XIV.

Päivä Wienissä. — Herr Fiaker. — Rahaa paaleittain. — Yleinen elämän ilme. — Bella gerant alii. — Elintarvepulia ja hintoja. — Ravintolamoraalia. — Juoppouden harvinaisuus. — Pyhän Tapanin tuomiokirkko ja goottilainen kirkkotyyli. — Gretchenin rukous.

Kirkkaana ja lämpöisenä valkeni maaliskuun 19, Marian ilmestymisen päivä. Levättyään riittävästi heräsivät toverukset siihen mieluiseen tunnelmaan, joka on terveille ja uteliaille ihmisille luonnollinen vieraalla ja kuuluisalla paikkakunnalla. Tosin heillä ei ollut paljon tilaisuutta tiedonhaluansa tyydyttää, sillä yksi päivä oli vain Wienin kohdalle sallittu, mutta eihän se silti hauskuutta sen vähemmäksi tehnyt.

Wienissä ei sovi kuten Suomessa ankaralla äänellä tahi kiivaalla vihellyksellä kutsua luokseen "issikkaa", "ajuria" tahi mitä nimeä kukin haluaa käyttää, vaan on tätä ammattilaista puhuteltava sulavasti sanoilla "Herr Fiaker". Hänellä on mukavat ja tilavat vaunut, joihin mahtuu kolme, jopa neljäkin henkilöä, sekä edessä kaksi hevosta, joita hän taitavasti ohjailee katuvilinässä. Ja hän on siitä ihmeellinen, että hän vastaa heti kohteliaasti, kun häneltä kysytään, ollen siis poikkeuksena suomalaisesta ammattikunnasta, jonka jäsenten velvollisuuksiin, kuten tunnettua, kuuluu joko olla kokonaan vastaamatta tahi kirota.

Kun nyt Herr Fiakerin maksuvaatimukset liikkuivat huimaavissa summissa, täytyi veljesten ensi työkseen lähteä pankkiin hakemaan rahaa. He keskustelivat vakavasti, olisiko syytä ostaa varsinainen, maan tarpeitten mukainen rahasalkku, mutta hylkäsivät tämän ajatuksen, vahvasti luottaen kaikkien taskujensa kuutiotilavuuteen. Vähällä oli kuitenkin, ettei tämä luottamus joutunut häpeään, sillä kun pankin kassanhoitaja ylimielisesti hymyillen latoi Tuomaan eteen setelipinkan toisensa jälkeen, kysyi tämä huolestuneena, ottaisivatko veljetkin osan taakasta kantaakseen, sillä ei hän ainakaan yksinään rapea näitä paperipaaleja pitkin katuja haalaamaan. Huomattuaan toverusten ihmettelevän ilmeen naurahti pankkimies kuivasti ja lausahti: "Eihän tuossa ole vielä paljoakaan!" Pulleina rahamiehinä painuivat veljekset sitten ulos, antaen aluksi Herr Fiakerin ajella pitkin upeita katuja, minne halusi.

Kevään kirkkaudessa teki Wien loistoisan, siistin, sivistyneen vaikutuksen. Sen upeat, barokkityyliset palatsit, puhtaat kadut, sirosti esiintyvät, iloiset ja avomieliset ihmiset, saivat Simeonin ajattelemaan, että täällä Wienissä taitaa olla aina vappu. Likipitäen sellainen tunnelma vallitsi hänen mielestään kaikkialla. Pragin ja Wienin kasvoilla on ehdottomasti eri ilme: edellinen on synkkä ja itseensä sulkeutunut, tumma, jälkimäinen vaalea, iloinen ja avomielinen. Juro suomalainenkin siellä hiukan irtautuu kuorestaan ja rupeaa juttelemaan keveästi ja hauskasti, huomaten äkkiä, että käypä laatuun täällä maailmassa elämä. Mitään erikoista surua ja murhetta eivät veljekset missään huomanneet, vaan mieluumminkin halua kääntää kaikki vähän leikiksi. Ehkäpä se onkin ainoa keino, jonka avulla voi taakkansa kantaa. Vasta joutuessaan heidän kanssaan laajemmalta puheisiin huomaa sydämen pohjalla kalvavan surumielisyyden, jopa katkeran toivottomuudenkin, joka tekee kuulijan vakavaksi. Ja kauan ei tarvitse jutella, ennen kuin jo mainitaan "der alte Kaiser", ja vanhan kaksoismonarkian joka suhteessa paremmat ajat muistuvat mieleen romanttisen hohteen värittäminä. Unkarilaisia ei juuri rakasteta, mutta kyllä kunnioitetaan, tshekkiläisistä sanotaan suoraan, että he ovat petollisia. Omituista onkin ajatella, että äsken vielä niin suuresta ja mahtavasta valtakunnasta nyt on jäljellä vain tällainen jäännös, kuuden miljoonan sirpale ylläpitämässä kahden miljoonan pääkaupunkia. Kuinkahan se ajanpitkään luonnistanee? Ja onko tämä jakoprosessi luonut mitään, joka olisi todellakin parempaa edes tulevaisuuden pohjaksi kuin entinen? Epäillä sopii. Wilsonin medaljonkikuvaa ei näkynyt missään.

