XXXII.

Käynti Kultaisella sarvella. — Wrangelin laivasto. — Vanha turkkilainen upseeri ja hänen mielipiteensä kreikkalaisista. — Turkkilainen sotilas. — Piastereitten voima ja hra Bennadon viimeiset palvelukset. — Lähtömeteli laiturilla. — Iperohi-laivan matkustajat. — Dardanellit ja Gallipoli.

Tiedustelut laivoista osoittivat, että veljesten, elleivät tahtoneet jäädä Konstantinopoliin pitemmäksi aikaa, tuli päästä lähtemään Atenaa kohti Iperohi-laivalla maaliskuun 30 päivänä. Edellisenä päivänä veljekset siis ryhtyivät ponteviin toimenpiteisiin saadakseen passeihinsa kaikki ne merkinnät, joitta ei sieltä ketään pois päästetä, s.o.: ententekomissionin leiman ja lääkärin todistuksen. 29 päivä kuluikin suurimmaksi osaksi näihin juoksuihin, jotka sitäpaitsi vielä kaikki epäonnistuivat, sekä välttämättömään lepoon, koska ruumisraiskat rupesivat tekemään tenää. Simeoni ei kuitenkaan tahtonut jättää kaupunkia käymättä Kultaisella sarvella ja sinne hän siis läksi höyryvenheellä Galatan sillan luota.

Laivaliike Kultaisella sarvella on erittäin vilkas ja lisäävät sen hyörinää lukemattomat kalastajain, rahtisoutajien ja huvipursien joukot. Ääntä pidetään kaikkialla hyvänlaisesti, aurinko kimaltelee laineilla ja molemmilla rannoilla levitteleikse kaupunki lukuisine moskeoineen ja välissä olevine hökkeleineen. Simeonin huomiota herättivät monet suuret höyrylaivat, joiden kyljessä oli venäläinen nimi, mutta mastossa Ranskan lippu. Pian hänelle selvisi, että siinä oli Wrangelin laivasto, jonka Ranska oli anastanut palkinnoksi "avustaan". Laivoja oli paljon, joukossa suuriakin, ja tuli niillä epäilemättä melkoinen miljoonamäärä maksetuksi.

Simeonia ja herra Bennadoa vastapäätä istui vanha, valkopartainen turkkilainen, jonka silmät pälyilivät erittäin vilkkaasti joka taholle. Herra Bennado tunsi hänet ja kertoi hänen olevan vanhan turkkilaisen upseerin, joka ijässään oli ehtinyt ottaa osaa kolmeen sotaan. Kun nyt kreikkalaisten juuri alkanutta hyökkäystä Vähässä-Aasiassa kemalisteja vastaan Konstantinopolissa lehdistä ja yleisön keskustelustakin päättäen seurattiin mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla, juolahti Simeonin mieleen kysyä, mitä tämä vanha sotasankari kreikkalaisista arvelee. Herra Bennado suorittikin tehtävän ja ukko alkoi vilkkaasti kertoa, Bennadon toimiessa tulkkina. Pääpiirteenä ukon puheissa oli rajaton halveksuminen kreikkalaisia kohtaan, eikä hän ollenkaan epäillyt Kemalin voittoa. "Se on aivan varma", sanoi hän, "sillä tunnen molemmat siksi hyvin. Kreikkalainen — kas — hän on hyvä huutamaan että hjeh-hjeh-hjeh!, mutta annappas kun turkkilaiset sotilaat ilmestyvät eteen, niin silloinkos lähdetään pakoon niin että sandaalit lipisevät. Ei näistä kreikkalaisista ole mihinkään — aaaa-ah — Mustafa Kemal — kas siinä eri poika! Ja turkkilainen sotilas — maailman paras!" Ukon isänmaallinen innostus oli ilmeinen, hänen silmänsä säihkyivät ja hän puristeli nyrkkejään. Simeoni tuli ajatelleeksi, että turkkilaisilla saattaa todella vieläkin olla Europalle varattuna joku noita vanhoja yllätyksiään, ja niinhän on — Simeonin mielestä ikävää kylläkin — todella käynyt.

Herra Bennado, joka itsekin oli ollut turkkilaisena sotilaana, kertoi sitten, että näiden vähään tyytyväisyyttä esimerkiksi mitä muonaan tulee, ja tyyntä urhoollisuutta, todellakin täytyy kunnioittaa. Gallipolin taistelujen aikana ei heille kaikiste ollut antaa mitään muuta kuin hiukan leipää ja vanhoja oliiveja, silloin kun ryntääjäjoukot suorastaan mässäsivät kaikenlaisilla purkkiherkuilla. Hänenkin mielestään turkkilainen kansa sinänsä oli kunnioitettavaa, rehellistä ja siveellistä, mutta oli se onnettoman historiansa ja keskuudessansa vaikuttamaan päässeiden voimain kautta joutunut ihmiskunnan kehityksen uralta harhaan, ja on sieltä nyt vaikea palata. Kreikkalaisten ja turkkilaisten välit Konstantinopolissa ovat nykyisin hyvin kireät ja ainoastaan ententen sotajoukkojen läsnäolo estää verenvuodatuksen; niitä välejä on varsinkin kiristänyt se, että kreikkalaiset ovat täältäkin, itsensä sulttaanin kaupungista, mobilisoineet kansalaisiaan sotaväkeen!

