L.

Mona Lisa. — Lasten leikkiä. — Naisten paratiisi. — "Kulttuuri". — Toivotus Ranskalle.

Simeoni kuljeskeli Louvressa ja oli ihmeissään. Hänestä tuntui, että nuo suunnattoman suuret kokoelmat pian musertavat hänet, ja hän melkein hiipi pitkiä käytäviä myöten, luoden arkoja katseita seinien värikauneuteen. Vihdoin hän saapui Mona Lisan kuvalle ja istuutui, koskapa siinä edessä kuin ihmeeksi sattui olemaan vapaa sija. Ällistyneenä hänen täytyi tuijottaa tuohon kuuluisaan tauluun, josta hän oli nähnyt satoja väri- ja muita jäljennöksiä, mutta joka siitä huolimatta oli hänelle nyt aivan uusi ja kuin koskaan ennen näkemätön. Mikä sen vaikutti?

Sen vaikutti siitä omituisesti hehkuva, salaperäinen, kuparin homeelta vivahtava väriloiste, jota ei missään jäljennöksissä voida saada esille, ja joka lienee enemmän ajan, värien sekoituksessa käytettyjen aineiden ja syntyneiden patinakokoomusten kuin itse kuuluisan mestarin ansio. Näin ainakin hän päätteli maallikon rohkealla suruttomuudella. Hänestä aivan tuntui, kuin olisi taulun joka huokosesta kiilunut himmeä, fosforoiva loiste, ja kuin olisi taulu siitä saanut yliluonnollista, hypnotisoivaa voimaa. Silmä tutkii tarkoin kosketellen kaikkia sen pintoja, kunnes katse joka kerta, riisti sen vaikka kuinka usein syrjään, kuin taian vetämänä palautuu Mona Lisa kasvoihin, silmiin ja tuohon hymyyn, joka nyt on niin elävä. Missä on tuon hymyn lähtökohta? Onko se silmissä, vai huulissa, vai koko kasvojen ilmeessä? Sitä on vaikea sanoa, sillä se lepää kasvoilla kaikkialla kuin sumuhäivähdys lammen pinnalla, hetkenä, jolloin koko luonto tuntuu olevan yhtä ainoata aavistusta ja odotusta. Missä oli Simeoni ennen nähnyt tuon saman hymyn?

Tuolla fosforihohteella on todellakin hypnotisoiva voima. Simeoni tuntee väkisinkin vaipuvansa katsomaan kaikkea sitä, mitä oli matkallansa nähnyt, ihmisten kuumeista taistelua ja reutomista nautintojensa tyydyttämiseksi, sisäisen kauneuden aavistuksen aikaansaamia heikkoja yrityksiä nousta edes hiukan sitä kohti, jonka kuvaksi Raamattu häntä sanoo, mutta josta hän on niin kauas langennut, koko sitä itsekkyyden ja lihallisuuden kuvaa, joka on Europan ja itämaiden elämälle leimaa antavin nykyhetkellä, kuten on ollut aina, ja niin vähitellen kohoaa hänen eteensä erämaan hiekasta juhlallinen näky, Sfinksin kivettyneet kasvot, joilla väikkyy tuo sama, arvoituksellinen, kylmä, epätoivoon saattava hymy. Hän tuntee, ettei se ole mitään muuta kuin paremmin tietävän huulille kohonnut ijankaikkinen pilkkanauru, se syvimmän ja pohjattomimman pessimismin ilmaus, jonka kaikkea inhimillistä kokeneen neron tutkiva sydän oli elämänsä varrella lopputuloksekseen saanut.

* * * * *

Väsymys ja sen johdosta päälle tunkevat kyllästyneet ja sairaalloiset ajatukset ajavat Simeonin ulkoilmaan. Aurinko loistaa ihanasti ja Tuileriain puistossa leikkii parvittain lapsia, joita Simeoni vaiti ollen tarkastelee. Pitsitetyt hoitajattaret niitä paimentelevat ja niitä on useimmiten vain yksi, joskus kaksi tahi kolme. Niitä on vähän, lapsia Ranskassa, sen huomion on muka täälläkin tekevinään, yleisten tietojen perusteella. Lapset leikkivät hiekassa; tuossa on eräs löytänyt pieniä kirjavia kiviä ja asettelee niitä nyt päällekkäin ja vierekkäin. Hänen innokkaasta puuhakkuudestansa ja loistavista silmistään näkee, että hän parhaillaan rakentaa upeata linnaa, jossa hän itse on onnensa huumassa valtiaana; hänelle on tuo kaikki todellista, kaunista, suurenmoista. Mutta kun hän kasvaa, muuttuu hän useimmissa tapauksissa tuoksi ääressä seisovaksi ja ympärillä ajavaksi aikuiseksi, joka täyttää koko suunnattoman Parisin kuumeisella kiireellään ja ponnistuksillaan, jotka kaikki tarkoittavat tuon saman loistolinnan rakentamista, sen koskaan valmistumatta. Hän muuttuu pisaraksi miljoonien joukossa, vaahdon pärskähdykseksi suurmaailman merellä, jolla kaukaa, tyynistä oloista tulija, niin oudon tunnelman vallassa risteilee.

