XVII.

Suomalaisten suosiminen. — Hunyadi Janos ja unkarilaisten maailmanhistoriallinen suurtyö. — Budan vanhoja taloja. — Kruunauskirkko. — Unkarilaisten malja.

Margaretan saarien nurmikolta poimi Simeoni seuraavana aamuna kevään ensimmäisen kukkasen, sillä maaliskuun 31 päivän lapseksi se oli hänestä, Pohjolan pojasta, hellää ja kummastelevaa huomiota herättävä. Korkeat puut rupesivat juuri silmuilemaan ja niiden oksissa humiseva tuuli kertoi keväästä, joka oli tullut. Pian olisivat matkalaiset maassa, jossa jo näihin aikoihin oli kesä.

Moni merkki osoitti vielä, että kaupungissa oli ollut levotonta. Poliiseilla oli kivääri selässä ja sotilaspatrulleja liikuskeli kaduilla. Bela Khunin varjo tummensi vielä ihmisten mieltä. Niinpä olivat passiasetuksetkin yhä tiukat ja jokaisen muukalaisen piti käydä henkilökohtaisesti papereitansa poliisille esittämässä. Se on aina ikävä ja joutavalta tuntuva tehtävä, mutta täytyy alistua.

Veljekset astelivat siis Pestin poliisikamariin ja huomasivat kauhukseen, että se oli jo tupaten täynnä samalla asialla olevia, Tuomas, jolla on synnynnäiset väkijoukossa sukeltamisen lahjat, otti passit kouraansa ja hetken perästä hän jollakin salaperäisellä keinolla oli pujotteleinut aivan etupäähän, erään kiireesti kirjoittelevan "piissarin" eteen. Tämä menetteli aivan samoin kuin Suomenkin virkamiehet: hän kirjoitti aivan tyynesti asiansa loppuun, ikäänkuin olisi ollut huoneessa ihan yksin, kuivasi musteen perin huolellisesti, pani paperinsa syrjään vielä huolellisemmasti ja kysyi vasta sitten, mitä asiaa. Tuomas työnsi passit hänen eteensä. Seurauksena oli peukalolla annettu viittaus, joka tarkoitti huoneen toisessa päässä olevaa kirjuria. Siirryttiin sinne. Kun tämä oli saanut tärkeät kirjoittamisensa valmiiksi, kysyi hänkin jyrkästi, mitä asiaa, ja nähtyään passit sanoi kylmästi: "Tulkaa huomenna kello 4." — "Mutta meidänhän täytyy matkustaa jo kello 9 aamulla!" — "Tulkaa huomenna kello 4", vastasi sihteeri siihen vain entistä jyrkemmällä äänellä. Juhanin posket kuumenivat ja hän sähisi itsekseen jotakin "kirotuista poliiseista".

"Mennään tänne!" tuumi Simeoni, joka oli nähnyt viereisessä huoneessa puuhailtavan jotakin samantapaista. Toivottomalta näytti strateeginen asema sielläkin, mutta silloin pelasti Simeoni tilanteen taktillisella tempulla, joka osoittautui hyvin tehokkaaksi.

Heidän siinä seisoessaan hattu kourassa tuli huoneeseen lihava ja hiukan päällysmiehen näköinen herra. Simeoni lähestyi häntä osoittaen hänelle kaikkea kunnioitusta, kertoi olevansa suomalainen ja matkustavansa tovereineen, jotka myöskin olivat suomalaisia, varhain seuraavana aamuna pois. Eikö olisi mitenkään mahdollista saada passeja tarkastetuksi nyt heti, sillä ei olisi aikaa odottaa?

Virkailijan kasvot, joille ensin oli lennähtänyt vaivautunut ja tuskastunut ilme, kirkastuivat kuin taikaiskusta hänen kuullessaan tuon maagillisen sanan "suomalainen". "Tietysti, hyvät herrat!" sanoi hän erittäin rakastettavasta "passit ovat heti paikalla valmiit". Ja hän antoi ne omin käsin asianomaiselle virkailijalle, joka heti rupesi iskemään niihin leimoja kaikella mahdollisella vauhdilla ja virkeydellä. Taas olivat siis veljekset saaneet kokea, kuinka mielellään unkarilaiset osoittavat ystävällisyyttä ja auttavaisuutta suomalaisia kohtaan. Jos veljekset olisivat halunneet, olisivat he kansallisuutensa avulla nähtävästi helposti voineet hankkia itselleen mitä mieluisimmat kokemukset kaikkialta, mistä olisivat halunneet, mutta pitkän ja kiireellisen matkustuksen väsyttäminä he suorastaan pelkäsivät kaikkea tällaista, käyttäen päivänsä etupäässä levähtelemiseen. Mutta jo tämäkin pieni kokemus vaikutti virkistävältä.

