XVI.

Ilta Hungaria-hotellissa. — Yleisön upeus. — Mustalaissoittokunta, sen kokoonpano ja soitto. — Tokaji Szamorodni-viini ja sen synty. — Tonava tähtien valossa.

Hungarian hotellin suuri sali oli täpötäynnä väkeä, kun ystävykset saamansa ohjeen mukaisesti saapuivat sinne kokemaan, mitä Unkari voisi tarjota. Pitkän hakemisen perästä sai tarjoilija heille sijoitetuksi pöydän aivan mustalaissoittokunnan viereen. Istuttiin ja ruvettiin katsomaan ympärilleen.

Koko salin läpi ulottuvan pitkän pöydän ääressä istui suuri joukko upseereja, ehkä noin 70 kaikkiaan, mitä komeimmissa univormuissa. Kun he melkein järjestään näyttivät pitkitä, terveiltä ja ryhdikkäiltä, kaunismuotoisilta miehiltä, ja luultavasti kaikki olivat Unkarin aatelistoa, edustaen siis tavallaan maansa ylimyksellistä sivistyneistöä, oli siinä Jukolan veljeksillä erinomainen tilaisuus saada jonkunmoinen käsitys tämänlaatuisista magyareista. Ja empimättä täytyi heidän myöntää, että he tekivät miellyttävän ja ennen kaikkea miehekkään vaikutuksen. Unkarin käreä kieli tuli syvin bassosävelin heidän rinnastaan ja heidän katseessaan oli vapaan ja itsenäisen ihmisen kirkas ja ylpeä välähdys. He viettivät nähtävästi jotakin toverijuhlaa, ja juhlan varsinaisena esineenä näytti olevan pöydän yläpäässä istuva vanhempi upseeri, johon päin seurueen huomio yleensä kohdistui. Kauan ei tarvinnut heidän keskusteluaan kuunnella, ennenkuin pääsi selville sen aiheesta: "Ludendorff", "Hindenburg", "Mackensen" — näitä nimiä siellä lausuiltiin, arvattavasti punniten menneitä tekoja ja tekemättä jättämisiä.

Muun yleisön muodosti sivilikansa. Oli herroja tavallisissa pukeissa, mutta oli myöskin frakkiniekkoja, pitkiä ja tukevia, tummia miehiä. Naiset olivat kauniita, silmät niin tuliset, että Simeoni pelkäsi silmäripsiensä kärähtävän erehtyessään joskus niiden loistavan mustasta ovesta sisään vilkaisemaan. Naisten puvut tuntuivat hänestä yleensä tummilta, mutta sitä kirkkaamminpa niistä säkenöivätkin jalokivet, joita oli tässä salissa koolla paljon. Unkarilaiset saattavat pitää itseään köyhinä, mutta suomalaisten varallisuuteen verraten ovat he sentään edelleenkin Kroisoksia.

Vihdoin kääntyi Simeoni tarkastamaan takanansa istuvaa n.s. mustalaissoittokuntaa. Kapellimestari eli ensi viulun soittaja ei ollut ainakaan sellaisen mustalaisen näköinen, jollaisiin Suomessa olemme tottuneet, sillä hän oli aika vaalea, hiukan kyttyräselkäinen, terävänenäinen, vähän kivulloisen näköinen mies. Hänen edessään oikealla istuva sellonsoittaja sensijaan oli selvä mustalainen hevosenrosvo, jonka naamasta ei parrankaan ajaminen ollut voinut tehdä erikoisemman kristityn näköistä. Kiiltävätukkainen ja suorastaan singaleesilaisen näköinen oli myös hänen oikealla puolellaan istuva, klarinettia käyttelevä herrasmies, ja samoin aivan Simeonin takana istuva toisen viulun soittaja, musta, laiha, käppyrään koukistunut äijä, jonka posket olivat peloittavasti kuopalla. Mutta orkesteripiirin keskipisteessä oleva czimbal'in soittaja ei näyttänyt mustalaiselta, ollen tavallinen vaaleahko, saksalainen tyyppi. Tämä viimemainittu soitin nyt herätti erikoisesti Simeonin uteliaisuutta.