Parisista on sanottu kaikki, mitä siitä voi sanoa — ja paljon enemmänkin — jo satoja kertoja, mutta sallittakoon Simeonin vielä kerta varmemmaksi vakuudeksi ilmoittaa, että siellä on suurenmoista kuljeskella yksin. Ei mitään ohjelmaa eikä päämäärää, vaan joutilas meno toista katua ylös ja toista alas, mykkänä todistajana kaikelle sille lukemattomalle, jota siellä joka hetki tapahtuu. Kaikista Europan kaupungeista — ja Simeoni oli nyt käynyt niistä suurimmissa — on Parisi asetettava ensimmäiselle sijalle rakennustaiteellisen kauneutensa, asemakaavansa suurenmoisuuden, kuohuvan elämänsä ja koko siitä tuulahtavan valtamerihengen vuoksi; Parisi on mahtava kulttuurikaupunki, Lontoo on mahtava kansainvälinen basaari.

Eipä sillä, ettei Parisi myöskin olisi basaari. Pistäytykäämme hetkeksi "Naisten paratiisiin", Printempsin suureen tavarataloon, jonka lukemattomissa suojissa kansaa aivan kuhisee, katsomaan elämää ja ostelevaa yleisöä. Koska emme aio varastaa, ei meidän tarvitse välittää siitä, että meitä taitavasti pidetään silmällä liikkuessamme pöytien välillä.

Simeonin huomio kiintyy ensimmäiseksi myyjättäriin. He ovat kaikki väsyneen näköisiä ja kalpeita, sirosti puettuja tyttöjä, joiden raukeista silmistä kuultaa selvä tietoisuus siitä, kuinka vaikeaa on tulla toimeen. Parisilainen opas selittääkin, etteivät nämä tytöt yleensä voi elää sillä palkalla, minkä he toimestaan saavat, ja niinpä on heillä useimmilla ylläpitävä "ystävä". Heitä oli sadoittain, häärien ostajien apuna. He ottavat esiin kankaita, silkkiä ja samettia, ja ostavien naisten silmät kiiltävät ihastuksesta kaikkea tätä pukukauneutta nähdessään. Simeoni rupeaa heitä katsellessaan ymmärtämään, kuinka äärettömän tärkeä asia naiselle on puku, johon useilla perustuu suorastaan pääosa heidän viehätys-voimastaan. Ja viehättäminen, miellyttäminen, miehen hurmaaminen, sehän on myös naisen tärkeimpiä tehtäviä ihmiselämässä, totuus, joka kyllä kielletään, mutta jonka jokapäiväinen elämä vahvistaa. Ja kyllä tässä paikassa onkin sitä varten tavaraa, kankaita kuin unelmia, hansikkaita kuin käden ihanteita varten, nauhoja, pitsejä, herkullisia silkkisiä hameita, yöpaitoja — vaarallista on ruveta niitä kaikkia katselemaan ja luettelemaan, sillä ne panevat mielikuvituksen liikkeelle. Simeoni mieli ostaa Venlalle silkkisen alushameen ja pyysi apua eräältä myyjättäreltä, joka sirosti sipsutteli hänen edellään erääseen osastoon. Täältä löytyi oikein "dernier cri" siltä alalta, Mutta kun Simeoni katseli liitingin pituutta, huomasi hän, etteivät nämä ranskalaiset mitat oikein riittäneet sille leveydelle, jonka terve pohjoismaalainen nainen parhaillaan ollessaan voi saavuttaa. Silloin haki tyttö toisen, jonka liitinki venyi, ja veti sen mielenosoituksellisesti täyteen pituuteensa kysyen hymyillen: "Joko nyt ylettyy?" Mutta Simeoni tarkasti tilavuuden kylmästi ja hätäilemättä sekä ilmoitti sitten kuivasti, että "ehkä — vallan varmaa se ei ole." Kaikkien ympärillekokoontuneitten tyttöjen kasvoilta saattoi nyt nautinnokseen lukea ilmeisen ja hiukan kauhistuneen hämmästyksen siitä, kuinka suunnattoman lihava rouva tällä muukalaisella mahtoi ollakaan! Simeoni kuitenkin ajatteli maailmaa nähneen miehen ylemmyydellä: "Jaa jaa, uskonsisaret, täällä te kyllä olette ja luulette olevanne solakkuudessanne kaunottaria, vaikka miellyttävä pulleus silti on teidänkin salainen unelmanne, mutta menkääpäs Turkinmaalle ja Egyptiin, niin huomaatte, kuinka siinäkin suhteessa kaikki arvot arvioidaan uudelleen. Siellä saisitte ruveta kiireesti syömään harmaata jauhoa, voidaksenne täyttää sen maan kauneus-ihanteita!"