Mutta kun Kultainen sarvi on ympärillä, ei politiikka oikein tahdo maistua. Tuossa tulee näkyviin muurien toisessa päässä oleva samanlainen linna kuin Jedi Kulé, ja pian ollaan sataman perällä, jonne turkkilaisten matalat kaleerit valloituksen aikana vedettiin. Siellä on nyt kauniita huviloita, moskeoita ja muita sellaisia rakennuksia, joille piniat ja kypressit tummalla värillään antavat ylhäistä, kaunista leimaa. Iltapäivän tunnelma, ihanat näköalat, outo, ympärillä hyörivä maailma, tuudittivat Simeonin jonkunmoiseen nautinto-rikkaaseen horrokseen, josta hän heräsi vasta laivan töksähtäessä Galatan sillan reunaan.

Seuraavana aamuna olivat hyvät neuvot kalliita, sillä laivan piti lähteä kello puoli 3, mutta pilettejä ei myyty, ellei passeissa ollut leimaa. Neuvokas herra Bennado kuitenkin lupasi järjestää kaikki. Hyvää vauhtia mentiin virastosta toiseen ja kaikkialla voiteli herra Bennado piastereilla vahtimestarit ja muut pikkupomot niin pehmeiksi, että leimat tulivat kiireesti kuin anteeksi pyydellen, herra Bennadon hymyillessä salamyhkäisesti ja muun yleisön kiroillessa, että mitä etuoikeutettuja miehiä nämä ovat. Noissa konsulien ja lääkärien eteisissä ja odotushuoneissa tunkeili muuten sellaista yleisöä, että herra Bennado katsoi tarpeelliseksi vakavasti kehoittaa veljeksiä pitämään taskujansa silmällä. Haju oli eksoottinen. Kello puoli 2 oli kaikki valmista ja veljekset istahtivat tavaroineen herra Bennadon hankkimiin vaunuihin, nähden ympärillään sarjan mitä moitteettomimmin kumartuvia hotellin palvelijakunnan vartaloita. "Hyvästi Pera, hyvästi Galatan myllertävä kaupunki! Sinua nähnemme tuskin koskaan enää!"

Rannassa oli vielä kestettävä tullitarkastus, mutta pyysi herra Bennado saada mennä edellä. Hänen toimitettuaan siellä sitten eräitä salaperäisiä menoja astuivat veljekset esiin ja saivat määräyksen avata pienen käsilaukun. Simeoni teki sen, mutta tuskin sen lukko oli rapsahtanut, ennen kuin virkamies löi leimat kaikkiin, ja sillä oli asia selvä. Passeista otettiin nimet kirjaan ja Simeonin täytyi ihmetellä, kuinka nopeasti nuori turkkilainen virkamies näytti nimet tulkitsevan ja piirtävän paperiinsa sarjan mitä omituisimpia koukeroita. Koska sitten laivan lähtöön oli vielä muutama hetki, ilmoitti herra Bennado voivansa, jos herrat haluavat, tänä aikana järjestää "pienen programmin". Hyvä on. Hän vei veljekset vieressä olevaan merimiesten kaupunginosaan käskien varovasti kulkea kadun keskustaa. Se, mitä veljekset siellä näkivät, vastasi täydelleen merimies Nikon kuuluisaa kuvausta, eikä sitä siis ole tarvis tässä tarkemmin selittää. Muutaman minuutin kuluttua oltiin laivalla.

Mieluinen tehtävä oli nyt veljeksille suorittaa herra Bennadolle hänen hyvästi ansaitsemansa palkkio ja kiittää häntä kaikesta neuvokkuudesta ja vaivoista, sillä olivatpa he huomanneet hänet kunnon mieheksi. Kuin salama pujahti herra Bennado vielä viimeisellä minuutilla maihin ja toi sieltä lähtölahjaksi rykelmän noita mahtavia Jaffan appelsiineja sekä Simeonille laatikon erinomaisia turkkilaisia savukkeita, joiden vertaisia tapaa vain Egyptissä. Kiitellen hyvästelivät veljekset myös herra Toivo Tainion, joka kauemmin Konstantinopolissa oleskelleena oli ollut veljeksille sympaattisena seurana ja auttanut heitä monella tavoin auliilla neuvoillaan.