Viulut ja klarinetit hän kyllä tunsi, sillä olipa hän nuorempina päivinään käppelästi tanssinut polskaa Kissalan Aapelin klaneetin ja Rajamäen Mikon viulun kiljuessa; klaneettiahan soitti Oja-ukkokin ja Pylkäs-Kustu viulua, kun Oulun entisillä maankuulumarkkinoilla n.s. "hurstipussissa" juhlallisesti tanssittiin. Mutta "kymbaalia", sitä hän ei ollut koskaan nähnyt, eikä ollut huomannut siitä puhuttavankaan muualla kuin itsessään pyhässä kirjassa, jossa joskus menottiin "lauluin, soitoin, kymbaalein"; hän oli kuitenkin luullut pyhän kirjan tarkoittavan tuolla koneella jonkunmoista rämistinsoitinta, jollainen ei tämä ainakaan ollut. Kymbaali eli unkariksi "czimba!" on yksinkertaisesti pianon alkujuuri; se on neliömetrin alainen pöytäpiano, jossa kaikki kielet ovat näkyvillä ja joita lyödään erikoisilla käsikapuloilla. Nämä ovat kärjestä vahvempia, jonkunmoisella harsolla tahi muulla kankaalla päällystettyjä, parin korttelin pituisia iskimiä, joita soittaja pitää yhtä kummassakin kädessä, antaen varren, jossa on sitä varten tehty kolo, levätä etusormen kyljellä ja pannen peukalolla täristimen joustavasti hyppimään kielten päällä. Tällainen pianon alkumuoto näytti olevan tärkeänä osana orkesterissa.

Kapellimestari oli puettu siististi frakkiin, kymbaalin soittaja oli tavallisissa pukeissa, mutta muut herrat olivat tavoitelleet mikä frakkia, mikä "smokingia". Kaulukset, edut ja rusetit olivat kuitenkin siinä kunnossa, että Juhanilla ja Tuomaalla olisi todellakin ollut täysi syy, kuten he kerta olivat uhanneet Simeonille tehdä, "mennä sisään kirjallisella anomuksella" niiden nopeasta muuttamisesta. Mutta asiaan.

Kapellimestari, joka on hiukan levähtänyt, nousee, tarttuu viuluunsa, katsoo tiukasti silmiin odottavaa kymbaalimestaria ja vetää vihdoin viulustansa kaihoisan ja notkeasti juoksuttelevan mollisävelen. Näin käsitti ainakin Simeoni asian, vaikkakin hänen vähäinen musikaalisuutensa saattoikin panna hänet erehtymään. Kuin nauhan päästä tarttuu nyt kymbaalimies annetusta sävelestä kiinni ja kohta se tulla romistaa hänen koneestaan kauniisti ja paljon rikastuneena, kun hän uskomattoman sukkelasti hypittelee kapuloitansa pitkin kielisarjoja. Jopahan herää sellomieskin ja rupeaa vetelemään samaan joukkoon, klaneetista tulee yhtäkkiä kokonainen virta kirkkaita ja kileitä piukauksia, ja toisen viulun soittaja-äijä rupeaa repimään koneensa kieliä kuin tuskassa. Koko suuri sali on nyt tulvillaan säveliä, ja hämmästyneinä, ällistyneinä, kuuntelevat sitä veljekset, Juhanin tuumiessa: "Kuunnelkaahan pojat peliä!"