Mutta Wienin ilmassa on jotakin, joka saattaa ihmisen kaikesta huolimatta optimistiselle tuulelle. Tshekkiläiset saattoivat sittenkin olla oikeassa: ehkä Itävallassa valitetaan enemmän kuin todella on syytä, ehkä elämä siellä, löydettyään uusissa olosuhteissa oikeat ja mittasuhteisiin sopivat uransa, rupeaakin versomaan voimakkaasti. Niin ainakin täytyy toivoa, sillä vaikea olisi uskoa, että ne mahdollisuudet, joiden varassa Wien on elänyt historiansa ajan ja kehittänyt korkean kulttuurinsa, olisi pyyhkäisty kokonaan pois yhdellä ainoalla rauhanteolla. Se tuskin lienee luultavaa.

Ja katsellessaan Wienin kaunotarten, äitien ja lasten elämää puistoissa muistui Simeonin mieleen eräs vanha historian nimenomaan Itävallalle antama ohje: Bella gerant alii, tu, felix Austria, nube! Nam quae Mars aliis, dat tibi regna Venus.

Vuonna 1515 oli näet keisari Maximilianus I:llä Wienissä vieraanaan Böhmin ja Unkarin kuningas Wladislaus II. Miten siinä sitten yhdessä ryypättiin ja annettiin tarinaveden vaikuttaa, tultiin lopuksi siihen tulokseen, että sallitaan lasten mennä keskenään naimisiin. Se tapahtui ja sen manööverin seurauksena putosivat viimein Böhmi, Määri ja Unkari Itävallan syliin, miekan iskutta, vain rouva Venuksen lahjana. Siitäpä runoilijan kehoitus, että sinä, onnellinen Itävalta, hanki valtakuntia Venuksen avulla, silloin kuin muut saavat valloitella niitä Mars-jumalan keinoilla. Täydellä syyllä voi tämän kehoituksen uudistaa nytkin: muut ovat hankkineet valtakuntia tulella ja miekalla, mutta Itävallalla ei todellakaan ole jäljellä muuta kuin rouva Venukseen turvautuminen, jota siellä ilta-elämästä päättäen näyttiinkin tehtävän tarmolla ja vakaumuksella.

Veljekset harhailevat historiallisten loistorakennusten vaiheilla ja imevät niiden kuvat näkökalvoonsa. Valtiopäivätalon ohi mentäessä kääntyy Herr Fiaker heihin päin, viittaa piiskallaan rakennukseen ja sanoo: "Streithaus." Sardooninen hymy valaisee koko seurueen kasvot. Tuskinpa demokraattisille parlamenteille voinee keksiäkään sopivampaa nimeä? Huoaten kiitävät ajatukset Europan toiselle puolelle, jossa Helsingin kaupungissa, Heimolan salissa, on toinen "Streithaus." Väsyneinä näkemiinsä ja jo sangen kuumasti lämmittävään aurinkoon uppoavat veljekset viimein kuuluisan Raatihuoneen kellarin varjoisiin holveihin.

Matkustaja, joka viipyy paikkakunnalla vain lyhyen ajan ja joka ei ehdi eikä voi ruveta toteuttamaan tavallisen kotielämän säästäväisyysperiaatteita, vaan ostaa rahallaan mitä tarvitsee, valittamatta sillä kertaa sen hintaa, ei Wienissä keväällä 1921 voinut huomata mitään puutetta. Hän sai kaikkea mitä hän halusi, ja vaikka hinta olikin maan rahassa hirveä, oli se muutettuna Suomen rahaksi halvempi kuin meillä kotona. Jos viiniä nautittiin aterialla, oli hintaero kotimaahan verraten aivan suunnaton. Niinpä veljekset söivät kunnollisen päivällisen, johon kuului kolme ruokalajia, ja nauttivat juomaksi hyvää viiniä kuten janoiset ja helteellä liikkuneet miehet ainakin; laskun suoritukseksi annettiin huvin vuoksi yksi Englannin punta, joka siihen aikaan oli noin 150 Suomen markkaa; siitä tuli vielä 600 Itävallan kruunua takaisin. Ällistyksissään siirteli Tuomas setelipakkaa edessään ja kysyi neuvottomana, mitä tämä kaikki nyt oikeastaan merkitsee, kun hallussamme oleva maan rahan määrä vain näyttää lisääntyvän.

