VIII.

Tyynen elämän ylistyslaulua. — Saksan varallisuus ja nousukyky. — Suomalaisten suhteet saksalaisiin. — Eräs, joka aikoi äänestää puolalaisia.

Mereltä oli tultu, mutta meri oli tavallaan taaskin edessä. Sen laineet olivat kuitenkin jäähmettyneet rauhallisiksi, pehmeäpiirteisiksi kummuiksi, jotka olivat vain peltoa, niin pitkälle kuin silmä kantoi ja juna jaksoi halki mennä. "Tämä rupeaa olemaan valmiinpuoleista maata", arvosteli Juhani, jonka maanviljelyksellisiä vaistoja tuo valtavien vainioiden näky kiihoitti. Kahden ja kolmen hevosen vetämiä auroja kulki pelloilla kaikkialla, verkalleen kääntäen muheata multaa sopivaksi ottamaan vastaan kylvöä; kyntäjän tanakka vartalo leikkautui väliin taivasta vasten tukevana varjokuvana, ja pitkillä, puiden reunustamilla viertoteillä mennä körötteli lihavien hevosten vetämiä nelipyöräisiä, ajajan istuimella nukkuva, aivan kuin Fliegende Blätteristä leikattu mies, suussa posliinipiippu. Koko näky oli kuin porvarillisen, kuohahtelemattoman, ruisleivän nojassa vaeltavan tyynen elämän ylistyslaulua. Samoin kuin Skånessa ja vielä enemmänkin ihmetteli ja hämmästeli Simeoni näiden viljelyksien suuruutta, joissa pellon pinta joka paikassa todisti aivan erikoisesta huolellisuudesta ja perinpohjaisuudesta työn teossa. Täällä näkyy maanviljelijä kehittyneen jo niin pitkälle, ettei hän voi sietää mitään roskia, turpeita, mutkaisia lahtia peltojen reunoissa, vaan vaatii, pitäen joka neliömetrin alaa kalliina, kaikessa loppuun vietyä järjestelmällisyyttä, siisteyttä ja perinpohjaisuutta. Maan, jossa on tällaiset alueet tuollaista peltoa, täytyy, ainakin suomalaisen silmillä katsottuna, olla rikas.

Mutta missä asuvat ihmiset, jotka kaiken tämän viljelystyön suorittavat? Kolmiliitto teki tämän kysymyksen melkein yhtaikaa, sillä ihmisasuntojahan näkyi peräti harvassa. Suomessa on totuttu siihen, että vainioittensa keskellä on punaseinäinen ja valkonurkkainen talo, kuin lehmä apilamaassa, ja viitan välin päässä taas toinen, kujat täynnä multaisia, kirkuvia lapsia. Täällä ei näy merkkiäkään sellaisesta — niin, kyllä näkyy: tuolta kaukaa kohoaa kirkontorni ja rakennusten päätyjä, puita ja muita asumuksen merkkejä; kaipa ihmiset siis ovat kokoontuneet tuollaisiin kaupunkimaisiin kyliin, sieltä pitäen hoitaen viljelyksiään. Maatahan siinä säästyy paljon, mutta viljelyksille tulee melko pitkät matkat. Simeoni ei kuitenkaan uskalla ruveta tuota asianhaaraa arvostelemaan, epäillen mielessään, että luultavasti sekin on harkittu täten parhaaksi.

