XXXV.
Reading edition
Pireuksessa. — Klassillisen nimistön käyttöä. — Ensi vaikutelma Ateriasta. — Tulo Akropoliille. — Parthenonin tyylin perusajatus. — Akropolis nykyhetkellä ja sen hävityksen vaiheita. — Akropoliin tunnelma.
Kun Simeoni heräsi huhtikuun 2 päivänä 1921 kello 6 aamulla Pireuksen satamassa, tunsi hän äskeisistä kokemuksistaan huolimatta olevansa hyvässä kunnossa sekä kiiruhti kannelle niin nopeasti kuin mahdollista. Sielläpä jo Tuomas ja Juhani ottivat tyyntä ja kylmää yleissilmäystä tästä kuuluisasta satamasta, jossa Themistokleen henki tuntuu. Simeonin odotus ja uteliaisuus purkautui seuraavaksi syvämietteiseksi huomautukseksi: "Pojat, tämä on Pireus." — "Niin kuuluu olevan", tulee vastaukseksi. Ruvetaan puuhaamaan maihin lähtöä.
Satamassa vallitsee vilkas elämä. Siihen on ankkuroituna kymmenittäin suuria rahtihöyryjä, joilla kaikilla on klassilliset nimet. "Kyllä on", huomauttaa Juhani, "etevää laitella täällä laivastoaan kuntoon, kun on niin mainio tilaisuus valita omasta historiastaan hyviä laivojen nimiä, ja hauskaahan on nähdä, että ovat niin tehneetkin. Mikäli olen huomannut, käyttelee muu Europa klassillista nimivarastoa toisiin tarkoituksiin, etupäässä koirien ja härkien nimiksi. Mistähän se johtunee? Maailmansodan jälkeen on tässä tapahtunut se muutos, että kaikista parhaat koirat ja härät saavat nyt saksalaisten kenraalien nimet."
Juhani ei saanut yksinpuheluunsa vastausta, sillä laivain välissä puikkelehtivat, huutavat ja mölähtelevät venemiehet vaativat kiinteätä huomiota osakseen, erikoisesti harvinaisen ja nähtävästi tähän suuntaansa päin äärimmäisyyspisteensä saavuttaneen housujen mallin vuoksi. Vihdoin päästiin lähtemään maihin ja sanottiin hyvästit hauskalle Iperohille ja sen matkustajille. Mainittava on, että kreikkalainen vänrikki oli säätynsä voitonvarmalla strategialla lyönyt yhä lujemmat kahleet tumman kaunottarensa ympärille, Simeoninkaan voimatta sitä estää, ja jäivät he molemmat veljesten lähtiessä seisomaan laivan partaalle, tuijottaen toisiaan silmiin hellästi ja ymmärtäväisesti. Eipä tiedä, minkälainen romaani siinäkin sai alkukuteensa vireille.
Veljekset ajavat aamuvarhaisella heräilevän Pireuksen läpi Atenaa kohti. Satamakadut ovat likaisia, täynnä laivanmeklareita ja kapakoita, mutta ylempänä on Pireus siisti ja miellyttäväkin. Valkoisen kalkkipölyn peittämä viertotie mutkittelee kiusallisesti, kunnes se vihdoin Pireuksesta päästyään viepi viivasuorana Atenaan. Maiseman puuttomuus tekee täälläkin ikävän vaikutuksen. Kartasta toteaa Simeoni sykkivin sydämin, että tuo siintävä vuori tuolla on Hymettos, tuo Pentelikon, ja tuo terävä keila Ligabettos, jotka Pallas Athenen muurina ympäröivät hänen lemmikkikaupunkiansa. Pian huomaa Simeoni jotakin, joka saa hänet vaieten ja jännittyneenä teroittamaan katsettansa: Akropoliin korkea ja jyrkkäseinäinen kukkula kohoaa kaupungin laidassa, huipullansa jalopiirteinen temppeli, Parthenon. Voimallisesti sykähtää sydän sen nähdessään ja jo nyt toteaa Simeoni olevansa juuri sellainen naivin historiallisen ihanteellisuuden täyttämä sielu, josta italialainen oli niin yliolkaisesti puhunut.