Laiturilla vallitsi aivan määrätön meteli: loputtomia, hirveitä huutoja, mölähdyksiä, hikipäistä ähinää ja reuhaamista, Simeonin kuitenkaan pääsemättä selville, mikä tämän kaiken aiheutti, mitään erikoista työtäkään kun ei juuri näyttänyt olevan käsillä. Laiva soittaa jo toisen kerran ja ihmisiä ruvetaan häätämään maihin, mutta ei niillä silti näytä olevan erikoisempaa halua poistua. Nytpä soi kolmannen kerran ja samalla irtautuu laiva laiturista, ja silloinkos alkoi meteli. Laivan eri puolilta rupesi kuulumaan hätäytyneitä huutoja, ja käsiään väänteleviä naisia ja lapsia ilmestyi partaalle, vaatien parkuen maihin pääsyä. Kapteeni ei kuitenkaan ollut millänsäkään, vaan antoi laivan hitaasti aloitella kulkuaan, sillä hän tunsi nähtävästi entuudesta, miten tulisi käymään. Kuin haukat kiiruhtivat nyt Stambulin venemiehet pursineen laivan ja laiturin väliin. Akkoja ja lapsia pudota mätkähtelee veneisiin ja sanoin kuvaamaton melu ja parkuna vallitsee. Tuolla ryntää myöhästynyt matkustaja laiturille ja samassa on hänelle tarjona vene, joka on siihen ilmestynyt ajatuksen nopeudella. Pian on hänkin laivassa, joka nyt menee parempaa vauhtia. Melu hiljenee ja Kultainen sarvi alkaa muuttua kimaltelevaksi Marmaran mereksi.

Veljekset seisovat peräkannella ja katselevat yhä kauemmaksi jäävää Konstantinopolia. Vasemmalla siintää vanha kaupungin muuri ja sen yläpuolella Aja Sophia solakoine minareeteineen. Sitten moskea moskean jälkeen, kupooli kupoolin vieressä, Kultainen sarvi ja oikealla Galata ja Peran kukkula. Kaikkialla valon kimaltelevaa ja häikäisevää taittumista valkoisista pinnoista, ihmeellisen sinertävää ja hienoa, pehmeätä avaruustunnelmaa, niin, sanoin tulkitsematonta näköalakauneutta, joka etsinee vertaansa koko maailmasta. Unohtumattomaksi painuu se katsojan sieluun.

Sokean eno-vainajansa kertomuksista oli Simeoni saanut tietää, että merimatkoilla pidetään n.s. "lokikirjaa", johon päivittäin merkitään kaikki tärkeimmät tapahtumat. Tämän johdosta määräsivät nyt Juhani ja Tuomas, että koska heidän yhteinen matkansa epäilemättä oli verrattavissa ainoastaan uuden ajan alussa tapahtuneisiin kuuluisiin löytöretkiin, Simeonin velvollisuus oli ryhtyä pitämään merimatkoilla tällaista "lokikirjaa", koskapa hän oli tullut heistä enimmän perehtyneeksi kynän käyttöön. Totellen vanhimman veljen määräystä hän siis avasi muistiinpanokirjansa ja rupesi tekemään säännöllisiä merkintöjänsä, joista voidaan tässä julkaista eräitä otteita.

