XLV.

Kana, varis, harakka, varpunen, lammas, sika, aasi ja hevonen. — Eläinrääkkäys ja tunteettomuus etelämaissa. — Erilaisia pukumuotoja. — Hampaitten kulta. — Muodin mukaiset silmälasit.

Seuraava päivä, huhtikuun 13, meni taas tarpeelliseksi käyneeseen levähdykseen sekä passien kuntoon saattamiseen. 14 päivänä kello 3 i.p. astuivat veljekset, kestettyään mutkalliset metkut ja tarkastukset, entiseen itävaltalaiseen Helouan-laivaan, joka oli 10,000 tonnin kantoinen, monikerroksinen, upea jättiläinen. Täsmälleen kello 4 i.p. irtausi se rannasta ja läksi höyryämään Brindisiä kohti. Alkoi yksitoikkoinen laivaelämä, matkustajain hienouden ja ensiluokkaisuuden sekä vallitsevan englantilaisuuden vuoksi erittäin jäykkä ja ikävä, joka sai huoaten muistelemaan Ismenen kodikasta ja hauskaa menoa. Jotakin tehdäkseen rupesi Simeoni järjestelemään, kuten hän ylpeästi sanoi, "tieteellisiä muistiinpanojaan".

Hän aloitti eläimistä. "Niistä ovat", kirjoitti hän, "tällä matkalla erikoisesti huomiotani herättäneet kana, varis, harakka, varpunen, lammas, sika, aasi ja hevonen, sekä myöskin kameeli. Kuten tunnettua on meillä Suomessa jo aikoja sitten ollut käynnissä voimakas kansallinen liike siihen suuntaan, että vanha, maailmanrannalta joskus sattumalta mukaamme kiertynyt, ruskeahko ja epämääräinen kanarotu saataisiin häviämään, ja sijaan uusi, munimataidossa korkealle kehittynyt, valkoinen tahi harmaankirjava rotu. Tarmokkaan isänmaallisen toiminnan, kiertävien kanakonsulenttien ja aatteellisten siipikarjanhoitoyhdistysten kunniaksi onkin sanottava, että maamme kanarotu nyttemmin on erittäin hyvää, tavattoman isomunaista, kukot toimeliaita ja virkaintoisia. Suuri edistysaskel saavutettiin silloin, kun älyttiin laittaa kanaloihin sähkövalo, sillä kanat luulivat heti kesän olevan tulossa ja rupesivat munimaan paljoa aikaisemmin. Jossakin syrjäkylässä vain saattaa joskus matkustajain kauhuksi esiintyä vanhankansan hurja, pieni kukko pippurisilmäisen akkansa kanssa, joka kaihoisesti kaikerrellen mennä koikkailee pitkin kujaa."

Tottuneina suuriin ja tuoreisiin muniin lähdimme mekin matkalle, ja kiitollisuudella on tunnustettava, ettei kanan kaakotus ole juuri tähän saakka — pitkiä merimatkoja ja tunneleita lukuun ottamatta — lakannut korvissamme kaikumasta. Harmoin tulee ajatelleeksi tällaisia vähäpätöisiä asioita, mutta kun todellisuudessa joutuu näkemään, kuinka suunnattoman paljon kanoja Europassa on, ei voi olla sitä ihmettelemättä. Tuntuu kuin kaikuisi joka paikasta alinomainen, korkea-ääninen, kestävä kaakotus, ja kuin tulisi munaa — ja sitä tuleekin — katkeamatta valkoisena helminauhana koko maanosassa.

Aina Itävaltaan saakka olivat munat vielä suuria ja maukkaita, vaikka kanarotu, mikäli kerkesin huomata, oli siellä etelässä jo saanut vereensä häiritseviä, ehkäpä slaavilaisia vaikutteita. Mutta Unkarissa jo rupesivat munat pienenemään ja kanat muuttuivat jälleen ruskeiksi, köyhän ja orvon näköisiksi, joiden näki surumielisesti kaikerrellen astua koikkailevan aivan rannattomilla aroillakin: mitä ne sieltä lienevät olleet hakemassa? Ja kuta etelämmäksi tultiin, sitä pienemmiksi muuttuivat munat, niin että ne vihdoin Egyptissä olivat kyyhkysen munan kokoisia. Jos Suomen kana suvaitsisi käyttää tällaista kaliiberia, joutuisi sen nimi ehdottomasti sanomalehteen.