Saavutaan kaupunkiin ja katsellaan kummastellen sen siistejä katuja, valkoisia marmorirakennuksia, upeita appelsiinipuupuistoja, joissa on hedelmät parhaillaan kypsymässä, hyvin puettua ja sivistyneen näköistä kansaa, sanalla sanoen: uudenuutukaista, joka suhteessa länsieuropalaista kulttuurikaupunkia, joka ansaitsee marmorikaupungin nimen suuremmalla syyllä kuin luultavasti moni muu paikka maailmassa. Vaikka se on vuosisatoja ollut turkkilaisten hallussa ja tullut monta kertaa hävitetyksi ja ryöstetyksi, ei siinä voi huomata mitään muuta itämaisuuden jälkeä kuin kaamean synkissä puvuissaan kulkevat, vastenmielisen ja kolkon vaikutuksen tekevät kreikkalaiskatoliset papit. Totisesti: nuo ilmiöt ovat niin räikeässä ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä on tottunut helleeneille ominaiseksi käsittämään, ettei voi niitä säikähtämättä tässä valoisassa ja kirkkaassa ympäristössä nähdä; väkisinkin tulee verranneeksi niitä persialaisiin, jotka mahdollisesti ovat uudelleen saapuneet tänne vaatimaan helleeneiltä maata ja vettä alammaisuuden merkiksi.
Hotellissa täytyi Juhanin ja Tuomaan ryhtyä vakaviin toimenpiteisiin: sen sijaan että olisi — ruvennut kiireesti tarpeellisiin peseytymis- ja ruokailupuuhiin, makasi Simeoni vain rynkämöisillään hotellin akkunalaudalla tuijottaen edessänsä olevaan ihanaan näköalaan yli kaupungin, Akropoliille ja sinisille vuorille. Hänet talutettiin varovasti siitä pois, ettei hän vielä tapaturmaisella putoamisellaan olisi tuottanut retkelle ylimääräisiä kustannuksia, ja annettiin hänelle vakavat nuhteet. Sitten mentiin kiireesti Cookin matkailijatoimistoon tiedustelemaan, milloin päästäisiin lähtemään Aleksandriaan, jonne "tästä oli truiskattava yli", kuten Juhani asian määritteli.
Siellä painui aluksi Simeonin päivä pilveen. Laiva lähtisi Aleksandriaan tänä iltana kello 6 ja seuraava vasta aikaisintaan viikon päästä, jos silloinkaan. Armotta päättivät Juhani ja Tuomas, että oli siis lähdettävä tänään, niin ikävää kuin olisikin jättää Atena näin vähälle. Mutta juuri kun he ostelivat pilettejä, ilmoitettiinkin, että hallitus oli takavarikoinut sen, samoin kuin muutkin laivat sotilaskuljetusta varten. Juhani ja Tuomas menivät harmaan näköisiksi ja Simeoni koetti olla lojaalinen heitä kohtaan, mutta sydämessään hän kiitteli kohtaloa, joka salli hänen näin pitkäksi aikaa jäädä tälle muistorikkaalle seudulle. "Kyllä kai sinä nyt saat oikein peherrellä kiviraunioillasi!" sadatteli Juhani harmistuneena moisesta viivykistä. "Älä ole milläsikään", lohdutti Simeoni, "kyllä täältä vielä poiskin päästään. Otetaan Cookilta opas ja lähdetään liikkeelle". Opas löytyikin kohta, ja kun Juhani kuuli, että hänen nimensä oli Konstantinos Kangas, sanoi hän ilahtuneena: "Terve mieheen! Koska sitä on niinkuin tänne saavuttu?"
