttakoon armias sitä, joka asettuu tämän miekan tielle, olkoon se kuka tahansa, — hän kukistuu!

Hänen sappensa kuohuu taas, arveli Martti poistuessaan, mutta kuohuu nyt kuninkaallista prinssiä kohtaan. Sitä sisua vastaan ei auttanut köyhän kirjurin puolustautua muulla aseella kuin naisen viekkaudella. Nyt siinä ovat tasaväkisemmät vastakkain, saadaan siis nähdä, kumpi voittaa!