Kuta etelämmäksi tullaan, sitä pienempiä ja laihempia ovat myös kanat itse. Tuo kukko tuossa Aleksandrian moslemikadulla on kuin miniatyyri-kameelikurki: sen jalat ovat venyneet huolestuttavan pitkiksi, mutta ruumis on pienentynyt, joten siitä on tullut jonkunmoinen haikaraa muistuttava ruipelo, jolta ei ole syytä odottaa mitään suurtöitä.

Tämän verta kanoista. Mitä varikseen tulee, saattoi jo Saksassa huomata sen osoittavan huikentelevaista ja kevytmielistä luonteen laatua, sillä se vaihteli pukuaan alituiseen. Luulen voivani vannoa nähneeni sekä täysin mustia että täysin harmaita variksia. Tämä johtunee siitä, että se siellä noudattaa ihmisten esimerkkiä, m.m. asunto-olojensa järjestämisessä: kuten nekin, kokoontuu sekin suuriin kyläyhteiskuntiin, melkeinpä kaupungin tapaisiin, mikä kuten tunnettua edistää muotien ja turhamaisuuden leviämistä. Tämä on kummastuttavaa senkin vuoksi, että luulisihan nyt toki varista vakavammaksi eläimeksi kuin harakkaa, jota yleensä pidetään kaiken harakkamaisuuden vertauskuvana, mutta niin ei ole: järkähtämättä säilyttää harakka Egyptiin saakka saman, tutun, korean kirjavan pukunsa, vieläpä äänensäkin, jonka tuttu kikatus saa muistamaan kotoisia pakkaspäiviä, Juhani Ahon Rautatietä, rovastia ja Mattia. Sama ylistävä lausunto on annettava varpusesta. Eipä voi juuri olla liikutuksetta panematta merkille, kuinka tuo terhakka, riitainen ja omastansa kiinni pitävä lintu pehertelee yhtä tarmokkaasti ja pilkulleen samanlaisena Aleksandrian ja Kairon kaduilla kuin missä tahansa muualla, äyskien ja tiuskien kaikella sillä nenäkkyydellä, jonka luoja on sille antanut.

Mitä nyt sitten lampaaseen tulee, on se monienkin muutosten alainen, mutta niistä käsiteltäköön vain häntä. Voipa sanoa, että sikäli kuin kanan muna pienenee, suurenee lampaan häntä. Sana "saparo", joka erittäin hyvin kuvaa tämän lisäkkeen laadun Suomessa, ei sovi enää etelämpänä. Jo Saksassa se muuttuu hiukan tukevammaksi ja paksunee niin paksunemistaan, kunnes se jo Unkarin tasangoilla melkein laahaa maata leveänä lapiona kuin majavan häntä. Rasva kokoontuu täällä hännän keski- ja kärkipuoleen, juuren pysyessä ohuena, ja sellaista muotia noudattaa lammas sitten koko Balkanilla. Mutta Egyptissä on muoti jo toinen: rasva asettuu hännän tyvipuolelle, muodostaen siitä leveän ja tukevan takapuolen peiton; kärkipuoli on sen sijaan jäänyt tavalliseksi "saparoksi". Niin hallitsee muoti eläinmaailmassakin.

Unkarissa tavataan lampaan uskollisena toverina sika, tieteelliseltä nimeltään Sus scropha. (Kuka lieneekään keksinyt sille niin erinomaisen, jo äänellisestikin kuvaavan latinalaisen nimen?) Tuhansia ja taas tuhansia niitä siellä laitumilla, lammasnahkaisen paimenen hoivissa näkee, ja ovat ne aivan erilaisia kuin Suomessa esiintyvät veljensä. Ne ovat kapeaselkäisiä ja ketteräjalkaisia, pitkätakkuisia otuksia, jotka juosta pirahtelevat junan tullessa sinne tänne niin sukkelasti, että luulisi niitä aivan muiksi eläimiksi. Ensisilmäyksellä on niitä pitkän karvansa vuoksi vaikea erottaa lampaista. Sikamaisen luonteensa ja alakärsäisyytensä näyttää se kuitenkin täälläkin täydelleen säilyttäneen.