Silkki kahisee, kankaat välähtelevät, ostajia tulee ja menee katkeamattomana virtana. Tuossa on suuri pöytä täynnä silkkikankaan kappaleita. Ne myydään alennettuun hintaan, sillä ne ovat jäännöksiä. Pöydän ympärillä tunkeilee midinettejä, kasvoilla huolestunut ja samalla halukas ilme, sillä nuo kankaat ovat todella halpoja ja kauniita, mutta siitä huolimatta ei pienen kukkaron sisällys, jota kapeat sormet hermostuneesti hypistelevät, oikein tahdo riittää. Ja kuitenkin täytyy olla huolellisesti puettu, täytyy voida vaikka millä keinolla osoittaa puvussansa noudattavansa viimeistä muotia. Pienet aivot tekevät nerokkaita ja taitavia suunnitelmia. "Jos ottaisin sen silloisen leninkini ja lisäisin siihen vain sopivasti tuota kangasta, joka ei maksa paljon, niin eiköhän vaikutus olisi erinomaisen hyvä? Silloin pääsisin vähällä maksulla ja voisin jälellä olevilla rahoillani ehkä ostaa tuon ihastuttavan laukun tuolta." Ranskattarien taloudelliset vaistot, joille sittenkin säästäväisyys on leimaa antavin, ratkaisevat täten useimmissa tapauksissa nämä asiat viisaasti ja taitavasti, esimerkiksi monelle ajattelemattomalle ja tuhlaavaiselle pohjoismaalaiselle sisarelleen.

Tällaisia vaikutelmia voi "Naisten paratiisista" saada. Simeoni ei voinut kieltää, että sekin muodostui hänen mielessään lopuksi pelottavaksi tyranniksi, joka olemassaolollaan suorastaan pakottaa naiset, jopa suuressa määrässä miehetkin, jonkunmoiseen orjuuteen, vaatimalla vaatien heitä kaikkia ehdottomasti noudattamaan lakejansa, tuota tyrannimaisinta verotuskeksintöä, muotia. Näinä päivinä ilmestyi kauppojen ikkunoihin kauniita, vaaleita, hopean- ja kermanvivahteisia miesten huopahattuja, todellisia hattuteollisuuden ylpeyksiä, ja tietysti piti sellaisen aivan kohta nousta melkein jokaisen miehen päähän, sillä se oli muodin tuorein vaatimus. Miesten muotiin näytti myös kuuluvan, että takin täytyy olla vyötäisiltä tiukka, jolloin ruumis esiintyi hiukan naisellisena, ja tietysti hankkivat sellaisen puvun kaikki, jotka siihen suinkin kykenivät, vaikka eivät olisi uutta pukua tarvinneetkaan. Simeoni kuitenkin uskalsi epäillä, että naiset eivät tuosta muodista oikein pitäneet, sillä hehän hakevat miehestä vastakohtansa merkkejä, siis ennen kaikkea miehekkyyttä. Puettuna tuollaiseen pukuun on pienehkö ranskalainen herrasmies, jossa aina on hiukan etelämaalaista, kreikkalaisen tapaista öljyisyyttä, luvalla sanoen hiukan naurettava olio; puhtaalle ja sivistyneelle pohjoismaiselle naiselle hän lienee sangen vastenmielinen. Vannomatta kuitenkin paras!

