XXXIII.

Tenedos-saari. — Keskustelua kreikattaren kanssa. — Politikoivia kreikkalaisia. — Lesbos ja Mytilinin idyllejä. — Viimeinen mohikaani. — Musiikkia Sapphon ja Erinnan haudalla.

Maaliskuun 31 p. (Jatkoa.)

Päästyään ulos Dardanelleista kääntyy Iperohi kulkemaan pitkin Aasian rannikkoa ja saapuu pian salmeen, jonka toisella puolella on matalahko saari; ainoastaan kaksi korkeahkoa ja ryhmyistä kukkulaa siltä kohoaa. Rannikko ja saari ovat aivan puuttomia ja paljaita, aution ja yksinäisen näköisiä. Omituisin tuntein kuulen, että saari tuossa on — Tenedos. Tuolla mantereella, jollakin noista kukkuloista, on siis ollut pyhä Ilion. Nuo paikat, Homeroksen klassilliset taistelunäyttämöt, jotka tähän saakka ovat kajastaneet niin kaukaisina ja satumaisina, ovat nyt tuossa edessäni; olemme todella saapuneet muinaisen Hellaan tarumaisille, sinertäville salmille. Nojaten laivan partaaseen ja katsellen, kuinka meren pinta taittuu laivan tieltä, särkyen miljooniksi, tuhansin värivivahtein hohtaviksi pisaroiksi, odotan kuin lumottuna, että tuolla rannalla alkaisi taas Iliadin taistelun pauhu, että saarelta tuosta lähtisivät uimaan ne kaksi Athenen käärmettä, jotka julmaan syleilyynsä rutistivat Laokoonin ja hänen poikansa, ja että ympärillemme ilmestyisi Hellaan sankarien monisoutuja, täynnä vaskikypäräisiä sadun urhoja. Mutta äänetön rauha vallitsee tässä vuosituhantisessa maan ja meren kalmistossa, joka kätkee itseensä tutkimattomia salaisuuksia ja mitattoman määrän ihmissuvun kärsimyksiä.

Tällaisissa tunnelmissa ja niistä johtuvissa keskusteluissa kuluu aika nopeasti. Huomaamme, että nuori upseeri on lyönyt toverinsa laudalta ja anastanut kauniin kreikattaren itselleen kokonaan. He seurustelevat innokkaasti, eikä kukaan muu pääse lähellekään. Päätänpä siis tehdä upseerille kepposet. Kun hän poistuu hakemaan naisellensa jotakin, menen kylmästi rouvan — sillä sellainen hän on — vierelle istumaan ja aloitan keskustelun politiikasta, ympäristöstä, Suomesta ja kaikesta mahdollisesta, mitä mieleen johtuu. Ja rouva on sivistynyt ja hyvä keskustelija, jonka kanssa on soma haastella. Samalla pidän silmällä upseeria, joka hetken kuluttua yrittää entiselle paikalleen, huomaten sen suureksi pettymyksekseen "varatuksi". Hän poistuu ja koettaa kuluttaa aikaansa muuten, mutta kärsii kaikesta päättäen ohjelman katkeamisen tuottamaa ikävyyttä. En armahda häntä ollenkaan, vaan luennoin rouvalle Suomesta ja katsahdan väliin lämpimästi hänen tummiin silmiinsä, jolloin olen näkevinäni, kuinka vilun väreet kulkevat pitkin vänrikin selkäpiitä. Vasta noin tunnin kuluttua kyllästyn itsekin, ja luovutan paikkani viluissaan värjöttelevälle upseerille, joka rientää saapuville niinkuin peura janoissansa.

Kreikkalaiset ovat nähtävästi kovia politikoitsemaan. Salongissa he muodostavat oman ryhmänsä ja nytkös alkaa oudon kielen raksutus, niin että kaikki puhuvat yhtaikaa. Minervan pöllö on väsynyt ja on heittäytynyt sohvalle lepäämään, mutta ei malta hänkään, vaan puksahtaa sieltä tuontuostakin pystyyn kuin pianon nappula, ja laskettaa tulemaan vakuuttavaa puhetta aivan virtanaan. Kuuluu alituiseen sanoja "basileos, Venizelos, Mustafa Kemal" j.n.e., josta päättäen asia koskee tärkeitä päivän kysymyksiä. Rouva innostuu ja laskettaa sievästä suustansa vilisevän virran politiikkaa, nousten seisomaan ja säestäen puhettaan vakuuttavilla ja ilmehikkäillä käsien liikkeillä, mutta Minervan pöllö pudistaa päätänsä ja alkaa kiivaasti raksuttaa vastaan. Soma oli sitä hetkinen syrjästä kuunnella. Kreikkalaiset tekevät meihin hyvän, sivistyneen vaikutuksen, ollen perin huomaavaisia ja kohteliaita sekä siistejä.

