XII.

Passikokemuksia. — Tuntematon Suomi. — Tshekkiläisessä kirjakaupassa. — Narodny Listy'n toimituksessa. — Tshekkiläisessä pankissa.

Aamulla 18 päivänä viittasi synkän ja juhlallisen näköinen portinvartija etehisen seinällä oleviin erinäisiin julkipanoihin, joita oli siinä monella kielellä, vieläpä saksaksikin. Siinä tehtiin tiettäväksi, että matkustajain oli ehdottomasti persoonallisesti mentävä poliisikamariin näyttämään passiaan, sillä ilman sen leimaa ei maassa saanut olla eikä sieltä päässyt pois. Mikäpä siinä auttoi, veljekset lähtivät sanottua paikkaa etsimään, aavistaen, että tämä oli vasta ensimmäinen monesta samallaisesta, edessä olevasta kokemuksesta.

Tultiin sellaiseen paikkaan, jollaisia poliisikamarit yleensä ovat. Ne eivät herätä mitään esteettisiä tunnelmia. "Pysykäähän perässä", sanoi Tuomas, ja raivautui nokkelasti ja kylmästi ällistyneen, nähtävästi samalla asialla olevan yleisön läpi kirjurin pöydän ääreen, lyöden hänen nenänsä eteen kolme kappaletta maaherra Jalanderin antamia passeja, joista ainoastaan yksi oli kansissaan kiinni, mutta toiset kaksi kuin repaleiksi luettuja lainakirjaston suosituimpia rakkausromaaneja. Herra sihteeri ei siitä kuitenkaan ällistynyt, vaan rupesi tavailemaan asianomaisten nimikirjoituksia, toimitus, joka taas nosti erinäisiä hikikarpaloita veli Juhanin otsalle. Mutta kun siitä oli selvitty — siten, että sihteeri piirteli joitakin hyvin apokryyfisiä koukeroita Juhanin ristimänimen jälkeen kirjaansa — otti mies esille sarjan erilaisia leimoja, rykäisi ja rupesi iskemään niitä passeihin, niin että pöytä notkahteli. Virastot ovat aina rakastaneet leimoja ja onpa voinut huomata, että kuta kansanvaltaisempia olot ovat, sitä enemmän tarvitaan leimasimia. Leimasinteollisuus on suoraan verrannollinen demokratian edistykseen: paperi, jossa sellainen löytyy, on jokaisesta todellisesta demokraatista "tabu", "pyhä", s.o., se sisältää jonkunmoista maagillista voimaa, joka suojelee sitä ja sen paperin kantajaa.

Sihteeri lienee nähnyt hienon hymyn pilkahduksen Simeonin suupielessä ja arvannut, mistä se johtui. Mutta ihmeellistä! Hän ei rypistänyt ankarasti ja virallisesti kulmakarvojaan tuuheaksi vihan sillaksi, vaan — hymyili hänkin sardoonisesti. Simeonin teki mieli ojentaa kätensä pöydän yli ja taputtaa häntä olkapäälle, sillä hän oli kaikesta päättäen Pragin poliisilaitoksen viisaimpia miehiä. Mutta hän ei tehnyt sitä kuitenkaan, koska hän pelkäsi, että maailma ympärillä ei hänen hyvää tarkoitustansa ymmärtäisi, ja koska hän sittenkin tunsi hiukan närää tuota sihteeriä kohtaan siksi, ettei hänellä nähtävästi ollut suurta aavistusta siitä, mikä maailmanpaikka Suomi oli ja missä se sijaitsi. Hän olisi arvattavasti silmät ummessa osannut luetella Etelä-Amerikan tasavallat, unohtamatta Haitia ja muita sivistysvaltioita, jotka olivat olleet mukana antamassa "hunneille" selkään, mutta Suomi ja suomalaiset — mitä ne olivat? Katkerana mietti Simeoni, mitä ihmettä Suomen pitäisi tehdä tullakseen tunnetuksi. Kirjallisuus siinä ei auta, ei, vaikka tietoja Suomesta painettaisiin joka ainoa paperineliösentti täyteen, minkä kaikki Suomen paperitehtaat yhteensä valmistavat, ja se kirjallisuusmäärä sitten vyörytettäisiin uutena aineen paisumuksena Europan yli; järkähtämättä silloinkin Europa kieltäytyisi tutustumasta Suomeen — se on sellainen ominaisuus tuon niemimaan asukkaissa. Mutta mikä muu valtio tahansa — Albania! Kuinka intressanttia! Kuinka omituiset olot — kerrassaan patriarkaaliset — siellähän vielä vallitsee verikosto — taitaisi olla parasta Suomessakin kieltää lukutaito ja avioliitto, pukeutua nahkoihin ja asua luolissa — arvattavasti maailman mielenkiinto silloin kohdistuisi meihin niin äkkiä, että ylimääräisillä laivalinjoilla saataisiin ruveta rahtaamaan tänne uteliaita turisteja, jotka tulisivat keskuuteemme levähtämään liikakulttuuristaan mielenkiintoisissa ja alkuperäisissä oloissamme. — Todennäköisesti meistä silloin tulisi sanomattoman kallis kansansirpale, jota suojeltaisiin rautahäkissä kaikelta väkivallalta kuin maailman viimeistä majavaa, ja josta kirjoitettaisiin toinen toistansa laajempi ja oppineempi teos…