Aasille, tälle oloissamme tuntemattomalle ja loputtoman kärsivälliselle juhdalle, pyydän sitten saada lausua vilpittömän ihailuni ja kunnioitukseni tunteet. Eipä uskoisi, että niin pienestä, laihasta, takkuisesta ja ohutjalkaisesta eläimestä löytyy sellaista voimaa. Oli minkälainen etelämaan pösö hyvänsä, lihava ja talittunut kuin lampaan rasvahäntä, ja lisänä vielä säkkejä ja kaikenlaista kamaa, niin koko tämän komeuden kuljettaa aasi selässään kuin ei mitään. Muukalainen hämmästyy usein nähdessään vastaansa tulevan valtaisen tavararöykkiön, huipulla vielä mies jalkojansa roikotellen, ilman mitään näkyväistä liikkeelle panevaa voimaa. Vasta läheltä huomaakin, että siinähän on alla aasi, joka mennä köpittää kärsivällisesti tietänsä, viipoitellen pitkiä korviaan. Sanotaan, ja kertoohan pyhä historiakin samaa Bileamin aasista, että tuo juhta joskus menettää kärsivällisyytensä, tuskastuu, eikä lähde liikkeelle, vaikka sen tappaisi. Jos sellaista joskus tapahtuu, on se vain sorretun ja kidutetun kansan oikeutettua nousua vapaustaisteluun itsenäisyytensä puolesta. Vielä on aasista mainittava eräs todellakin huomiota herättävä seikka. Kun hän on aamulla syönyt kylläkseen ohdakkeita tahi muita yhtä helposti sulavia kasviksia, saanut sitten herransa ja jättiläismäisen kuorman selkäänsä, kantaa köpittänyt nämä kaikki usein hyvinkin hankalia teitä lähimpään kauppapaikkaan, saaden joka minuutin kuluttua tukevan kiirehtimispotkun kylkiluittensa väliin, on se sitten joutunut seisomaan koko päiväksi torille, kuorma edelleen selässä ja isäntä vielä kylkeen nojaamassa. Sitten on siitä siirrytty jonkun kapakan ovenpieleen, jossa aasi parka saa taas seistä jäljellä olevine kuormineen, pahankuristen poikalurjusten ja miljoonien kärpästen kiusattavana, monta tuntia, sillä aikaa kuin hänen isäntänsä sisällä syöpi lampaanihveä, juopi erinäisiä tusinoita turkkilaista kahvia, polttaa nargileh-piippua ja lyö korttia lappusilla, joiden kuvat lika ja aika on muuttanut täysin tuntemattomiksi. Tällöin, ja varsinkin jos joku viehättävä aasivaimo sattuu sillä hetkellä vaeltamaan kapakan ohi, valtaa siinä kärsimystensä keskellä seisovan aasin mielen katkeruus, murhe ja kaihoisa tunnelma. Se rupeaa purkamaan tunteitaan ääniaalloiksi, jotka ovat kerrassaan valtavia. Olen elämäni kuluessa joutunut kuulemaan erinäisiä hirvittäviä ääniä, joista mainittakoon n.s. tulipalotuutaus Oulun kirkon tornista, palvelijattaren parkaisu, kun kokonainen mehiläisparvi putosi hänen päähänsä, kommunistiagitaattorin mylvähdys porvaristoa vastaan, y.m., mutta mitään sellaista kuin aasin huuto en ole koskaan kuullut. Se on todellakin jonkunmoista "huutamista" ja siinä on tavattoman kiukkuinen ja intohimoinen sävy. Elukka suorittaa tehtävänsä kita auki ja kaula sojossa kuin lehmä, mutta osoittaa sikäli kehittynyttä tekniikkaa, että ääni otetaan sekä ulos- että sisäänpäin hengitettäessä. Kyljet työskentelevät kuin palkeet, pallea liikkuu kaikesta päättäen erittäin voimakkaasti, ja ääni on koko registerissä hyvin voimakas ja täynnä "metallia". Olisipa erinomainen keksintö, jos taidelaulun opetuksessa voitaisiin ruveta käyttämään aasin tekniikkaa, s.o. opettamaan laulajattarille äänen muodostusta myös sisäänpäin hengitettäessä, sillä koituisihan siitä arvaamaton etu ja äänivaroihin puolet lisää. Tämä olkoon sanottu aasista, jota voitaisiin ruveta Suomessakin käyttämään, sillä arvattavasti se kyllä pian ilmanalaamme tottuisi.

Hevonen on jalo eläin, joka säilyttää ylhäisesti kerta saavuttamansa korkean kehitysasteen. Erikoisinta huomiota oli omiaan herättämään Atenan hevonen. Kun sillä lähdettiin ajamaan, tuntui ensin, että sehän lieneekin aika poku, sillä niin virkeästi se kopsutteli kavioillaan asfalttikatua. Mutta vilkaistessa syrjään huomasi, ettei matka edistynyt ollenkaan: hevonen oli oppinut lystikkäällä tavalla hyppiä pomppimaan varpaittensa nenillä melkein yhdessä kohti, luimistaen vain viekkaasti korviaan, kun sitä komennettiin. Laihakin se raukka oli ja melkein karvaton, useimmiten siinä kunnossa, ettei sillä Suomessa olisi sallittu ajaa. Eipä voinut säälittä sitä katsella.

