VII.

Politiikkaa ja murkinapakinaa. — Rügenin liitukallioita. — Sassnitzin tunnelmia ja temppeleiden torneja.

Trelleborgin satamassa, passien tarkastustilaisuudessa, joka kävi joutuin ja ilman mitään pikkumaisuuksia, huomasi kolmiliitto ensi kerran joutuneensa ilmapiiriin, jossa tuntui ruudinsavua Europan poliittiselta taistelutantereelta. Matkustajain joukossa oli nimittäin useita saksalaisia, jotka olivat menossa kotiseudulleen Schlesiaan ottamaan osaa kansanäänestykseen. Erään Göteborgista tulleen naisen passi ei kuitenkaan jonkun erehdyksen vuoksi ollutkaan kunnossa ja passien tarkastajan täytyi anteeksi pyydellen ja pahoitellen ilmoittaa, etteivät hänen ohjesääntönsä sallineet laskea häntä menemään. Mitäpä siinä oli tehtävissä, sillä näiden passimuodollisuuksien muuria eivät naisenkaan kyyneleet pysty murtamaan, ja niin jäivät saksalaiset äänestyksessä yhtä viivaa vähemmälle. Kolmiliitto sen sijaan hyväksyttiin kumartaen menemään, ja antoi, sittenkuin Hänen Majesteettinsa vaunu oli ajettu lautalle, koneen ruveta pyörimään täsmälleen klo 9 aamulla kulumassa olevan maaliskuun 15 päivänä.

Avaran ja upean lautan ruokasalongista rupesi heti Itämeren siintäville aalloille saavuttua kuulumaan kutsuvaa ja houkuttelevaa vaskipäristimen pompottelua:

Veljesten vilkasta keskustelua ruokapöydässä kuunteli koko ajan heitä vastapäätä istuva vanha herra, jonka Simeoni ensi silmäyksellä oli sijoittanut sinne ruotsalaisen rovastin, kauppaneuvoksen ja ruukinpatruunan vaiheille. Suurien ja pyöreitten silmälasiensa takaa hän tuijotteli miettiväisesti ja muhoilevasti, nähtävästi odotellen sopivaa hetkeä, jolloin voisi päästä jutun alkuun. Huomattuaan sen auttoi Simeoni häntä matkalle tarjoamalla hänelle pöydältä jotakin, ja sillä oli asia selvä.

VANHA HERRA: Sallikaa minun kysyä, ovatko herrat, kuten olen tässä otaksunut, suomalaisia?

JUHANI: Olemme kyllä.

VANHA HERRA: Ja, suokaa anteeksi uteliaisuuteni, varmaankin matkalla kauaskin?

SIMEONI: Olette arvanneet aivan oikein.

VANHA HERRA: Jaa jaa, on ihan ihmeellistä, kuinka ne suomalaiset matkustavat. Aina kun minäkin terveyteni vuoksi joudun Europan läpi kulkemaan, tapaan suomalaisia joka paikassa.

TUOMAS: Toivottavasti se tapaaminen on jättänyt maanmiehistämme edullisen muiston?

VANHA HERRA: Ehdottomasti, ehdottomasti! Olemmehan me suomalaiset ja ruotsalaiset vanhaa veljeskansaa, jotka varsinkin ulkomailla tunnemme olevamme suorastaan veljiä. Mutta sanokaa minulle, kuinka siellä Suomessa nyt olot oikeastaan ovat? Te varmaankin elätte joka päivä kauhun ja pelon vallassa?

ÄLLISTYNYT KOLMILIITTO YHTEEN ÄÄNEEN: Kauh… pel… vall…! Ei suinkaan! Meillähän ovat olot ja elämä maailman rauhallisimmat. Luullaksemme olisi muilla syytä pitää siinä suhteessa Suomea esimerkkinä.

VANHA HERRA: Jaa jaa! On ihan ihmeellistä, kuinka ne suomalaiset ovat tyyniä ja rauhallisia, tapahtui mitä hyvänsä. Aina ne vain vakuuttavat, että kyllä se siitä kaikki korjautuu, ja täytyneehän sen korjautuakin, kun te olette niin kauhean itsepäisiä.

KOLMILIITTO YHTEEN ÄÄNEEN: Itsepäisiä!