Toverukset punnitsevat siinä mielessään tuota samaa kysymystä, joka on aina saksalaisista puhuttaessa ihmisten huulilla: miten on Saksan varallisuuden ja nousukyvyn laita? He huomaavat kyllä, että esim. rautateillä vielä näkyy kaikkialla merkkejä joko sitten köyhyydestä tahi johdonmukaisesta ja ankarasta säästäväisyydestä: vaunujen sohvat on päällystetty jonkunmoisella sijakekankaalla; ikkunoiden remmit ovat paperia eivätkä nahkaa; mukavuuslaitoksessa ei ole saippuaa eikä käsiliinoja; asemarakennukset ovat sangen vanhan maalauksen varassa j.n.e. Mutta toiselta puolen täytyy panna merkille kaikkialla huomattavissa oleva jäykkä ahkeruuden ja työnteon leima. Stralsundin asemalla esim. joukko työmiehiä sijoitti vaunuun jotakin raskasta konetta, joka sai katsojan epäilemään, oliko se ollenkaan liikutettavaksi tarkoitettukaan. Siinä ei seisottu ja katsottu, ei liioin syljeksitty ja kohauteltu liian alas valahtaneita housuja — ei, vaan siinä yritettiin todella hikipäin ja samalla neuvokkaasti ja taitavasti. Ja koko meno tapahtui hiljaisesti, ilman mitään ärräpäitä ja meillä tehokkaiksi huomattuja aatteellisia voimalauseita. Simeonista, joka epäili itseään puolueelliseksi sen myötämielen vuoksi, jota hän aina oli tuntenut saksalaisia kohtaan, näytti siltä, ettei kylminkään, vihamielisinkään arvostelija olisi voinut kieltää kaikessa tämän matkan varrella Saksassa näkemässään vallitsevan toimellisen, viisaan ja sivistyneen ahkeruuden leiman. Jos niin on, ja Simeonin mielestä oli niin, on Saksan tulevaisuus taattu, sillä juuri tähän seikkaanhan ehkä ratkaisevasti perustuu kansan todellinen voima ja menestys.

Täten siinä Meklenburgin ja Brandenburgin vainioiden läpi kiitäessään kuin Saksan maanviljelyksen ylitarkastaja, mietiskeli Simeoni Suomen ja suomalaisten suhdetta ulkomaalaisiin. Hän muisti äskeiset kokemuksensa Ruotsista, mutta tunnusti huoaten, että asiain nykyisillään ollen ovat välit sinne kylmät. Tällä hetkellä on suhteemme sittenkin — ehkä virolaisia lukuunottamatta — läheisin saksalaisiin, eikähän se ole kummakaan: ovathan he tosiasiallisesti Suomen vapauttajia ja pelastajia ryssän kynsistä. Ja onhan saksalainen muutenkin meille niin tavattoman tuttu ja läheinen, koskapa olemme vuosisatojen kuluessa saaneet sieltä ratkaisevia kulttuurivaikutelmia, eläneet niin sanoaksemme saman lieden lämmöstä ja valosta. Se on tärkeä ja vaikuttava tosiasia.

Niinpä tunsi Simeoni jo ensi tunneilla Saksassa ollessaan tuota samaa yksinkertaisen ja koruttoman, mutta sivistyneen ihmisen ympärilleen ja elämäänsä luomaa kodikkuutta, rauhallista viihtyväisyyttä, jota hän ennenkin oli siellä kokenut. Mutta nyt se oli jollakin tavalla vielä sydämellisempää, heitä suomalaisia kohtaan ainakin. Oli kuin olisi entinen, mahtavuudesta johtunut pikku korskeus pudonnut kokonaan pois ja nyt paljastunut se, mikä sisällä aina on ollut: gemyyttinen ja hyväntahtoinen, rauhallinen saksalainen, tunnettu siksi ammoisista ajoista. Ja kun tämä suuri kansa maailmansodan vaiheissa katseli ympärilleen ja huomasi, ettei sillä ollut ketään muuta ystävää kuin tuo piskuinen Suomi, se ikäänkuin heräsi huomaamaan tällaisen ystävyyden merkityksen ja on sitä hoitanut siitä asti huolella ja arvonannolla. Se on nyt kuin häkissään makaava leijona, joka ilokseen ja suojellen seuraa ja katselee ainoan ystävänsä, pikku hiiren, leikkiä ja puuhia.