Kameeli jääköön tässä sikseen. Eläimistä puhuttaessa ei voi olla mainitsematta siitä hirveästä eläinrääkkäyksestä, jota koko etelämaat, alkaen Balkanilta, harjoittavat. Mikä lienee syynä siihen, ettei näillä etelän ihmisillä näytä olevan eläimiä kohtaan ollenkaan mitään hellempiä ja inhimillisiä tunteita? Siipikarja kuljetetaan sitoen ne jaloista ja joskus kaulastakin yhteen nippuun, lampaita kanniskellaan sääristä tahi sullottuina mitä luonnottomimpiin asentoihin, aasi ja muut juhdat saavat kestää kuormia ja kohtelua, joka nostaisi vihan punan meikäläisen maanviljelijän kasvoille, sanalla sanoen: säälin jumala on syösty siellä pois istuimeltaan. Muistaen Espanjan härkätaistelut täytynee sanoa, että tässä kaikessa on yhä jälkiä siitä raaistumisesta, joka antiikin aikana, gladiaattoritaistelujen päästyä muotiin, valtasi kaikki sen ajan ihmiset. Se kaikki on jotakin, josta he itse eivät nähtävästi ole tietoisia, sillä he ovat vailla eläimiin kohdistuvaa säälin tunnetta. Pohjoismaalaiselle, joka useimmiten — ja poikkeukset tuomitaan mitä raaimmalla asteella oleviksi, — kohtelee eläintään mitä hellimmin, hevostaan paremmin kuin omaisiaan, osoittaa tuollaisen kylmän rääkkäyksen näkeminen, että nämä kansat ovat suhteellisesta rikkaudestaan ja kauniista maistaan huolimatta edelleenkin monessa suhteessa raakalaisten asteella, tunne-elämältään ja humaanisuudeltaan takapajulle jääneitä raukkoja, jotka ylen harvoissa, jos missään tapauksissa kelpaavat pohjoismaalaiselle esimerkiksi. Kuinka äärettömän paljon korkeammalla ovatkaan tässäkin suhteessa germaaniset kansat! Tuo kulttuurillaan niin pöyhkeästi ylpeilevä Ranskakin saa tässä kohden häveten vaieta. Tätä etelämaalaisten harjoittamaa eläinrääkkäystä nähdessään ei voi muuta kuin syvästi halveksien ja suuttuen toivoa, että kun he kaikki järjestänsä kerta joutuvat siihen paikkaan, joka nähtävästi on pantu kuntoon juuri heidän tulevaisuuttaan silmällä pitäen, itse pääpappa käyttelisi heihin nähden tuota vanhaa lakia, että millä mitalla te mittaatte, sillä pitää teille itsellenne mitattaman, antaen heidän perinpohjin kokea ne kärsimykset, joiden alla täällä ajallisessa elämässä luomakunta heidän julmuutensa tähden saa huoata.

* * * * *

Tämän jälkeen siirtyi Simeoni selvittelemään muita pikkuhuomioitaan, koskapa mitään merkillistä ei matkalla tapahtunut. Oli huhtikuun 15 päivä. Englantilaiset olivat muodostaneet oman ryhmänsä, joka harjoitti tavattomalla innolla voimakasta, kova-äänistä naurua, vaimentaen sillä kaikkien muiden heikot keskustelun yritykset. Kun he myöhään illalla, jolloin muut matkustajat ovat jo aikaa sitten olleet levolla, saapuvat makuuosastoon, eivät he tule ajatelleeksikaan, että siellä olisi hiljainen esiintyminen paikallaan, vaan hoilaavat, viheltävät ja nauravat ikäänkuin muita ihmisiä ei olisikaan. Eikähän niitä olekaan, on vain englantilaisia ja ehkä jokunen ranskalainen koko maailmassa!