Simeoni ei kuten sanottu ollut mikään musiikkia ymmärtävä henkilö, mutta katsoi hän silti oikeudekseen muodostaa itselleen tuosta soitosta oman käsityksensä. Hänestä se oli ennen kaikkea kaihoa, ei erikoisemmin rakkauden ikävää, vaan selittämätöntä, tulkitsematonta ihmissydämen surumielisyyttä, jonka saattaa kuvitella syntyvän rannattomilla lakeuksilla kulkiessa, yksin taivaan ja oman kohtalonsa kanssa. Se alkaa vaisusti, mutta kohoaa pian, ruokkien omaa tuskaansa, kunnes se purkautuu ilmoille vihlovana valituksena kuin erämaan linnun huuto, kohoten yhä korkeampaan tuskaan ja lopuksi tulvahtaen kuulijan sydämeen kuin kaikki upottava, huumaava aalto. Ja kun se on mennyt ohi, vaipuu se jälleen hiljaisempaan resignatsiooniin, ikäänkuin mietiskelyyn, kunnes se pian huomaa tuskassansa uuden puolen, muistaa uuden surun ja rupeaa taas laulamaan sen kaihoa nousten nousemistaan yhä villimpään intohimoon, jälleen purkautuakseen humahtavana kuohuna kuulijan sydämeen. Tällaisina villeinä variatsioniaaltoina, nousten ja laskien, humisee mustalaissoittokunnan musiikki, ja ihmeen syvän vaikutuksen tekee se ainakin siihen, joka kuulee sitä ensi kertaa.

Soittajat itsekin haltioituivat yhä enemmän. Kapellimestari vetää sieltä jostakin korkealta, ihanpa kuin tallan takaa, ne kaikista hienoimmat, kaikista intohimoisimmat sävelensä. Hän innostuu, pannen viulunsa laulamaan kuin olisi sillä sata ääntä, ja vaativin, kehoittavin elein kääntyy hän soittajatoveriensa puoleen, tarmokkailla käyrän vetäisyillä lisäten soiton voimaa ja kiiruhtaen tahtia. Sellonsoittaja on jo kokonaan vaipunut musiikkinsa lumoihin; hänen silmänsä tuijottavat hajamielisen näköisinä, valkuaiset muljahdellen, kattoa kohti, ja kun hän vetäisee oikein kaihoisen ja makean juoksutuksen, näyttää hän aivan liekona retkottavan koneensa ääressä, sävelten voimasta siihen kokonaan raueten. Klaneettimies puhaltaa jalosti; kuta kiihkeämmäksi soitto käy, sitä rikkaampana virtana vilisevät ilmoille kileät äänet hänen pillistänsä ja hänen keltaisille kasvoilleen on kohonnut korkeampaa väriä, samalla kuin mustissa hiilisilmissä palaa selvä valkea. Mutta tuo äijänkäppyrä Simeonin takana ihan todellakin käpertyy vanhan ja rosoisen soittimensa yli, kallistaa päätänsäkin sen puoleen ja jonkunmoisessa lovetilassa nykkii käyrällänsä sen valkoiseksi hartsautuneita kieliä kuin henkensä lunastimeksi. Simeoni koettaa katsoa, paineleeko hän kieliä missään järjestyksessä, mutta ei hän saa siitä mitään selvää; päinvastoin ukko hänen mielestään nykkii niitä perin oikullisesti ja tavattoman kovakouraisesti, niin että äänekäs krahnaus kuuluu, mutta hyvinpä siitä huolimatta tuntuu soitto sointuvan — arvattavasti ukko oli täysin tehtävänsä tasalla, ellei hiukan sen yläpuolellakin.

"Kylläpä se on ihmeellistä", kummastelee Juhani ja Simeoni yhtyy häneen mielellään. "Niin", huomauttaa Tuomaskin jykevästi, "aivan on kuin vetelisi saraheinällä pitkin ruumiin arimpia paikkoja." Veljekset nauravat ja pääsevät hetkeksi mustalaisten lumoista. He kiinnittävät huomionsa pöydän antimiin ja Simeoni valmistautuu maistamaan tuota suositettua Tokaji Szamorodni-viiniä.

Hän olikin nyt siihen tehtävään sopivassa mielentilassa, sillä näinpä juuri, mustalaissoiton humistessa Tonavan laakson tuhatvuotisia kaihoja, oli Unkarin pyhän maaperän kallisarvoisin neste ensi kertaa maistettava. Hämärässä muinaisuudessa olivat alkuvedet lioitelleet ja huuhtoneet tätä lakeutta, kooten siihen mehevimpiä mutiaan ja imettäen siihen salaperäisimpiä voima-aineitaan; poistui sitten vesi, maatui maa kovaksi, rupesi etelän polttava aurinko sitä lämmittämään pannen siinä alulle salamyhkäisiä ja pyhiä käymisprosesseja; tulipa sitten Dionysos retkeillessään iloisten satyyriensa kanssa tähänkin laaksoon, huomasi maan hyväksi, taittoi sauvastaan parhaimman köynnöksensä ja istutti sen siihen. Siitäpä kohosi maailman etevin rypäle, josta valmistetaan jumalten ja kuninkaitten juomaa. Tuossa se nyt kiiluu lasissa, vaaleana, himmeän kellertävänä, sakeana, hiukan öljyisenä, levittäen ympärilleen hienoa, ryydiltä vivahtavaa tuoksua. Hartaan näköisenä kaataa Simeoni sitä suuhunsa kohtuullisen annoksen.

