IV.

Vanhan Ruotsin tunnelmia. — Kevät-aamuna Tukholmassa. — Eräs kulttuuritutkimuksen haara. — Aamiainen Oopperakellarilla.

Kellon lähetessä 12 yöllä lipui Ragna hiljalleen Tukholman satamaan, tuhansien tulien tuikkiessa joka haaralta. Simeoni ei ollut aikaisemmin ollut Tukholmassa ja siksi hänen sydäntään hiukan karvasteli, ettei hänen oltu suotu nähdä kuulua Tukholman satamareittiä päivällä. Mutta hän lohduttautui pian, sillä kieltämättömästä kauneudestaan ja pittoreskimaisuudestaan huolimatta on uudenaikainen huvila-asutus ihanankin veden varrella aina jättänyt hänet jokseenkin kylmäksi. Pimeys sen sijaan salli hänen nähdä nämä paikat sellaisina, miksi mielikuvitus oli ne aikain kuluessa muodostellut, kitisevien nostoraanojen, roomujen ja muiden sellaisten materiaalisten ja runottomien esineitten ja puuhien pääsemättä näitä saippuapallon pinnalle kuvastuvia näkyjä rikkomaan. Niinpä hän nyt naivisti antoi vanhan Ruotsin romanttisen tunnelman, jota hän visusti varoi millään epäilyksellä särkemästä, virrata sieluunsa kotoisena, tuttuna, rakkaana, joka paikasta, vain sen perusteella, että hän nyt oli täällä.

Rantaan saavuttua tulivat kuninkaalliset passintarkastajat heti laivaan ja Simeonin täytyi yhdessä toveriensa kanssa myöntää, että poliisit ja muut asiaankuuluvat herrat esiintyivät yleisöä kohtaan erittäin tahdikkaasti, kohteliaasti, ja, mikä on pääasia, siekailematta ja joutuin. Nopeasti selvisivät siitä kiirastulesta niin juutalaiset kuin pakanatkin, ja sillä oli asia selvä. Tullitarkastus oli kuitenkin määrätty aamuksi, mutta ilman tavaroita oli kyllä, jos tahtoi, oikeus laivalta poistua. Eikä Simeoni malttanutkaan, vaan läksi erään toisen suomalaisen kanssa, joka oli Tukholmassa vanha tuttu, yön hämyssä harhailemaan pitkin katuja. Hänellä oli väkevä tunnelma siitä, että hän ei kulje yksinään, vaan että täällä on joka paikassa ja nimenomaan juuri tällä keski-yön aavetunnilla, sarja jättiläismäisiä sumuvartaloita katsomassa, kuinka nykypolvi hoitaa heidän jättämäänsä perintöä. Hetken perästä kohosikin Simeonin eteen sumun ja pimeyden keskeltä korkea haamu, jonka käsi käskevästi ja vaativasti osoitti itään päin ja joka sai hänet pysähtymään — Kaarle XII siinä seisoi. Simeonin sydämessä tapahtui tällöin — vanhojen sanomalehtimiesvaistojen aiheuttamana — eräänlainen sekuntihaastattelu tämän korkean henkilön kanssa. "Teidän Majesteettinne", lausui hän vanhaan monarkkiseen kohteliaisuustyyliin, "sallikaa, Sire, minun lausua Teille suomalaisten terveiset". Majesteetin vaskikasvot saivat heti jylhää eloa ja hän kuulosti lausuvan: "Kiitän teitä, suomalaiset, mutta tehän ette ole enää alammaisiani, vaan kuulutte Venäjälle?" — "Kuinka, Teidän Majesteettinne", sammaltaa nyt Simeoni ällistyneenä, "ettekö ole kuulleetkaan, että olemme nyttemmin vapaa ja itsenäinen valtakunta!" Majesteetti tulee ajattelevaisen näköiseksi. "Miten on teidän ollut mahdollista saavuttaa vapautenne?" kysyi hän sitten kummastuen. "Taistelemalla, Sire". Silloin kirkastuivat Majesteetin vaskikasvot ja miekka hänen kädessään näytti heilahtavan. "Niin, oikein suomalaiset! Vapaus saavutetaan ainoastaan taistelemalla!" sanoi hän riemuiten ja kysyi: "Missä on itäraja?" "Rajajoella ja kaukana Karjalassa." — "Kiitos, suomalaiset, te olette siis toteuttaneet Kustaa Adolfin perinnön, jota minäkään en pystynyt säilyttämään. Muistatteko minua koskaan?" — "Sire", vastaa Simeoni, "muistamme Teitä ja muistamme Teille antamiamme uhreja. Vapauden ruusut ovat kohonneet heidänkin vuodattamastaan verestä ja — erämaat olemme asuttaneet uudelleen."