Puolenpäivän aikaan lähestymme Lesbos-saarta, jonka korkeita, siintäviä vuoria ihailemme, vaikka niiden paijaus ja karuus tekee meihin, kun olemme tottuneet pitämään maisemille kasvillisuutta luonnollisena osana, masentavan vaikutuksen. Rinteillä ehkä kasvaa öljypuita, mutta kun se on matala ja harmaa kuin pajupuu, sulautuu se nähtävästi taustaan niin tarkoin, ettei sitä kauempaa ollenkaan huomaa. Vasta kello neljän seuduissa laskemme ankkurin Mytilinin, entisen Mytilenen kaupungin satamaan. Olemme siis saapuneet paikalle, jolla muinaisuudesta asti on ollut suuri maine kauneutensa, filosoofiensa ja ihanien runoilijattariensa vuoksi.

Runous ja viisaus on kukoistanut tällä jumalten suosimalla saarella. Siellä hallitsi Hellaan tyranneista jaloin, Pittakos, joka kukisti sisäiset rauhattomuudet, sääti kansalleen viisaat lait ja — luopui vallasta. Hän oli yksi Hellaan seitsemästä viisaasta, jonka tunnuslauseena m.m. oli: "Tunne oikea hetkesi". Ehkäpä hän vallasta luopuessaan noudatti juuri tätä omaa elämänohjettaan! Hän oli siinäkin suhteessa onnellinen mies että hänellä oli vastustajana runoilijoita, joiden nimi on maailmankuulu: Alkaios, Sappho ja tämän ystävätär Erinna. Kun hiljainen maatuuli toi kaukaa ruohon ja kukkien tuoksua, kun pieni, idyllimäinen kaupunki valkoisena ja puhtaana kuin neito lepäsi tuolla kirkkaan lahden pohjukassa, korkean ja sinertävän vuoren rantamalla, tuntui kuin Sapphon henki olisi tuulahtanut sieltä vastaan, täynnä sydämellistä koruttomuutta, voittavaa hellyyttä ja ihmeellistä kaipuuta. Tässä ympäristössä, joka on tulvillaan hiljaisen, teeskentelemättömän, syvän tunteen runoutta, kohoaa Sapphon muisto esiin puhtaana ja kirkkaana, sellaisena kuin hän todella on ollut: ylevä runoilijatar, jonka mainetta jälkimaailma alhaisuudessaan on koettanut loata. Hänen runoilijakoulunsa, nuorten neitojen piirileikki Apollon lyyran ympärillä, on kaunein kuva muinaisuuden ylevän taiteen maailmasta, jonka vasta tässä ympäristössä, sen omalla laulupaikalla, oikein käsittää.

Mutta kirkuen ja huutaen laivan ympärillä tungeskelevat venemiehet ovat parhaita aseita sille, joka vihaa runollisia tunnelmia ja tahtoo ne karkoittaa. Hetken perästä olemme maissa ja lähdemme amerikalaisen seurassa ajelemaan Mytilinin rantatietä. Vasemmalla puolellamme kimaltelee kirkas meri, jonka hengähdys tuntuu tänne viileältä ja rauhoittavalta, oikealla puolellamme on valkoinen marmorihuvila toisensa vieressä, taustana jylhä vuori. Huviloiden pihoilla kasvaa palmuja, appelsiini-, sitruuna- ja viikunapuita; niiden seiniä pitkin kiipeilee muratti ja köynnösruusu, jonka punaiset kukat ihanasti ympäröivät salaperäisesti verhottua ikkunaa. Tuon huvilan upean vihreyden lomasta loistaa kauniin viekoittelevana Afroditen valkoinen patsas, ja tuolla lehtimajassa näkyy itse Pan, luonnon salaisten ja pyhien voimain jumala, selittämätön hymy partaisilla kasvoillaan kuuntelevan suihkulähteen lirinää. Rauha vallitsee noissa huviloissa; ihmisiä ei näy, vaan ovat ne kuin antiikin luonnon keskeltä äkkiä löytyviä jumalten valkoisia pyhäkköjä. Tunnen yhtäkkiä tätä luontoa katsellessani, joka on sama tänään kuin tuhannen vuotta sitten, kuinka aikoinaan lapsuuden naivisella puhtaudella luotu antiikin kuva, joka sittemmin katosi muistamattomiin, yhtäkkiä esiintyy sielussani uudelleen niin kirkkaana ja kauniina kuin unelma koskaan voi olla. Minä tiedän, ettei se voi olla tosi, mutta en anna sen itseäni häiritä, sillä se on arvokkaampi kuin totuus.