Parisissa kuljeskellessaan Simeoni tietysti koko ajan haki ja harkitsi sitä, josta se ja koko Ranska oli varsinkin maailmansodan aikana tehty niin kuuluisaksi: kulttuuria. Hän sekä löysi että ei löytänyt, mitä haki. Koko puhe tuosta "kulttuurista" siinä merkityksessä, jossa se agitatsionitarkoituksessa oli esitetty, että se nimittäin rajoittuisi jokseenkin tarkoin ententen, ja varsinkin Ranskan kansaan, on luonnollisesti aivan löyhää ja pintapuolista. Kulttuuria sen kaikissa, sekä parhaimmissa että huonoimmissa muodoissa, lienee jokseenkin yhtä tasaisesti useimmissa Europan varsinaisissa sivistysmaissa, Balkania ja Venäjän alaisina olleita kansoja sekä jossakin suhteessa Italiaa ja Espanjaa lukuunottamatta. Nämä kansat ovat suurin piirtein katsoen, huolimatta kielellisistä eroavaisuuksista, ainakin päällä kuohuvalta kaupunki-elämältään kuin samaa perhettä, jonka toiset jäsenet ovat eteviä yhdessä, toiset toisessa elämän ja esiintymisen puolessa, hyötyen samoista eduista ja kärsien samoja sairauksia. Jos taas ruvetaan hakemaan kulttuuria elämän pienistä yksityiskohdista, esimerkiksi sellaisista seikoista, jotka ensiksi ja helpoimmiten sattuvat matkustajan silmiin, niin ei Ranskalla ainakaan ole siinä suhteessa ylpeilyn varaa. Puhtaus on siinä maassa moitteettomasta kaukana, tuo niin kuuluisa "kohteliaisuus" rajoittuu tavallisessa elämässä kylmään "mossjöö"-sanaan, joka ei merkitse enempää kuin mikä puhuttelusana tahansa, ja usein ilmenee outoa ja ylpeätä ynseyttä, joka pistää muukalaiseen kipeästi. Ehkä se on voiton syytä, sillä voittajakansat ovat usein ynseitä ja epäkohteliaita. Saksalaiset taas ovat nykyisin, tappionsa jälkeen ja saatuaan kärsiä kaikkea mahdollista nöyryytystä, ikäänkuin inhimillistyneet, käyneet avomielisiksi ja herttaisiksi, paljastaen kaikille sen, mitä he ovat: yksinkertaisia ja koruttomia, todella sivistyneitä ihmisiä, jotka elämän arkipäiväisissä tavoissa, siisteydessä, toisten vapauden ja mukavuuden huomioon ottamisessa ja sellaisissa seikoissa, ovat edellä ranskalaisista. Mutta matkailija, jos kukaan, huomaa, että kiistely "kulttuurien" etevämmyydestä on ainakin näihin Europan määrääviin kansoihin nähden tyhmää ja järjetöntä. Sen punnitsemiseksi ei ole keksitty eikä voida keksiä mitään puntaria, sillä niissä ei ensinnäkään ole mitään vastakkaista, molempien pyrkiessä samoihin päämääriin, ja niiden arvoa on mahdoton vertailemalla yleensä määritellä: molemmin puolin voidaan vaakaan laskea vastaavat hyvät ja huonot puolet, joten se pysyy tasapainossa. Kuka heittää ensimmäisen kiven?

Liikkuminen eri kansojen keskuudessa ja tutustuminen heidän erikoisuuksiinsa saa vahvatkin ennakkoluulot tässä suhteessa kaatumaan. Tulee näkemään, kuinka kansojen oma tyhmyys rakentaa heidän ympärilleen aidan, jonka takana he kuvittelevat olevan kaikenlaista, jota ei siellä ole, ja seurauksena on ennakkoluulot ja viha. Yksilöinä ei Europan sivistyneiden kansojen jäsenillä todellakaan ole suurta eroa: heidän mentaliteettinsa, tietonsa, esiintymisensä ovat niin samanlaisia, ettei heitä erota toisistaan todellakaan muu kuin kieli ja perityt, tarkistamattomat käsitykset. Tuntuupa joskus, kuin monessa kohti valtakuntain rajat olisivat keinotekoisia.

* * * * *

Katkeamattomana virtana kiitävät autot Parisin kaduilla ja ihmismeri lainehtii siellä rannatonna. Vaipuessa sitä katsomaan ja kuuntelemaan kaikuu korviin syvä ja voimakas kohina, kaupungin oma ääni, joka huohottaen kertoo elämän kiinteistä, hellittämättömistä vaatimuksista. Parisi ja Ranska elävät suuruuden unelmien juovuttavaa aikaa, toimien ja pyrkien siitä johtuvien viitteiden mukaan; sitä kaikkea on katsottava ja seurattava tyynesti, sillä mikäli ne unelmat ulottuvat ohi omien mahdollisuuksien, oikeuden ja kohtuuden, sikäli kerran maailman ankarin tuomari, aika, ottaa esille säälimättömän veitsensä ja leikkaa liikakasvannaiset pois. Muistaen tämän voi Parisin jättää tyvenellä mielellä ja toivottaa sille ja sen kansalle menestystä hyvässä ja voimia hillitsemään pahat intohimot. Sillä kukapa tahtoisi väittää, ettei juuri "la belle et douce France" olisi ollut koko historiansa aikana kuin kuvastin kansojen jaloista ja epäjaloista puolista? Kuulee niin usein sanottavan: "Sillä kansalla on jalo historia." Se on löyhää puhetta: kaikkien kansain historia on enimmäkseen alhaisuuden ja kurjuuden kronikkaa, johon sen harvat valopilkut häviävät kuin kituva ruoho suunnattoman raskaan paaden alle. Kansain ja ihmisten itserakkaus ei vain tahdo sitä myöntää.