Raatihuoneen kellarin mahtava sali oli aivan täynnä ruokailijoita, jotka sekä arkailematta tilasivat että yhtä arkailematta maksoivat. Edeskäypien rahasalkut pullottivat ja pikkukyypparit lensivät hikihatussa kiidättäen pöytiin pienissä avonaisissa karahveissa valkoista pöytäviiniä. Ruokaa oli tilattavana kaikellaista: m.m. hämmästytti Simeonia eräs voileipätarjottimella esiintyvä kala, joka näytti hänestä tutulta. Hän otti sen lähemmän tarkastuksen alaiseksi ja totisesti: se oli tavallinen suolasilakka. Kotoisen tunteen valtaamana seivästi hän sen haarukkaansa ja söi. Muuten täytyi Simeonin antaa suuri tunnustus salin seinämaalausten moraaliselle sisällölle. Sen sijaan että niissä olisi kimaltelevilla juhlatilaisuuskuvilla ja ylensyömiskohtauksilla kiihoitettu yleisön juomahalua, niissä yksinkertaisen tehokkaalla tavalla osoitettiin, kuinka ylenjuominen tekee ihmisestä sian sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Sille, joka tässä salissa moiseen erehtyi, oli tuomio valmiina seinällä.

Juomatavaraa tässä paikassa muuten tarvittiin aika runsaasti. Kun toverukset pois mennessään erehtyivät harhailemaan Raatihuoneen todellisiin kellarikäytäviin, näkivät he siellä valtavan suuria tynnyreitä rivittäin. Mutta juopunutta ei yleensä näkynyt ainoatakaan. Luonnollisten alkohoolien, kuten viinin ja oluen jokapäiväinen käyttäminen "särpimenä" ruoan ohella näkyy tekevän sen, jota Suomessa sanotaan "juoppoudeksi", ainakin julkisuudessa kokonaan mahdottomaksi. Jos mietojen viinien tuonti Suomeen sallittaisiin, kävisi pirtujuopottelu arvattavasti hyvin vähäiseksi.

Mutta eivätpä veljekset huolineet ruveta tutkimaan raittiuskysymyksen monia pulmia, vaan joivat viininsä hyvällä omallatunnolla ja painuivat ihmisvilinään. Heidän askeleensa suuntautuivat kuin itsestään korkeata, juhlallista, harmaata tornia kohti, joka silloin tällöin vilahti jostakin kadun aukeamasta, ja pian olivat he pyhän Tapanin tuomiokirkon juurella. Pyhän Tapanin kruunu ja valtikka kimmeltävät vieläkin Tonavan laakson maiden yllä, kertoen ajasta, jolloin sinne tuotiin kristinusko ja sen mukana nykyisen kulttuurin ensimmäiset siemenet, jolloin hurjat magyarit saatiin luopumaan rosvoretkistään ja antautumaan niille urille, joita myöten he ovat näihin päiviin päässeet.

Simeoni oli tähän mennessä nähnyt Westminster Abbeyn ja yön pimeydessä uhmaavana ja jättiläissuuruisena kohoavan Kölnin tuomiokirkon tumman haahmon. Goottilainen kirkkotyyli oli ollut hänen ihanteensa ja täyttänyt hänen sielunsa selittämättömällä kauneuden ja uskonnollisen tunnelman mystiikalla. Hän oli tulkinnut sen ajatusta itselleen siten, että kun siinä jokainen piirre, alkaen suorastaan peruskivestä, kuten doorilainen pylväs, ikäänkuin liikkuvana viivana pyrkii ylöspäin, tuo suunnan osoittaminen väkisinkin riistää ihmisen silmän maasta taivasta kohti. Katse seuraa nousevia viivoja yhä korkeammalle, sinkoaa huippujen kärjistä yhä ylempään huippuun, kunnes se vihdoin päättyy tornin korkeimpaan kohtaan. Siellä tuo ylöspäin kohoava ja pyrkivä ajatus puhkeaa kauniiksi, salaperäiseksi goottilaiseksi "kukaksi", joka avaa teränsä tutkimatonta kohti kuin janoava, kaipaava ihmisrinta, odottaen arvoituksen ratkaisua jostakin tuntemattomasta, mutta silti sielun silmin aavistetusta maailmasta. Goottilainen rakennustyyli edusti näin Simeonille pyrkivää ja taistelevaa ihmissielua, joka janoten askartelee elämänsä suurimman ja vaikeimman arvoituksen ratkaisemiseksi. Siinä ei ole lepoa, vaan taistelua, ei tyyneyttä, vaan hurjaa kuohuntaa, kiihkeätä ja vaativaa, epätoivoista kysymystä. Gotiikan keskiaikainen ja salaperäinen mystiikka oli näin aikoinaan vanginnut Simeonin mielen kokonaan, ja vaikka hän sittemmin viilentyessään oli hiukan kylmentynyt tälle myrsky- ja pyrkimysaikansa ihanteelle, tempasi se hänet taaskin valtoihinsa heti kun hän astui kirkon valtavien holvien alle.