Vetäen syvään omituisen pehmeältä ja suloiselta tuntuvaa ilmaa nousemme sitten hetken kuluttua kaupungin vieressä, niemellä, olevalle vanhalle linnoituskukkulalle. Vuosituhansia sitten on siinä jo arvattavasti ollut kaupungin linna, akropolis, joka on saanut musertua aina yhä uuden perustaksi, kunnes siinä nyt seisova, mahtavamuurinen turkkilainen kastelli lienee toivottavasti viimeinen ihmisten yritys tällä tavalla suojella itseään toisten väkivallalta. Lähelle saavuttaessa tekevät muurit korkeudellaan ja paksuudellaan valtavan vaikutuksen, samalla kuin ne ikäänkuin viskaavat tulijan kasvoille vuosituhansien vaiheensa. Sillä onhan tuossa silmäini edessä muuriin muurattuna suuria, valkoisia marmorijärkäleitä, pilarin kappaleita, jäännöksiä muinoin tällä paikalla olleista antiikin rakennuksista, jotka maailmassa jälleen valtaan päässyt pimeys on kahlehtinut näihin muureihin kuin raakalainen vangiksi saamansa valkoisen orjan. Linna muodostaa laajan nelikulmion, jonka pihalle menemme. Amerikalaisen juoksennellessa muureilla valokuvauskoneineen seisahdumme katsomaan, kuinka lesboslainen paimen lypsää vuohiaan kuten oli ehkä tehnyt tuhat vuotta sitten, kuuntelemme jostakin kuuluvaa rauhoittavaa veden lirinää ja päädymme pian katsomaan silmästä silmään vanhaa, kunnianarvoisen näköistä turkkilaista, joka huomaamattamme on ilmestynyt viereemme, kädessään pieni vesikannu, arvattavasti vettä noutamaan. Hän tervehtii meitä turkkilaisten kauniilla tavalla, koskettaen otsaansa, huuliansa ja rintaansa sekä sirosti samalla kumartaen. Me vastaamme ja koetamme puhua, mutta hän pudistaa vain päätänsä hymyillen surumielisen näköisenä, ja hänen tummat silmänsä loistavat kauniisti. Tunnemme sääliä häntä kohtaan. Hän on meistä kuin viimeinen mohikaani tässä Turkin vallan raunioilla.

Vaellamme pois linnoituksesta toista tietä ja näemme uusia linnoituksen tärkeyden ja voiman todistuksia. Läjittäin on maassa vanhoja, suusta ladattavia tykkejä, pään kokoisia rautapommeja ja kaikenlaisia merkityksensä menettäneitä aseita, jotka varmaankin ovat monesti puhuneet linnoituksen valleilta päättäväistä kieltänsä. Hetken aikaa harhailtuamme löydämme vihdoin uloskäytävän, kreikkalaisen sotilasvartioston meitä uteliaasti tarkastellessa, ja saavumme jälleen kaupunkiin. Huoletonna siellä kuljeskelemme mielessä sellainen erikoinen tyydytyksen tunne, joka syntyy sopusointuisessa ympäristössä. Menemme kalarantaan, katselemme naivisti pirunkaloja ja muita ihmeitä, naureskelemme hyväntuulisten ihmisten kanssa heitä ollenkaan ymmärtämättä, harhailemme edelleen ja tulemme paikalle, jossa valmistetaan öljytynnyreitä tulevaa oliivisatoa varten. Katselemme kansan elämää, jonka tärkeänä osana täälläkin näkyy olevan kortinpeluu, nargilehin (vesipiipun) poltto ja kahvin juonti, ja joudumme vihdoin turkkilaiseen kaupunginosaan, jossa näyttää olevan kauppa- ja käsityöläiskeskus. Myymälä myymälän vieressä tarjoaa mikä mitäkin tavaraa, ja siisteys on täällä moitteeton. Lopuksi tulemme konserttiin: turkkilainen poika hakkaa isoa rumpua minkä jaksaa ja vanha ukko puhaltaa huiluntapaisesta ilmoille mitä yksitoikkoisinta ja ikävintä tönötystä, jota kuitenkin kansa ympärillä näyttää hartaasti kuuntelevan. Surullista on, että Sapphon ja Erinnan haudalla kaikuu nyt tällainen musiikki.

Syötyämme kodikkaassa pikku ravintolassa, jonka isäntä kävi aina näyttämässä, minkälaista kalaa ja lihaa hän meille aikoi valmistaa, ja jonka seinällä oli surullisen haikea kuvasarja Heron ja Leanderin ikimuistettavasta kohtalosta, lähdimme takaisin laivallemme. Oli jo aivan pimeä, tähdet loistivat häikäisevän kirkkaina syvästi tummalta taivaalta; meri oli tyyni, keinuen vain rauhallisina maininkeina, ja illan ilma oli pehmeän ja suloisen lämmintä. Mytilinin kaupungin ystävälliset tulet vilkkuivat meille viimeisenä tervehdyksenä tältä idylliseltä saarelta.

Laivallemme oli poissa ollessamme tuotu komppania sotilaita, joita vietiin Smyrnaan, lähetettäväksi sotanäyttämölle. Heitä makaili kannella sikinsokin, mikä minkinlaiseen ryysyyn kääriytyneenä, toiset nukkuen, toiset juoden, kolmannet lojuten ja rähisten. He olivat pieniä, poikasen tapaisia miehiä, likaisia ja säälittävän näköisiä. Vaikea oli ajatella, että heistäkin useat muutaman viikon kuluttua lahoisivat Aasian kallioilla.