VANHA HERRA: Niin. Mihin te vain ryhdytte, sitä te ajatte koskaan tarkoituksestanne luopumatta. Olen aina pitänyt suomalaisista ja pidän vieläkin.

KOLMILIITTO KUMARTAA.

VANHA HERRA: Kun te vain voisitte antaa niiden omien ruotsalaistenne olla rauhassa, ettekä koettaisi pakottaa niitä luopumaan äidinkielestään ettekä muutenkaan niitä sortaisi!

Tässä aloitti kolmiliitto, tehden sarjan ankarasti torjuvia ja kauhistuvia liikkeitä, laajahkon esitelmän, jota vanha herra kuunteli silminnähtävästi epäillen, mutta kohteliaasti kuitenkin väittämättä vastaan. Kun kolmiliitto lopuksi ilmoitti suomalaistenkin haluavan päästä ruotsalaisten kanssa sekä Ruotsissa että kotona mitä parhaisiin suhteisiin ja toivovan, että välille ilmestyneet riitakysymykset pian saataisiin ratkaistuksi molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi, huokaisi vanha herra syvään ja sanoi: "Ja, ja, den välsignade Ålandsfrågan!"

Tässä tavattiin nyt sellainen Hänen Majesteettinsa alammainen, joka oli sydämestään kyllästynyt sekä hallituksensa politiikkaan yleensä että ahvenanmaalaisiin erikoisesti. Hän ihmetteli, mahtaisivatko ahvenanmaalaiset olla koskaan tyytyväisiä, vaikka saisivat kymmenen kertaa, mitä tahtovat. Ja nurisevalla äänellä tuo vanha herra sitten hiljoilleen aterian kestäessä haukuskeli vähän kaikkiakin, mutta vallankin sanomalehtiä, jotka hänen mielestään antoivat ihmisille aivan väärän kuvan siitä, mitä maailmassa tapahtui ja mitä ihmiset yleensä ajattelivat. Lopuksi hän kysyi, mitä suomalaiset nyt aikoivat tehdä Ahvenanmaan asiassa, johon Juhani vastasi tyynesti: "Mitäpä siinä on tekemistä — Ahvenanmaa on meidän ja sillä hyvä!" Tämän kuultuaan vanha herra tuijotti kolmiliittoon vakavasti silmälasiensa ylitse ja kuivasi suunsa tarkkaan ja hitaasti.

Ihastuneena siitä, että oli tavannut tällaisen nuhteettoman ja reilusti vanhoillisen ruotsalaisen setämiehen, jonka mielipiteet, tietojen joskus eteen töksähtävää ahtautta lukuunottamatta, yleensä lepäsivät terveellä lutherilaisella perustuksella, rupesi Simeoni jatkamaan keskustelua yhä laajemmalti. Siitäpä sitten paisuikin kertauskurssi sekä pohjoismaiden että varsinkin maailmansodan historiassa, jonka vaiheita ja tuloksia Juhani, Tuomas ja Simeoni toiselta, ja setämies toiselta puolen valaisivat ytimekkäinä ja nasevilla huomautuksilla. Annettiinpa vanhukselle lopuksi todellinen ja oikea käsitys punakapinasta ja varsinkin tuosta kuuluisasta "valkoisesta terrorista" sekä ilmaiseksi eräitä tepsiviä keinoja, millä bolshevismia parhaalla ja taatulla menestyksellä voi vastustaa. Lopuksipa sitten setämiehemme paiskasi toveruksille kättä ja sanoi: "Jaa, jaa, sydämestäni toivotan onnea kaikille suomalaisille, sillä heidän menestyksensä on suoranainen lisä Pohjolan yhteiselle voimalle ja hyvinvoinnille!" Mieluinen ja hauska tunnelma oli tämän aterian kestäessä vallinnut.