Silloin Kaarle XII tuli ajattelevan näköiseksi ja kysyi hiljaa: "Entä nämä täällä, ruotsalaiset, muistavatko he Suomen antamia uhreja?" — "Sire", sanoi Simeoni nöyrästi, "sallikaa minun olla vastaamatta tähän kysymykseenne"…

Vaikka uuden ajan kulttuuri olisi kuinka kukkeata ja miellyttävää, niinkuin se Tukholmassa kieltämättä on, puhuu siellä silti suomalaiselle ensi hetkinä, jos ne asiat muuten ovat hänelle tuttuja ja pyhiä, voimakkaimmin menneisyys, historia, kaikki ne vuosisadat, jotka samalla lehdellään kertovat molemmista kansoista ja samalle tantereelle vuotaneesta verestä. Simeoni tunsi hartaasti toivovansa, että kaikki närä ja epäluulo hälvenisi suomalaisten ja ruotsalaisten väliltä, jolloin varmaan yhteinen kulttuuri ja yhteinen historia veisi veljeskansat kiinteään ja läheiseen vuorovaikutukseen, siunaukseksi koko Pohjolalle. Missä vain suomalaiset voivat tämän päämäärän eteen työskennellä, siinä heidän täytyy harrastaa tätä lähentymistä, sillä onhan suuri etu se, että meillä on naapurinamme vanha ja arvovaltaa nauttiva valtio, johon olemme sukulaisuussuhteessa historian, toisen kansallisuutemme, toisen kansalliskielemme, yhteiskuntajärjestyksemme ja kulttuurimme kautta. Olisihan perin kevytmielistä, jos Suomen kansa, tämä harvinainen erikoisuus kansojen keskuudessa, kuin sirpale myrskyävällä merellä, vasta saavutettuaan itsenäisyytensä antaisi väliin tulleitten ikävyyksien sumentaa silmistään tämän päämäärän ja kylmentäisi sydämensä sille veren äänelle, joka ei lakkaa kuiskaamasta siitä, mikä on molemmille yhteistä ja velvoittavaa. Näin ajatteli Simeoni katsellessaan öistä Tukholmaa, aikomatta kuitenkaan vähimmälläkään tavalla oman oikeuden myynnillä ostaa tuota lähentymistä. Ei, vaan oikeuden, vanhan pohjoismaisen kunnon ja rehellisyyden, avomielisyyden ja molemminpuolisen kunnioituksen pohjalle on tuo lähentyminen perustuva.