Juna menee eteenpäin täsmällisesti aikataulun mukaan. Toverusten huomiota herättää se, että asemat on koristettu köynnöksillä, seppeleillä ja lipuilla: sekin tarkoittaa Schlesiaan matkustavien innostamista. Heitä kulkeekin sinne näinä päivinä junittain. Tuomas käy katselemassa terävin silmäyksin erästä asemaa, huomaa sen olevan kaikin puolin kunnossa ja palaa vaunuun kainalossa tukku kirjallisuutta, jonka laatua hän ei ollut ehtinyt ottaa lähemmin selville. Ruvetaan sitä nyt miehissä katselemaan.

Simeonin käteen osuu eräs lentokirjanen, joka on kirjoitettu, kuten hän sen asiasisällyksestä arvaa, sillä saksankielen murteella, jota hyvässä Schlesiassa puhutaan. Siinä on sekaisin suorasanaista ja runoa, ja kaiken esineenä on se kulttuurikanta, jonka puolalainen kansallisuus on tähän maailmanvaiheeseen päästyään ehtinyt saavuttaa. Loppupiikki on aina kohdistettu henkilöön, joka tottelee nimeä Korfanty ja joka on ehtinyt tehdä itsensä kuuluisaksi koko maailmassa. Kun nyt tästä lentokirjasesta tuulahti vastaan aito Simplicissimuksen henki ja vielä suuntaan, jota Simeoni jyrkästi kannatti, vaikka kukaan ei hänen kannatustaan kysynytkään, hihitti hän pian tahdissa junan jyskytyksen kanssa. Mutta käännettyään sitten erästä lehteä vaikeni hän äkkiä ja kalpeni, kuten sanan sattuessa oikealle paikalleen usein tiedetään tapahtuvan.

Lehdellä oli koko sivun täyttävä kuva ja allekirjoituksena ainoastaan kolme sanaa. Simeoni tirkisteli kuvaa räpytellen silmiään ja ajatellen, että tuo elukka tuossa on ehdottomasti tutun näköinen, mutta vaikea on muistaa, missä sen viimeksi olisi nähnyt ja mikä sen nimi on. Mutta kun hän tarkemmin katseli sen valkoista, soikeahkon pitkulaista, ilkeätä ruumista, pientä päätä ja pääpuolessa olevia, teräväkyntisiä jalantapaisia, kirkastui asia hänelle pian ja hän sanoi jyrkästi: "Tämä on täi". Huudon kuultuaan kiiruhtivat Juhani ja Tuomas ilostuneina paikalle, ottivat hekin kuvan silmämääräisen tarkastuksen alaiseksi ja sanoivat olkapäitään nykäisten: "On noita jo toki kerennyt Suomessakin nähdä!" Mutta silmättyään allekirjoitukseen painautuivat he masentuneina ja lyötyinä paikalleen.

Allekirjoituksena oli nimittäin: "Minä äänestän puolalaisia!"

Tämä eläin, joka on ihmisen uskollisimpia tovereita, seuraten häntä pohjoisnavalta päiväntasaajalle ja edelleen, katoaa hänen seurastaan ainoastaan sikäli ja siinä tapauksessa, mikäli hän kylpyjen ja kaikinpuolisen, luonnonvastaisen ja keinotekoisen kulttuurin mukanaan tuoman puhtauden kautta itsessään ja ympäristössään tulee esi-isiensä tavoille ja menoille uskottomaksi. Täin äänestysaikomus osoittaa näin ollen selvästi, kuinka perinpohjaisesti puolalainen kansanaines oli pysynyt uskollisena esi-isiensä tavoille, sallimatta vietellä itseään kulttuurin liukkaille poluille, joilla ei täi, terävistä kynsistään ja vakavamielisestä, rauhallisesta luonteestaan huolimatta voi pysyä, vaan horjahtaa syrjään kärsiäkseen kurjan ja häpeällisen kuoleman.

Pimeys peittää jo Saksanmaan. Klo 10 tulla hurahti juna Berliniin kiljahdellen mielihyvästä, kun oli saanut kiskotuksi kolme suomalaista herrasmiestä eheinä tänne saakka.