Kuin taikaiskulla hälveni kadun hälinä, maailman turha meno, syntisen ihmiskunnan toivoton mellastus jonnekin kauas, olemattomiin, sillä samalla hetkellä, jolloin temppelin ovet sulkeutuivat Simeonin jälkeen. Hän huomasi seisovansa juhlallisessa suippokaariholvistossa, jonka täytti rauhoittava viileys, salamyhkäinen hämärä ja värillisten ikkunoiden tunnelmallinen valoleikki. Katsoi minne hyvänsä, kaikkialla viittasi goottilaisholvien ja kaarien hämähäkinverkko ylös, kohti korkeutta, tutkimattomuutta, synnyttäen ihmisessä nöyrtyvän, sulavan, jumalallisen tahdon valtaan antautuvan tunnelman.

Ihmiset liikkuivat temppelissä hiljaa ja vakavina. Tuonne holvien kulmaukseen on pantu näkyville pyhän äidin kuva, sarja tuohuksia edessänsä. Ovet avautuvat tuontuostakin ja nöyrästi lähestyy kuvaa milloin mies, milloin nainen, hieno herra, yksinkertainen työmies, äiti lapsineen, kaikki rinnakkain polvistuakseen pyhän äidin kuvan eteen ja jäädäkseen siihen äänettömään rukoukseen. Tuolla tulee nuori tyttö, ehkä palvelijatar, koska hänellä on kori käsivarrella. Hänen vaaleat kiharansa välkkyvät somasti, kun väri-ikkunan säde niihin sattuu, ja hänen poskilleen kohoaa lämmin, ujo puna, kun hän polvistuu pyhän äidin eteen. Hän ummistaa silmänsä kuin keskittääkseen ajatuksensa johonkin tärkeään, jonka ratkaisu saattaa merkitä hänelle koko hänen elämäänsä. Mitä hän rukoilee? Mitäpä rukoili Gretchen temppelissä?

Sanattomina, väkevän tunnelman vallassa, katsovat tätä kaikkea veljekset, sillä se on heille niin outoa. Simeoni ymmärtää mielessään, että ihminen, joka noin vilpittömästi ja vapaasti voi tulla uskomaan syvimmät huolensa keskellä maailman kiireintä pauhua jollekin, jolta hän vaistomaisesti tuntee saavansa lohtua ja virkistystä, on henkisesti rikas; että hän, kylmä protestantti, järjen ja jokapäiväisyyden mies, ainakin joskus kaipaa tuollaista lapsen mieltä, herkkää, mutta muodoiltansa hienoa antautumista sen uskonnollisen tunnelman haltuun, joka jokaisella ihmisellä on povessansa. Hänen vakaumuksensa mukaan on uskonnollinen tunne ja kaipuu ihmisessä myötäsyntyistä; se on myöskin etupäässä tunnetta, ei järkeä eikä järjestelmää, ja tunteen kautta ja ilmitulomuodoissa se myöskin elää. Miksi ei protestanttinen kirkkomme viljele enempää tätä puolta? Poistuessaan tunsi Simeoni olleensa mukana sopusointuisessa, hartaassa jumalanpalveluksessa, jota eivät olleet häirinneet mikään arkipäiväinen melu eikä papin valitettavan usein vaivalloisesti kokoonpantu ja kömpelö saarna, täynnä konstikkaita selityksiä ja epäonnistuneita vertauksia sekä pateettisia parkaisuja.

Saapuessaan illalla hotelliinsa tapasivat veljekset keuhkotautisen portinvartijan hakemassa virkistystä suuresta konjakkipullosta, jonka hän oli nostanut eteensä pöydälle. Ukko oli kuitenkin alttius, kiltteys ja palvelevaisuus itse, tunsi asiansa hyvin ja valmisti veljesten seuraavana aamuna varhain tapahtuvan matkan kädenkäänteessä. Koska hotellin ensimmäinen vaikutelma oli huonompi kuin mitä kokemus sitten osoitti, päätti Simeoni, varsinkin kun hinnat olivat kohtuulliset, suosittaa sitä muillekin. Sen nimi on Hotel Müller, Am Graben, ja on se aivan kaupungin keskustassa.

Niin oli päivä Wienissä kulunut, mennyt kuin pieni vilahdus. Jälkeensä se oli jättänyt kuvan iloista ja suruista, rikkaudesta ja köyhyydestä, kaikesta, mitä elämässä yhden päivän nimiin sattuu. Hyvästi, kaunis keisarien kaupunki! Suomalaiset vieraasi toivottavat sinulle kaikesta huolimatta onnellista ja valoisaa tulevaisuutta.