Hetken perästä tapasi sitten Simeoni itsensä istumasta Hunyadi Janoksen patsaan juurelta. Sen löytäminen oli hänelle mieluisa tapaus, sillä olihan Hunyadi hänen lapsuutensa mielisankareita, joka suorastaan yksin, usein Unkarin ylimystenkin vihaamana ja Europan hänen taistelustaan välittämättä, johti kamppailua kristikunnan perivihollista, turkkilaista vastaan. Täydellä syyllä pitää Unkari häntä kansallissankarinaan, sillä hän johti Unkarin siihen taisteluun, jolla se on ikiajoiksi, vaikka sitä ei enää muistetakaan, ansainnut länsimaisen kulttuurin kiitollisuuden. Tällaisilla mahtavilla persoonallisuuksillaan on Unkari hankkinut haihtumattoman, ritarillisen maineensa Europan itäporttien vankkana, vuosisataisena vartijana, suorittaen tämän palveluksen viimeisen näytöksen silloin, kun sen joukot taistelivat Karpaateilla venäläisten haahmossa esiin ryntäävää aasialaisuutta vastaan. Mitä olisi tämä laakso ilman hänen, ilman unkarilaisten ja heidän rinnallaan taistelleiden saksalaisten työtä? Kurjaakin kurjempi slaavilais-turkkilainen lianheittopaikka.

Buda-Pestissä ja varsinkin Budan puolella joutuu kulkija pian erikoisten ja harvinaisten historiallisten tunnelmain valtaan. Eipä voi olla muistamatta, että tämä on tuota Rooman valtakunnan aikana niin kuuluisaa ja pelättyä Pannoniaa, eräänlaista säiliötä, joka otti vastaan ja majoitti Aasiasta päin tulevat hurjat kansat, sulatteli niitä ja lähetteli niitä länteen ja etelään päin silloisen Europan kauhuksi. Tällä paikalla on ollut roomalainen siirtokunta ja sen pohjois-koillisen legionan leiri, ja antiikki kulttuuri on täällä puhjennut aikoinaan heikosti kukoistamaan. Mutta vihdoin oli tämä tasanko saava pysyvät asukkaansa, kun magyarit vuorostaan joutuivat sen valtiaiksi. Oltuaan aikansa sen sulattavan vaikutuksen alaisina heistä muodostuikin se aita, joka suurin piirtein katsoen on sen jälkeen estänyt kaikki kansain vaellusten yritykset tätä tietä. Vielä käyvät täällä vierailemassa mongoolit, mutta heistä ei ole jälkeä jäänyt, ja mongoolien jälkeen ilmestyvät Pannonian tasangoille turkkilaiset, hekin kadotakseen yhä lähemmäksi Aasiaansa, jonne he varsinaisesti kuuluvat. Unkarilaisten rinnalle ovat Pannoniaan jääneet vain ne kansat, jotka orjan mielellä syntyneinä maahan lakoutuen kestivät myrskyn puhallukset. Mikä noidan kattila, mikä tavaton moninaisuus eri kansoja, kieliä, taipumuksia ja luonteita! Ylen harvat lienevät nykyisin ne suvut, jotka voivat väittää olevansa täysin rotupuhtaita, sillä vuosisatain kuluessa on veren tahtoen tahi tahtomatta, rakkauden tahi väkivallan kautta, täytynyt sekautua moneen kertaan.

Simeoni heräsi siihen, että Juhani ja Tuomas tarttuivat häntä käsivarsista ja taluttivat hänet varovaisesti syvemmälle Budan sokkeloihin. He joutuivat kulkemaan pitkin omituisia kujanteita, pienten, vanhanaikaisten talojen välitse, jotka olivat sijoittuneet Budan jyrkälle rinteelle kuin pääskysen pesät. Nämä talot olivat Simeonista mielenkiintoisempia kuin kaikkialta, sekä täältä että Pestin puolelta loistavat, todella upeat ja suurenmoiset palatsit. Ne oli näet rakennettu nelikulmioon umpinaisiksi, kadun puolella vain ahdas holviportti. Pistäytyessään siitä sisään tuli Simeoni avonaiselle pihalle, jonka joka puolella oli jonkunmoinen parvekekäytävä varsinaisten asuntojen edessä. Pihalla kasvoi, jokunen puu ja oli vähän kukkaistutuksia. Katto kallistui myöskin pihaan päin. Mielenkiintoista Simeonista oli tässä nyt se, että talon elämä oli tarkoitettu kokonaan suuntautuvaksi sisään, pihaan päin, samalla kuin muurit sulkivat ulkomaailman täydelleen pois. Ajatus oli siis sama kuin antiikin taloissa, tahi itämaiden rakennusten suunnitelmassa yleensä. Eikähän sopisi ihmetelläkään, jos sellaista vaikutusta vieläkin olisi näissä vanhoissa pikkutaloissa huomattavissa, sillä pitiväthän turkkilaiset Budaa hallussaan lähes 150 vuotta, jona aikana sinne oli majoitettu kymmenisentuhatta janitshaaria. Tuntematta tarkemmin Budan rakennusten historiaa ei Simeoni voinut mitään varmaa niistä ja niiden ijästä sanoa, mutta mahdotonta ei hänestä ollut, etteikö joku noista pienistä nelikulmiotaloista olisi nähnyt hurjien janitshaarienkin aikaa, koskapa heidät karkoitettiin lopullisesti vasta vuonna 1686. Kylmä väristys karsi pitkin Simeonin selkäpiitä hänen kuvitellessaan noita aikoja, jolloin nuo turkkilaisten kasvattamat kristittyjen lapset esiintyivät näillä tanterilla itsevaltaisina isäntinä. Varmaan ovat tuhannet tuskan ja häpeän kyyneleet näitäkin kiviä kostuttaneet. "Turkkilaiset ovat raakalaisia", julisti hän ällistyneille Juhanille ja Tuomaalle, jotka eivät nähtävästi olleet seuranneet hänen ajatustensa kulkua eivätkä siis ymmärtäneet, miksi hän rupesi pauhaamaan turkkilaisia vastaan. "Siirrytään nopeasti toiseen paikkaan!" määräsi Juhani ja taluttaen Simeonia välillänsä poistuivat he kruunaus- eli pyhän Matiaksen kirkkoa kohti.