Hän oli vanhaan tapaan nielaisemaisillaan sen heti, mutta kerkesi estää tekonsa ajoissa. Nyt hän antoi sen viipyä kielellään, maisteli sitä kuin vanha elttaantunut herkkusuu ja vasta sitten valutti sen hitaasti pitkin kaiken maailman tietä. Hän tunsi, kuinka se todellakin jätti kielelle erinomaisen hienon ja harvinaisen tuoksun, miellyttäen makuhermoja ja virkistäen sielua. Kun hän nosti silmänsä toveriensa puoleen, huomasi hän heidän kasvoistaan, että he olivat juuri suorittaneet saman tärkeän toimituksen, ja odottivat nyt kysyvän näköisinä yhteisen arvostelun esitystä. Tuomas ryähti ja sanoi: "Hyvää on!"

Salissa oli tunnelma kohonnut. Naisten sointuva nauru sekautui miellyttävästi yleiseen humuun, miesten bassoäänillä "köröttäessä" siihen sopivaa pohjasäestystä. Jo viittaa tuolta poskipartainen frakkiniekka kapellimestarille, joka lähestyen kumartuu hänen puoleensa ja saa jonkun määräyksen. Nytpä kiireesti paikoilleen antamaan kymbaaliäijälle sävelen suuntaaja kohta humisee taas uusi sointuryhmä valtavana aaltona kuulijain sieluun jääden värisemään sinne kuin vapauttava itku. Upseerit tulevat vilkkaammiksi ja "köröttävät" jo monet yhteen ääneen. Näin jatkuu ilta puoliyöhön saakka, jolloin kansa vähitellen rupeaa lähtemään pois.

Soittajain takana oven vieressä on pöydällä lautanen ja siihen on tarkoitus panna heidän palkkansa. Sivu mennessään useimmat heittävätkin siihen setelinsä, joita pian on melkoinen pinkka. Silmänurkallaan huomaa kapellimestari kaikki ja kun joku pistää vähän suuremman rahan, raapaisee hän käyrällään vähän kovemman kurauksen ikäänkuin kiittääkseen antajaa. Niin on pian tämä tunnelmarikas ilta Unkarin pääkaupungissa loppunut ja veljekset painuvat ulos tähtikirkkaaseen yöhön.

Tummana välähtelee Tonava tähtien valossa. Budan vuori tuossa toisella puolella kohoaa synkkänä möhkäleenä hämäryyteen ja sen rinteiltä tuikkii tuhansia tulia kuin kiiltomatoja. Hartaana Simeoni illan tunnelmien vallassa vaipuu katselemaan tuota outoa ja kaunista näkyä. Buda-Pest on epäilemättä Europan kauneimpia kaupunkeja, ja epäillä sopii, vetääkö mikään vertoja sen mahtavalle Tonava-panoraamalle.

Margaretan saarille ajettaessa täytyy maksaa siltaveroa. Kun vahdit eivät osanneet muuta kuin unkaria, ei Tuomas saanut selkoa maksun määrästä. Kuunneltuaan hetken vahtien "körötystä" otti hän väsyneenä esille tukun kruunun seteleitä ja tuumien: "Soaphan näitä", antoi ukkojen itsensä kokoilla siitä tarpeellisen määrän. Todennäköisesti ottivat nämä hiukan enemmänkin.

"Pian nyt, pojat; nukkumaan, että jaksetaan aamulla nousta syömään!" komensi hän sitten, ja niin oli poikain ensimmäinen päivä Unkarissa päättynyt.