* * * * *

Kirkkaana hohti maaliskuun 14 päivän aurinko kolmeen siniseen suomalaiseen silmäpariin, kun kolmiliitto klo 7 aamulla suvaitsi ilmestyä Tukholman rannan tullipöytien ääreen. Kohteliaat tullivahtimestarit heittivät suopean, ylimalkaisen silmäyksen veljesten tavaroihin ja auttoivat ystävällisesti niiden jälleen sulkemisessa, ikäänkuin pyytäen anteeksi, että olivat vaivanneet niitä aukaisemaan. Kun tavarat sitten oli uskottu erään numerolla varustetun skandinaavisen jätkämiehen huostaan, joka arvattavasti oli Neptunus Gastin sukua suoraan alenevassa polvessa ja joka pyhästi vannoi vievänsä ne eheästi perille hotelliin, röyhistivät veljekset rintaansa ja läksivät verkalleen astelemaan kohti tuota hotellia. Mutta kulku aurinkoisena aamuna Tukholmassa on sellaiselle, joka ei ole siellä ennen käynyt, erikoinen ja mutkallinen tehtävä. Jos hänellä on inhimillisiä kulttuuriharrastuksia, jos hän panee merkille satakin pikkuseikkaa tehden niistä omia hiljaisia johtopäätöksiään, pysähtyy hän milloin sinne, milloin tänne, seisoskellen katujen kulmissa kuin muinoin Juhani Turun-retkellänsä. Kirkas, keväinen aamu, jolloin kadut jo ovat puhtaat lumesta ja ilmassa on ihana raikkaus, on Helsingissäkin yksinäiselle kulkijalle suurenmoinen elämys; sama on asia ja ehkä vielä enemmän Tukholmassa, jossa suomalaisen silmä yhtaikaa tajuaa sekä nykyhetken kauneuden että menneisyyden viehkeän tunnelman. Niinpä Juhani ja Simeoni, käytännöllisen Tuomaan erottua asioillensa, astelivat ensin tätä katua ylös ja sitten toista alas, panivat merkille rauhallisina ja siisteinä työhönsä vaeltavat ihmiset, katselivat kunnioituksella sitä kirkkoa ja tätä muistopatsasta, kumarsivat Bellmanille ja vaelsivat hiljaa Klaran kirkon ohitse, kunnes pysähtyivät molemmat kysymään ja miettimään, millä suunnalla heidän hotellinsa oikeastaan mahtoi olla. Ja kun he ajattelivat tarkemmin, eivät he muistaneet hotellista muuta kuin nimen, ei osoitetta!

Tien kyseleminen oudossa, mutta sivistyneessä kaupungissa, on erittäin hauska tehtävä, jos osaa sen oikein järjestää. Simeoni ehdotti heti, että kysyttäisiin yleisön kohteliaisuuden tutkimiseksi neuvoa vastaan tulijoilta, mutta että hauskuuden vuoksi valittaisiin aina uhriksi kaunein neito. "Sillä", selitti hän hiukan epäluuloisen näköisenä kuuntelevalle Juhanille, "miksi kysyisimme sitä miehiltä? Hehän luonnollisesti ovat viettäneet eilisen illan jossakin ulkona ja ovat siksi hiukan äreitä ja lyhytsanaisia. Vanhat naiset ovat taas usein huonokuuloisia eivätkä juuri ole sopivia täten häirittäviksi. Nuorten poikain neuvot ovat monesti perin hätäisiä ja pintapuolisia, joten jäljellä ei ole muuta kuin nuoret neidot. Ja miksi emme valitsisi heistä kauneimpia? Muistakaamme klassillista ohjetta: 'Omne tulit punctum qui miscuit utile dulci', s.o. parhaiten menettelee se, joka osaa yhdistää hyödyllisen huvittavaan."

Niinpä saivat veljekset sinä aamuna, uudistaen kyselynsä tuontuostakin, kurkistaa erinäisiin sinisilmiin, jotka arvattavasti hyvin olisivat kestäneet kilpailun vaikka missä, ja kuulla sarjan mitä kohteliaimpia ja ystävällisimpiä, peräti suloisella äänellä lausuttuja ohjeita, jotka kaikki olivat mitä yksityiskohtaisimpia, mutta siitä merkillisiä, että ne olivat toisilleen jotenkin vastakkaisia. Oli miten hyvänsä, veljekset huomasivat, että joko olivat neuvot vääriä tahi menivät he tuosta kauniitten silmien näyttelystä aivan pyörryksiin. Ei auttanut lopuksi muu kuin ottaa selko osoitteesta lähimmästä puhelinluettelosta, josta se tietenkin oli helposti löydettävissä. Mutta arvokas kokemushan oli se kohteliaisuus, jota tukholmalaiset tälläkin kerralla osoittivat muukalaisille ja joka oli täysin kaupungin kauneuden vertaista.