Juhlallinen tunnelma valtaa kävijän tässä vanhassa pyhäkössä, jonka perustuksen laski kuningas Béla IV kolmannellatoista vuosisadalla. Sen syvässä hämyssä elää magyarien loistavista muistoista rikas historia, ja sen pölyisestä holvista riippuvat sadat liput kertovat menneistä sankariteoista. 150 vuoden aikana oli tämäkin kansallispyhäkkö turkkilaisten moskeana — se on uskomatonta, mutta totta! Vielä uskomattomampaa on? muistaa tällä paikalla, että turkkilaisten pääliittolaisena, joka oikeastaan teki heidän valtansa pysyväisyyden näin pitkäksi ajaksi mahdolliseksi, oli itse kaikkein kristillisin hallitsija, Ranskan kuningas Ludvig XIV!

Vaiteliaina katselevat toverukset Tonavalle avautuvaa ihanaa näköalaa. Tuo hyörivä miljoonakaupunki tuossa heidän edessään suurine historiallisine muistoineen kirkastaa heidän katseensa näkemään, että Unkarilla on tässä laajassa laaksomaassa yhä edelleen suuri tehtävä. Se on nyt silvottu ja typistetty, sen vapaus on rajoitettu ja sitä hallitsee ehkä tosiasiallisimmin joku ententekenraali, mutta sen kaiken täytyy olla ohimenevää. Sellainen englantilainen översti, joka viettää aikansa leikitellen erään näyttelijättären, "Baby Beckerin", kanssa, tuskin edustaa mitään pysyväksi aiottua järjestystä, eikä sellaista kuohuvaa ja intohimoista kansallistunnetta, joka unkarilaisia elähdyttää, voida kovin kauan pitää keinotekoisten rajain sisällä. Kerta se tulvavirtana purskahtaa omille lakeuksilleen, ottaen haltuunsa kaikki, mikä sille historian antamalla oikeudella kuuluu. Laakson pohjaa seuraa nousu ja tähän nousuun lähettää pohjoisesta Suomi hartaimmat menestyksen toivotukset. Taistelu itää vastaan ei ole vielä loppunut ja siinä taistelussa on tällä maailman kulmalla sittenkin johtajan asema Unkarilla.

Niin kului keväinen päivä magyarien pääkaupungissa, jonka nähtävyyksistä siinä ajassa ei voinut saada enempää kuin aavistuksen. Mutta sieluun siitä silti jäi kirkas ja kaunis kokonaiskuva, hämmästyttävä sille, joka ei ennakolta ole aavistanut, mikä helmi tuolla kaukana Tonavan rannalla välkkyy. "Unkari, päivin öin, helmahasi ikävöin", hyräili Simeoni, kun toverukset väsyksiin asti vaellettuaan jälleen istuivat kuuntelemassa mustalaismusiikkia, joka lauloi heidän sieluunsa salamyhkäisen, arojen ja rannattomien pustain kaihoisan loihdun. Ja kun he jälleen viettivät iltaansa unkarilaista elämää katsellen ja maistellen jaloa aron nestettä, näki Simeoni hengessä Arpadin kansan nousun, kuinka se myrskytuulena jymisten viskaa niskastaan kääpiöitten ikeen ja jälleen nostaa pyhän Tapanin valtikan korkealle välkkymään. "Eljen, veljet!" sanoi hän kohottaen lasinsa, "juokaamme tämän ritarillisen ja uljaan sukulaiskansamme malja, toivottaen sille kaikkea mahdollista menestystä ja pikaista nousua siitä nöyryytyksen alhosta, johon väkivalta on hetkeksi sen syössyt! Ja kiittäkäämme sitä tästä ihanasta päivästä, jonka olemme saaneet sen kauniissa pääkaupungissa viettää!"