Kulkiessaan Akropolista kohti oli Simeoni näkevinään unta. Hänen ympärillään liikkui hikipäin puuhailevia työmiehiä, orjia, käsityöläisiä, jotka kaikki oli puettu yksinkertaiseen, karkeasta villavaatteesta tehtyyn "exomis"-viittaan, joka oli vain polviin saakka ulottuva ja jätti molemmat kädet vapaaksi. He olivat enimmäkseen avopäin ja suorittivat tehtäviään niin paljon kuin mahdollista tuossa ahtaalla kadulla. Useimmilta oli hiukset leikattu lyhyeksi. Kaikkialla tuoksui valkosipuli, joka leivän ohella muodosti ateenalaisten pääravinnon. Ylhäisen arvokkaina ja kuin näitä työmuurahaisia huomaamattakaan vaelsi joukossa ylpeän näköisiä kansalaisia, puettuina hienosta liinakankaasta tehtyyn "chitoniin" ja sen ympärille kauniisti ja miehekkäästi laskostettuun "himationiin". Oli aamu ja nämä vapaat ateenalaiset olivat menossa tavalliseen parturitupaansa, saadakseen tukkansa ja partansa käherretyksi sekä kuullakseen päivän ensimmäiset kuulumiset siinä "viinittömässä symposionissa", joksi Plutarchos seurustelua parturituvissa sanoo. Seisahtuen sellaisen oven pieleen kuuleekin Simeoni seuraavan keskustelun: "Olin eilen", sanoo muudan, joka nähtävästi on vieras Atenassa, "Perikleen luona päivällisillä ja esiintyi siellä emäntänämme ihanin nainen, minkä koskaan olen nähnyt. Ihastuneena kysyin eräältä toiselta vieraalta, mikä Perikleen puolison nimi on. 'Hyvä ystävä', vastasi tämä hiljentäen ääntään, 'Aspasia ei ole oikeastaan hänen puolisonsa. Aspasia on syntyisin Miletosta, eivätkä ateenalaiset saa mennä naimisiin muukalaisen kanssa, niin että mitäs tehdä! Mutta heillä on lapsi ja he elävät parempana parina kuin monet avioliitossa olevat. Toista vaimoa ei Perikleellä ole, enkä kehoittaisi ketään ajattelemaan Aspasiasta muuta kuin että hän on Perikleen puoliso'". Sitten muukalainen siirtyi kyselemään Sokrateesta, tiedustellen, mikä mies hän oikeastaan mahtoi olla, jolloin ateenalainen kuului vastaavan, että Sokrates oli hyvin viisas mies, mutta joissakin suhteissa löyhäpäinen. Niin ainakin järkevät ihmiset sanovat…
Simeoni vaeltaa nyt Akropoliille pitkin sinne johtavaa pyhää tietä. Hän saapuu tuon jyrkkäreunaisen kukkulan länsipuolelle ja rupeaa nousemaan kohti Propylaionin porttipylväistöä. Oikealla puolella on hänellä Nike Apteroksen viehättävä, pieni temppeli, vasemmalla Pinakothek, ja edessä kolmiporttinen Propylaion. Pyhä ovi avautuu ja hän seisoo kuin huumautuneena Akropoliin aukean edessä. Aurinko lähestyy laskuaan. Sen viimeiset säteet kultaavat hänen edessään olevat rakennukset ja kuvapatsaat, heijastuen niiden monenvälisistä pinnoista tuhansina eri vivahduksina. Mahtavana kohosi hänen edessään tuossa Athena Promachoksen jättiläiskokoinen vaskipatsas, jonka keihään kärjestä auringonvalo näytti tulena välähtelevän. Satojen kuvapatsaiden ja alttareiden välitse hän astuu arkana hiipien eteenpäin, ja noiden patsaiden jäykistynyt hymy ja tuijottavat silmät näyttävät seuraavan häntä joka paikkaan. Hän saapuu Parthenonin luo ja ymmärtää ensi kertaa elämässään sen saavuttamattoman suuruuden.
Hän oli selittänyt itselleen goottilaisen tyylin perusajatuksen omalla, ehkäpä hyvinkin fantastisella tavallaan, ja oli tullut siihen tulokseen, että se oli pyrkimyksen ja taistelun, keskiajan syvästä pimeydestä ylös nousevan, mutta loppuratkaisua löytämättömän sielun symbooli. Mutta tuo ei tyydyttänyt häntä enää, sillä se, taistelu ja pyrkimys, ei sittenkään ollut päämäärä, vaan tie, keino. Lopullinen hengen taistelun voitto sisältää rauhan ja levon, ijankaikkisen tyydytyksen. Ja Simeoni ymmärsi, että Parthenon oli tavallaan saavutettu päämäärä, joka sisälsi tuon rauhan, kaipaamatta enää mitään. Ihmisen sielun on vallannut pyhä ja kirkas jumaluusajatus, jolle hän on palavasti etsinyt näkyväistä symboolia, kosketettavissa olevaa vertauskuvaa, joka kaikissa kohdissaan, joka viivallaan ja suhteellaan, tulkitsisi katsojalle tuota korkeata ajatusta ja herättäisi hänen sielussaan sen tuottaman onnen, rauhan, jumalallisen sopusoinnun ja viihdytyksen tunteen. Niin syntyi Parthenon ja niin syntyi koko muinaisen Kreikan taide.