* * * * *

"Kuta alemmaksi lampaan häntä laskeutuu", kirjoitti Simeoni, "sitä alemmaksi laskeutuvat myös miehen housujen takapuolet. Sellaista miestä, joka pitää housujansa niin alhaalla, että takapuoli lyö käydessä ristiä, ei Suomessa pidetä täysijärkisenä, vaan hiukan hesselinä. Ällistymättä ei siis suomalainen voi nähdä jo Konstantinopolissa ja Kreikassa vallitsevaa housujen muotia, sillä se on hänen mielestään erikoinen. Takapuoli riippuu niissä aivan maahan asti, muodostaen jalkain väliin tilavan säkin, ja antaen mies paralle perin koomillisen ulkonäön. Hän ei kuitenkaan tiedä siitä itse mitään, vaan luuleepa päinvastoin olevansa puettu mitä aistikkaimmin. Olimme usein hyvin uteliaita tietämään, mitä tuossa säkissä mahtoi olla, ja pyyhkäisin sitä joskus sivu mennessäni jalallani, tuntematta kuitenkaan muuta kuin että siellä saattoi olla jotakin vaatetta. Kun Hellaan rantajätkä esiintyy tällaisissa housuissa, saattaa häntä unehtua hetkeksi katsomaan. Kun mennään Egyptiin, putoaa sitten housuista pohja pois, joten niistä tulee maahan asti ulottuva hame; ja kun mennään yhä etelämmäksi, rupeaa tuo hame lyhenemään, kunnes se ekvaattorin seuduilla katoaa kokonaan. Ihmeelliset ovat siis housumuodinkin vaihtelut.

"Mainitsematta ei sitten saa jäädä kreikkalaisten merkillinen kansallispuku, joka m.m. on kuninkaan kaartin paraati-univormuna. Kengät ovat jonkunmoiset käyräkärkiset lapikkaat, tiukasti pauloitetut polveen saakka; housut ovat valkoiset, aivan raajojen mukaiset, kuten voimistelijain trikoot. Mekko on vyötäisille saakka ruumiin myötäinen, hyvinkin tiukka; rintamus koristettu koruompeleilla, muuten lumivalkoinen; mutta sen helma on poimutettu ja kovotettu aivan samanlaiseksi kuin balettitanssijattaren hame. Ajatelkaa nyt, arvoisat kansalaiset, vanhaa miestä tällaisessa hassunnäköisessä balettihameessa ja tehkää johtopäätöksenne! Eipä tiedä sitä katsoessaan, kuinka pitäisi ällistyksensä osoittaa. Mutta niin ne vain marssivat reippaina ja ylpeinä kuin olisi heidän yllään maailman kaunein puku. Arvattavasti he nauraisivat samoin meidän 'kansallispuvuillemme.'

"Kuta etelämmäksi tullaan, sitä enemmän ihmeitä näkee. Niinpä saattaa helposti huomata oltavan rikkailla seuduilla siitäkin kultamäärästä, joka välkkyy ihmisten hampaista. Eikä suinkaan tarvitse luulla, että siellä ainoastaan ylhäisö kullalla hampaansa paikkauttaisi! Ei suinkaan, sillä olihan oppaallamme Aleksandriassa koko etuvallitus puhtaasta, kimaltelevasta kullasta, eikä se suinkaan ollut mikään poikkeus. Tuntua ensin oudolta katsella tuollaiseen välähtelevään kitaan, sillä siinä on jotakin luonnotonta. Varsinkin lampun valossa herättää se huomiota, kun kymmenistä kidoista kimaltelee kirkkaita heijastuksia, koska suut avataan mahtavaan ja tyhjentävään, etelämaalaiseen nauruun. Kun asianomaisen silmillä lisäksi ovat suuret ja pyöreät silmälasit, joiden leveät kehykset on tehty kilpikonnanluusta, saattaa joku nauraja herättää katsojassa ihan kammottavan tunnelman. Nuo luureunaiset, suuret ja pyöreät silmälasit näkyivät muuten olevan muodin viimeinen sana tällä tärkeällä alalla, asia, joka Helsingissä on vielä tuntematon ja jossa tietysti täytyy saada kiireellinen parannus aikaan."

* * * * *

Oli huhtikuun 16 päivä. Oikealla puolellaan näkivät veljekset tuttuja Kreikan maisemia, korkeita kallioita ja vuoria, jotka häipyivät sinervään kaukaisuuteen. Laivalle ilmestyi pieni keltavästäräkin näköinen lintu, jota haukka ajoi. Linnun molemmat jalat oli sidottu nuoralla yhteen, mutta saattoi se silti lentää. Haukka luikki nolona tiehensä. Iltapäivällä ilmestyi laivalle väsynyt pääskynen, ollen arvattavasti matkalla Suomeen, jonne se suven tuojana on niin tervetullut. Suomalaisilla on köyhyydestään huolimatta muutakin ruokaa, heidän tarvitsematta pääskysiä tappaa, kuten rikkaitten etelämaalaisten. Ilta tulee ja "aurinko, laskee Adrian mereen". Huomenna varhain saapuu laiva Brindisiin ja niin ollaan jälleen Europan mantereella. Amerikalaiset missit, joihin tutustuttiin Ismene-laivalla, ovat olleet veljesten matkatovereina täälläkin, hekin kiireellisesti käytyään Egyptin ihmeitä katsomassa.