Iperohi-laivalla, maaliskuun 30 p. klo 8 i.p. Olemme laskeneet ankkuriin, sillä joku ententen sotilaskomissioni tahtoo vieläkin tarkastaa passit. Skutari ja Aasian sinertävät rantavuoret ovat kauniina kuvana edessämme. Herrat upseerit kallistavat mielihyvällä kurkkuunsa lasillisen konjakkia ja kupposellisen kahvia, jotka ravintolan pitäjä on kiireesti heidän eteensä lennättänyt, lyövät passeihin uudet leimat ja lähtevät tiehensä tuottamatta kellekään mitään vaikeuksia. Matka jatkuu tasaisesti ja hyvällä vauhdilla. Laiva on pieni, mutta sen järjestystä ja siisteyttä vastaan ei ole oikeastaan mitään sanottavana. Matkustajat ovat, meitä ja erästä amerikalaista nuorukaista lukuunottamatta, kaikki kreikkalaisia. Ulommaksi merelle tullessamme ilmestyy hiukan sumuntapaista harsoa ilmaan, estäen selvästi näkemästä kaukaa siintäviä rantamaisemia. Merimatkan unettava yksitoikkoisuus rupeaa jo tuntumaan. Kello 6 syödään päivällinen, jota odotamme uteliaina. Päivällisellä näemme koko matkustaja-aineksen. Amerikalainen nuorukainen on reilua yankee-tyyliä, koristelematon ja vapaa sekä puheissaan että esiintymisessään. Tuossa istuu miellyttävän näköinen kreikkalainen nainen, jonka ikä voi olla jo kolmissakymmenissä. Hänellä on seuranaan kaksi kreikkalaista upseeria, epämääräisen näköinen sivilihelleeni sekä lisäksi vanha, partainen helleenivaari, joka elävästi muistuttaa Minervan pöllöä. Tuolla taampana istuu kreikkalainen pariskunta, mies tumma, kookkaan puoleinen, nainen aivan vaalea, tukka kuin kultaa. Sanotaan, että tällaisia vaaleita kreikattaria vielä löytyy paljonkin. Päivällinen aloitettiin öljymarjoilla ja öljykalalla. Ensi kertaa tutustuimme nyt tähän Raamatun niin usein kiitoksella mainitsemaan hedelmään, joka on kreikkalaisten mielestä Pallas Athenen lahja näille maille, mutta meidän täytyi todistaa, että sen makuun nähtävästi pitää tottua, ennen kuin voi käyttää sitä ruumiin ravinnoksi. Arvokkaalla ilmeellä vei Juhani sen suuhunsa, pureskeli ja nielaisi yhtä vaikeasti kuin ennen häränliha-annoksensa viimeisen suupalan. Liharuokana oli — lammasta, ja jälkiruoka oli paistettu — lampaanrasvassa. Juomana oli kahdenlaista viiniä, valkoista ja punaista, joita tuotiin pöytään kokolailla avonaisilla karahveilla. Valkoinen oli homeelta maistuvaa, kitkerää ja nautittavaksi kelpaamatonta, mutta punaista voi juoda, kun sekoitti siihen runsaasti raikasta vettä. Kreikkalaiset sen sijaan näyttivät juovan sekä valkoisen että punaisen viimeistä tippaa myöten. — Keskustelumme päivällisen aikana herättää huomiota ja tuo kaunis, tumma kreikatar tulee kohteliaasti englanniksi tiedustelemaan, mitä kieltä puhumme. Vastauksemme näytti tekevän hänet hiukan epävarmaksi, mutta ei hän huolinut sillä hetkellä ilmaista, ettei hän tiennyt Suomesta juuri mitään. Meri-ilma ja aamupäivän väsyttävä touhu rupeavat tuntumaan ja me painumme hytteihimme aikaisin.

Maaliskuun 31 p. Ankara huutopillin ääni ja kellon soitto herättää meidät kello 3 yöllä. Ymmärrämme olevamme sumussa. Pian pysähdytään kuitenkin kokonaan ja lastauksen ryskettä rupeaa kuulumaan. Kello 9:n seuduissa nousemme vihdoin kannelle tarkastelemaan Dardanelleja, joiden läpi parhaillaan ajamme. Molemmin puolin avautuu eteemme korkeakukkulainen, mutta pehmeäpiirteinen, sinertävässä autereessa uiva maisema, autio, puuton, kuten näyttää, aivan eloton. Allamme on ihanasti välkkyvä, vihreältä kuultava meri, jossa tuontuostakin näemme delfiiniparven leikkivän. Ja yllämme on hienon sumuharson peittämä taivas, josta auringonvalo siivilöityy pehmeänä ja hillittynä. Ei näy laivoja, ei eloa rannoilla, tuntuu siltä kuin olisimme tämän klassillisen näyttämön ainoina elävinä olentoina. Saavumme Gallipolin niemimaan kärjen kohdalle, jossa äsken vielä riehui kamala taistelu ja kuolema, ja jonne on kätkettynä tuhansia ja taas tuhansia ihmisruumiita. Sitä ei voisi uskoa mahdolliseksi tässä hiljaisuudessa, jota ei häiritse mikään muu kuin koneen yksitoikkoinen jyskytys, lokin ikävystynyt kirahdus, kalaparven leikki, aallon pärskähdys ja tuulen nukuttava humina. Ehkäpä kuitenkin tuhansien vainajien haamut väikkyvät tuossa edessämme sumuhäivähdyksinä, tuijottaen meihin ontoilla silmillään ja kysyen meiltä, itseltään, ihmiskohtalolta, Jumalalta: "Miksi?" Turhaa kaikki! Aika on maailman meristä valtavin, eikä löytyne sitä, jota se ei voi allensa haudata. Niemen kärjessä, aivan maan vieressä, pistää merestä esiin kaksi laivan savupiippua; ne ovat kuin hukkuvan kaksi viimeistä pinnalle kohoavaa sormea, joiden suonenvedontapaiset värähdykset kertovat kuoleman kauhusta selvemmin kuin miljoonat sanat.