Koko Akropolis henkii tätä samaa, viileää ja sielua rauhoittavaa suurta lepoa. Sen pieni alue on kuin yhtenäinen, saman luovan hengen mestariteos, jossa jokainen kohta on saatettu kokonaisuuden kanssa sopusointuun. Ja Simeonin mieleen nousee kysymys, kuinka on ymmärrettävissä ja mahdollista, että Hellaan kansa oli voinut nousta näin korkealle henkiselle tasolle aikana, jolloin koko maailma oli barbaarisen pimeyden vallassa? Miksi juuri sille oli avautunut kyky ymmärtää kauneuden maailma ja temmata se keskuuteensa loistamaan näkyvinä symbooleina? Onko tuolla sinisellä merellä, sen tuhansilla saarilla, näillä siintävillä vuorilla ja tällä lempeällä ilmalla jumalallinen hedelmöittämisen voima ihmissieluun? Vastaukseksi tähän kysymykseen voidaan tuoda tuhatkin eri seikkaa, voidaan koota ne yhteen ja muodostaa niistä järjellisiä, sangen selittäviä ja kauniita teorioja, ja kuitenkin se jää lopullista ja tyydyttävintä vastausta vaille, Simeonille se aina on ollut ja on yhäkin ihme.
* * * * *
Simeoni herää unelmistaan ja melkein parkaisee kauhusta. Auringon kuuma ja räikeä hehku valaisee hänen edessään raunioiksi luhistunutta Propylaionia, ajan musertamaa Niken temppeliä, Pinakothekia, soraläjiä. Kun hän toveriensa kanssa tulee Akropoliin aukeamalle, kohtaa hänen katsettaan hävityksen kauhistus, jonka pääleimana on särkynyt marmori. Kuin ruumiit siinä makaavat kauneuden jäännökset, katkenneet pilarit, särkyneitten patsaitten murut, kaikki ajan ja ihmisten tuhoamisvaiston kammottavina todistuksina. Raunioina on Parthenonin keskiosa, ryöstetty on siltä sen koristeet, raunioiksi on luhistumassa ihana Erechteion. Mutta sen solakat joonilaispylväät ja viehättävät Karyatidit kannattavat vieläkin arkitraavejansa, ja tuntuu kuin olisivat ne iloiset siitä, että vihdoinkin, tuhat vuotisen pimeyden jälkeen, on tullut aika, joka ymmärtää tämän kaiken merkityksen ja tarkoituksen, ja sitä suojellen varjelee. Ja hetken vaellus näiden raunioiden keskellä saa jälleen unohtamaan, että ne ovat raunioita; ajan murheellisten jälkien läpi nousee kirkkaana kuva muinaisesta Akropoliista, jonka todellisen kauneuden voi käsittää vain siellä käytyään.
Häpeämättä ei voi olla tutustumatta Akropoliin myöhempiin vaiheisiin. Parthenonista tiedetään, että se huolimatta ajan vaihteluista säilyi pääasiallisesti eheänä uuteen aikaan saakka. Luonnollisesti hävisivät sen aarteet, sen kullasta ja norsunluusta tehty Athenen patsas katosi, ei tiedetä milloin, ja se muutettiin kristityksi kirkoksi, vihkimällä se ensin pyhän Sofian ja sitten pyhän äidin muistolle. Samalla tehtiin silloin rakennuksellisiakin muutoksia, m.m. siirtämällä ovi itäpäästä, josta nouseva aurinko oli ensi säteillään jumalatarta tervehtinyt, länsipäähän, mutta nämä eivät mitenkään temppeliä varsinaisesti turmelleet. Tässä asussaan säilyi Parthenon monia vuosisatoja. Kun sitten turkkilaiset vuonna 1458 valloittivat Akropoliin, tehtiin Parthenonista moskea, jolloin välillä seinille ilmestyneet kristilliset töherrykset saivat kadota kalkkiveden alle. "Klassillisin" lisä, jonka turkkilaiset Parthenoniin tekivät, oli lounaiskulmaan rakennettu — minareetti! Kuinkas muuten olisivat uskovaiset tienneet rukoushetkensä, ellei mulla olisi sitä ärjynyt Akropoliin korkeudesta? Propylaiojen viereen oli keskiajalla rakennettu korkea, n.s. frankkilainen torni, jonka vasta Schliemann revitti v. 1875. V. 1674 kuvasi Akropoliin kaikki rakennukset ranskalainen maalari Jacques Garrey, niin tarkoin kuin se turkkilaisten sitä varten myöntämässä 14 päivän ajassa oli mahdollista, ja hänen piirustuksensa herättivät aavistuksen Akropoliin merkityksestä taiteen muistomerkkinä. V. 1684 syttyi sitten Peloponnesolla sota, joka teki Akropoliille pääsyn mahdottomaksi, joten ranskalainen oli tehnyt tärkeän työnsä viime hetkellä. Kolme vuotta myöhemmin tapahtui Parthenonin hävitys.