Tämä hauska ja muistorikas aamu päättyi vihdoin sillä proosallisella toimituksella, jota tavallisessa kielessä sanotaan aamiaiseksi ja joka voidaan Tukholmassakin nauttia joko kansankeittiössä tahi Oopperakellarilla. Kun Simeoni saituudestaan huolimatta aina oli pitänyt hyvästä ruoasta, eivätkä toisetkaan toverit voineet käsittää, miksi kolmiliiton olisi pitänyt syödä tämä päivän perustava ateria nimenomaan jossakin spartalaisessa kuppilassa, mentiin yhteisestä päätöksestä Oopperakellarille, koska siellä saadaan tunnetusti hyvät aamiaiset. Ja Simeonille oli sekin paikka aikamoinen nähtävä, oikea pomojen pesä.

Istuessaan siinä sillä ilmeellä kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään kuin makaillut maailman loistohotelleissa ja veltosti silmiään raotellen kaivellut hampaitaan kultaisella kaivimella, muisti Simeoni huoaten sitä pettu- ja hallaviljaleipää, joka hänen kotipitäjässään usein oli pirtin pöydällä elintarvepuolta edustanut. Varat ja tilaisuudet ovat maailmassa lievimmin sanoen erilaiset. Elävästi muisti hän tällöin erään kerran, jolloin nimenomaan tuon hallaseudun kansa oli keskustelussaan joutunut kuvailemaan, mikä ruoka heistä olisi parasta. "Kun ottaa", sanoi eräskin vanha akka silmät kiiluen ja vesi kielellä, "läskiä, leikkaa sen pieniksi palasiksi ja käristää ne pannussa sekä panee joukkoon viipaleiksi leikattuja perunoita, niin se se vasta ruokaa on". — "Saattaa olla", murahti siihen silloin syrjästä Rysä-Aatami, "mutta kyllä minä olen sen niin katsonut, ettei miehen ylöspito lihapotusta enää parane". — "Ja entäs sitten riisiryynipuuro", ihmetteli syrjästä kolmas, "mitä sitä enää sen parempaa voi ollakaan!" Kun Simeoni nyt katseli edessään olevaa ruokalistaa, huomasi hän, että ihanteet ruoka-alalla olivat tässä maassa hiukan toiset, sillä siinä oli lueteltu sarja mitä moninaisimpia ja ihmeellisimpiä ruokia, joiden nimet olivat niin mutkalliset ja konstikkaat, ettei niitä kehdannut ruveta lausumaankaan. Ei siis auttanut muu kuin onnenkaupalla, niin kylmästi ja välinpitämättömästi kuin ei olisi koskaan muita ruokia syönytkään, näyttää odottavalle edeskäyvälle jotakin joukosta ja vielä niin kyllästyneellä ja maailmaa vihaavalla ilmeellä, että edeskäypä masentuneena lensi tiehensä, frakin liepeet koipien välissä ja varmaankin ihmetellen, että nythän ne tulivatkin Oopperakellarille vasta oikeat herrat, kerrankin. Ja kun oli sitten annoksensa saanut, täytyi, jos mieli noudattaa ympärillä istuvan isovatsaisen kansan esimerkkiä, pureskella annoksensa silminnähtävällä vastenmielisyydellä, hyvin vaivalloisesti ja selvällä tuskan ja kyllästymisen ilmeellä, niinkuin kysymyksessä olisi ollut vähintään kolmen vuoden pakkotyön suorittaminen. Juhani, Tuomas ja Simooni eivät kuitenkaan huolineet olla näin hienoja, vaan jauhoivat häränlihansa hienoksi ilmeisellä nautinnolla, höystäen ateriaansa terävillä ja ytimekkäillä huomautuksilla, sananlaskuilla ja vertauksilla. Ja kun Simeoni vihdoinkin nousi naudanlihansa äärestä, tunsi hän selvästi, ettei maailma sentään tainnut olla se kaikista hulluin paikka taivaankappalten seassa, vaan jokseenkin mukiinmenevä paikallisasema ainakin tällä karman asteella.