Noustuaan jälleen kannelle panivat toverukset merkille, että taivas oli mikäli mahdollista vielä kirkkaampi kuin aamulla ja että meren vihreä vesi kohoili hiljaa sileinä maininkeina, joiden pintaa ei pieninkään tuulen väre särkenyt. Lautta kynti rauhallisesti ja voimakkaasti leveää uraansa kohti Rügenin liitukallioita, jotka valkoisena viivana alkoivat hohtaa tuolta kaukaa. Matkalainen on onnellinen ihminen: etsimättä ja pyytämättä avautuu hänen eteensä maailman ihmeellisin kuvakirja, joka sisältää sekä luonnon että historian aarteita, eikä hänen tarvitse vaivautua edes lehteä kääntämään. Kukapa uskoisi, mietiskeli Simeoni katsellessaan rauhallista merta ja kuin erämaan yksinäisyydessä uneksivaa rantaa, että tämäkin paikka on ollut ehkä tuhannen vuotta mitä verisimpäin ja julmimpain tapahtumain näyttämönä. Tuolla korkealla huipulla on arvattavasti ollut muinaisten germaanien salaperäinen Hertha-jumalattaren pyhäkkö, sekä sen jälkeen ehkä hurjien vendien kuuluisa rosvolinna Arkona, ja tällä rannikolla on keinunut barbaarien ryövärilaivasto, valmiina pitkille rosvousretkille. Eikäpä sopisi kummastella, vaikkapa tuolta niemen takaa lipuisi esille joukko pulleavatsaisia hansalaivoja, täynnä Flanderin verkaa, Reinin viiniä ja ahnaita, ihravatsaisia ja punanenäisiä kauppiaita, jotka Hansaliiton neljänä vuosisatana levittivät arvaamattoman paljon taloudellisen ja muunkin sivistyksen ituja Itämeren rantamille. Mutta melkein rikkumaton rauha vallitsee täällä nyt, maan multa on lahottanut luut ja meren syvyys kätkee saaliinsa mykkään syliinsä. Ihmiset voivat ahertaa tuhansia vuosia ja uskoa lujasti työnsä pysyväisyyteen, kunnes mahtava aika levittääkin suunnattoman kätensä ja pyyhkäisee pois kaikki, kuin hyökyaalto lasten rakennukset rantahiekalta.

Rauhallisesti kaartaen höyryää lautta Sassnitzin lahteen, jonka rannoilla kirkkaassa auringonpaisteessa hotellit ja kylpylärakennukset vielä tyhjinä odottavat kesävieraitaan. Kaikki on hiljaista, ja ratapihalla, siinä tyynesti puuhailevine virkamiehineen, on jotakin sunnuntaipäivän tunnelmaa. Asemahuoneen vieressä muokkaavat mies ja poika puutarhaa, tarkoin pienentäen jokaisen multakokkareen, ja yksinäinen kana mennä koikkailee sinne tänne, valittavasti kaikerrellen. Kello puoli 3 nykäisee juna kolmiliiton liikkeelle ja niin aletaan mennä nykytellä Stralsundia kohti. Sen korkeat kirkontornit kuvastuvat taivasta vasten kertoen kaupungin muinaisten hansaporvarien kyvystä ja kulttuuriharrastuksesta, joiden syvimmän pyrkimyksen he kuten muutkin aikalaisensa usein kohdistivat kirkkojen rakentamiseen. Nopeasti matkustaessa tulee panneeksi aivan erikoisesti merkille ne kymmenet ja sadat temppelien tornit, joiden ohitse junat kiitävät. Simeonin mielestä ne olivat kuin käsiä, jotka maan pinnalta, pölystä ja arkisen aherruksen keskeltä, kohoavat kohti taivasta todistuksena paremman toivosta, pyhästä aavistuksesta ja uskosta. "Jos voisi", alkoi hän runollisesta mielikuvastaan innostuneena selittää Juhanille ja Tuomaalle, "yhdellä silmäyksellä nähdä samalla kertaa koko Europan pinnan, antaisivat kirkkojen tornit sille varmaankin erikoisen luonteen piirteen…" — "Aivan niin", huomautti aina asiallinen Tuomas, "piirteen, joka olisi henkevä ja kaunis, ellei uusi aika olisi pyrkinyt sitäkin kuvaa särkemään. Muistettava nimittäin on, että temppelien tornien rinnalla on nykyisin sarja vielä korkeampia tehtaanpiippuja, jotka parhaansa mukaan suitsuttavat sinitaivaalle mustaa nokea ja usein ovat todistuksia kaikesta muusta kuin pyhästä uskosta ja aavistuksesta." Tämän kieltämättä oikean huomautuksen johdosta hämääntyivät Simeonin romanttiset tunnelmat; hän rykäisi hiukan nolostuneena, pisti tupakaksi ja rupesi katselemaan, mitä muuta ympärillä mahtaisi näkyä.