Venetsialaiset ja turkkilaiset kävivät sotaa, ja Atenan kreikkalaiset yhtyivät venetsialaisiin, jolloin turkkilaiset tietysti pakenivat linnaansa, Akropoliille. Syyskuun 21 päivänä olivat venetsialaiset kreivi von Königsmarkin johdolla jo Atenan herroina ja rupesivat miettimään Akropoliin valloitusta. Juoksuhautoja kaivettiin, pattereita pystytettiin, ja 23 päivän aamuna alkoi pommitus. Kun sillä oli sangen pieni vaikutus — Propylaioja sentään saatiin murskatuksi — arvelivat yritteliäät venetsialaiset ensin panna jättiläismiinan koko Akropoliin alle ja räjähdyttää sen ilmaan, mutta luopuivat sitten tuumastaan huomatessaan sen mahdottomaksi. Silloinpa saapui piirittäjien luokse Akropoliilta karkuri, joka kertoi turkkilaisten koko ruutivaraston olevan Parthenonissa. Turkkilaiset olivat nimittäin arvelleet sen olevan siellä parhaiten suojassa, sillä eiväthän nyt kristityt toki tahtone ampua tuollaista pyhää muinaismuistoa. Mutta nämä kristityt eivät olleet niin hienotunteisia, vaan rupesivat innolla suuntamaan pattereitansa Parthenonia kohti. Perjantaina syyskuun 26 päivänä sai eräs lüneburgilainen tykistöluutnantti pomminsa sattumaan ja kovalla jymähdyksellä lensi koko Parthenonin keskiosa ilmaan. Akropoliilla pääsi riehumaan tulipaloja turkkilaisten täytyi antautua. Mutta hävitys ei siihen loppunut. Venetsialaisten päällikkö Morosini tahtoi viedä länsipäädystä voittonsa merkiksi siinä olevat kaksi hevosta ja Poseidonin patsaan (hän luuli sitä Zeuksen patsaaksi) ja antoi ottaa ne irti. Mutta tämä tehtiin niin taitamattomasti, että koko ihana veistos putosi maahan ja murskautui pieniksi kappaleiksi. Kun sitten turkkilaiset pian sen jälkeen pääsivät Akropoliille takaisin ja rupesivat linnoitustaan korjaamaan, pistelivät he pilareita ja kuvapatsaita kalkkiuuniin, ettei tuota tarpeellista raaka-ainetta olisi tarvinnut kauempaa hakea, sillä — arvelivat he — eiväthän kristityt, joille nämä kuva-asiat paremmin kuuluvat, näyttäneet niistä niin suurta väliä pitävän. Kun sitten lordi Elgin sai sulttaanilta luvan jäljentää jäljellä olevia veistoksia, jopa ottaakin niistä jonkun, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ryöstääkseen Parthenonin veistoksista kaiken temppeliä suoranaisesti särkemättä irti saatavissa olevan ja viedäkseen ne Englantiin. Muistaen, että kansainvaelluksen goottilaisetkin jättivät temppelin rauhaan, lausui Byron lordi Elginistä, joka oli skotlantilainen, pilkaten seuraavat myrkylliset sanat: "Quod non fecerunt gothi, fecerunt scoti", "Minkä gootit jättivät tekemättä, tekivät skotlantilaiset". Vaikkapa Parthenonia nyt täytyykin katsella murhemielin, ei lordi Elginiä sittenkään voine moittia, sillä arvattavasti hän täten pelasti turvaan paljon sellaista, joka paikoilleen jääneenä olisi nyt jo hävinnyt.
Mikä oli päätunnelmana tällä hetkellä Akropoliilla? Rauha, häiritsemätön hiljaisuus. Aurinko paahtaa särkynyttä marmoria, jonka alta ruoho ja vaatimattomat kukkaset pilkistävät esiin. Syvällä jalkain juurella kohisee maailman turha meno — täällä on ikuinen lepo. Simeoni ymmärtää, ettei Akropolista voi eikä saa koskaan uudelleen sommitella, vaan on se säilytetävä tällaisena, estämällä vain lisärappeutuminen. Hänestä tuntuu myös, että tämä klassillinen rakennustyyli on nykyaikaan sopimaton, sillä meidän ristiriitaisessa maailmassamme ei ole sitä sopusointua, jota se ympäristökseen, taustakseen, todelliseksi luojakseen vaatii. Olkoon se siis vain innoittajana jokaiselle kansalle näkemään kauneimman ja korkeimman ajatuksensa yhtä kirkkaana, ja toteuttamaan sen käytännössä yhtä moitteettomana kuin kerran muinaiset helleenit.
Parthenon on mallikelpoinen myös työ- ja ammattitaidon osoituksena. Vasta aivan läheltä huomaa, että sen pilarit on tehty erillisistä lohkareista, sillä sauma on niin hieno, ettei siihen saisi neulaakaan pistetyksi. Kaatuneesta pilarista näkeekin, että liitepinta on hakattu erinomaisen sileäksi ja tasaiseksi. Näitä eri osia ei liitetty toisiinsa minkäänlaisella sementillä, vaan oli keskipisteessä molempiin lohkareisiin ulottuva lyhyehkö puinen napa, joka esti eri osia siirtymästä; muuten pysyivät pilarit pystössä vain oman painonsa avulla. Niiden uurteet hakattiin niihin vasta sitten, kun pilari oli pystytetty. Aikoinaan ne ovat olleet maalattuja, mutta nyt näkyy väristä ylen harvoin mitään jälkiä; sen sijaan on aika antanut tuolle harvinaisen kuulakkaalle ja hohtavalle marmorille oman "patinansa", jonkunmoisen himmeän, kullankeltaisen vivahduksen, joka saattaa joskus välähtää vihertävältä, ruskealta ja punertavaltakin. Sellaista väriä ei tekemällä osata tehdä, sillä se on vuosituhansien salaisuus. Mikäli saattoi kreikkalaisten muureista havaita, eivät he niitä säännöllisistä lohkareista rakentaessaan käyttäneet mitään sementtiä, vaan liittivät kivet toisiinsa rautasiteillä, valaen lyijyä kiinnipitimeksi. Parthenonin perustuksista on eräs sellainen paikka nähtäväksi paljastettu. Simeoni ei ollut aikaisemmin tiennyt, että Parthenonin perusta ei ole täydellisesti tasapinta; nyt hän huomasi, että se on lievästi kupera, niin että esim. sivuportaiden keskikohta on ehkä noin 15 cm korkeammalla kuin sama porrasaskel temppelin nurkalla. Hänen mielestään se oli lisätodistus siitä perinpohjaisuudesta ja tehtävän kaikinpuolisesta harkinnasta, jolla sen arkkitehdit, Pheidias ja Kallikrates, työnsä suunnittelivat. Ehkäpä myös Parthenonin salaperäinen viivakauneus saa osaksi selityksensä siitä, että harkittu ja silmälle näkymätön linjojen joustavuus katsojan tietämättä vaikuttaa saatuun kokonaiskuvaan.
Kuin siivillä rientää Akropoliilla kävijän aika ja tulee poislähdön hetki. Vielä viimeinen silmäys välkkyvälle merelle, Salamiin lahdelle ja siintäville vuorille, ja vanha pyhä Propyrlaiain aukko on takanasi. Istahda kuitenkin vielä hetkiseksi teatterin ruohottuneille porrasistuimille ja unelmoi Sophokleen draamoista ja Aristophaneen komedioista, joiden räikeän rohkeat ja mielestäsi näyttämölle harvinaisen sopimattomat sutkaukset houkuttelevat rajattomia naurunremahduksia ympärilläsi istuvan, onnellisen ja huolettoman Atenan kansan huulilta. Tulet ehkä ajatelleeksi, että nykyaikana, jolloin teatteritaide nähtävästi kärsii siitä, ettei entisestä sommiteltuna vielä ole keksitty oikeata ulospääsyä eteenpäin, ja jolloin niin monet ovat siihen kokonaan kyllästyneet, jonkunmoinen harkittu palaaminen vanhain kreikkalaisten perusajatuksiin teatteri-esityksistä saattaisi herättää uutta mielenkiintoa. Traagillinen naamio, jonka tehtävänä oli kätkeä esittäjän kasvot ja sen sijaan voimakkaalla surun ja tuskan ilmeellään ikäänkuin väkisin joka hetki iskeä katsojan sieluun kolkkoa tunnelmaa, saattaisi joskus olla vaikuttavampi nähtävä kuin suonenvedontapaisesti ponnisteleva "traagillinen" näyttelijä. Mutta entiseenhän on yleensä turha palata — eteenpäin täytyy ihmisen mennä. Poistukaamme tältä pyhältä paikalta, Odeionista kuuluva musiikki sointuen korvissamme.