"Kuule Tuomas, pidä hiukan silmällä tuota Simeonia sillä aikaa, kun käyn ostamassa paperia ja liimaa, että saamme koettaa korjata näitä passi-onnettomia. Hänhän on aivan sen näköinen kuin mietiskelisi hän murhayritystä jotakin Tshekkoslovakian merkkihenkilöä vastaan!" Annettuaan nämä ohjeet poistui Juhani luoden Simeoniin varoittavan katseen, ja Tuomas laski konstaapelimaisesti kätensä tämän olkapäälle.

Niin oli se asia selvä ja jonkun aikaa myöhemmin tapasi Simeoni itsensä harhailemasta kaupungilla, uudelleen syventyäkseen sen hauskaan ja pittoreskiin ulkonäköön. Hän astua tapsutteli siellä ja täällä, kunnes huomasi seisovansa suuren kirjakaupan ikkunan ääressä, aivan kuin olisi ollut iltakävelyllään Aleksilla, suorittamassa jo 16-vuotista vahtipalvelustaan Suomalaisen ja Akateemisen kirjakaupan näyteikkunoiden ääressä. Katsellessaan siinä rikasta ja monipuolista kirjavarastoa, mikäli saattoi ollenkaan päästä selville oudoista nimistä ja otsakkeista, juolahti hänelle mieleen mennä sisälle kyselemään itse kauppiaalta jotakin. Heti sen jälkeen seisoi hän hienon ja sivistyneen näköisen, vielä nuorenpuoleisen miehen edessä, esitti asiansa ja oli pian vilkkaassa keskustelussa.

Keskustelun aikana tunsi hän vaistomaisesti isäntänsä puheen sävystä, että tälläkin oli Suomesta hyvin hämärät käsitykset. Kun hän vaatimattomasti mainitsi, että Suomessakin on kirjakauppoja ja kustantajia, ja että siellä painetaan kaikenlaisia kirjoja, otettiin tämä tieto vastaan jotenkin siihen tapaan, että "vai niin — onpa hauskaa, että olette jo päässeet niin pitkälle". Ehkä Simeoni erehtyi tässä, mutta niin hänestä ainakin tuntui. Tshekkiläisiä kehui kirjakauppias lukuhaluisiksi. "Kuinka suuria painoksia teidän kirjailijainne teoksista otetaan?" kysyi Simeoni. "3-15,000 kappaletta", vastasi kirjakauppias. "Ja tshekkiläisiä on?" — "Ehkä siinä 10 miljoonaa." (Todellisuudessa heitä lienee korkeintaan 6 miljoonaa.) Simeoni muisteli, että painosmäärät nyttemmin saattaa Suomessakin, ainakin samassa lievässä reklaamitarkoituksessa, ilmoittaa jokseenkin samoiksi ja että suomalaisia on vain kolmisen miljoonaa; näin ollen hän ei puhunut suomalaisten painoksista ja asukasluvusta mitään, sillä kirjakauppias ei olisi häntä uskonut. Simeoni sai kuulla, että Tshekko-Slovakian kirjatuotanto on vilkasta, että löytyy suuria kansallisia kustannusliikkeitä, jotka täysin pystyvät tyydyttämään kansan kulttuuritarpeen, että kansakouluoppikirjat ovat valtion huollettavina ja että kirjakauppajärjestelmä on suunnilleen sama kuin Saksassa — eli siis sama kuin Suomessakin. Hänelle näytettiin kohteliaasti kauniita tshekkiläisiä teoksia, joskaan mitään sellaista, joka olisi kestänyt kilpailun Seitsemän veljeksen, Suomen kansan satujen tahi muiden loistoteostemme kanssa, ei tuntunut olevan. Suuri ja laaja propagandateos Tshekko-Slovakiasta oli myöskin nähtävänä. Simeoni pääsi selville siitä, minkä oli jo ennestäänkin tiennyt, että tämän kansan elämä on kirjalliseenkin tulevaisuuteen nähden epäilemättä lujalla kansallisella pohjalla, jolle sopii toivo rikkaasti rakentaa niin paljon kuin voimat myöntävät.

"Mikä on teillä tavallinen kirjailijapalkkioiden maksuperuste?" kysyi Simeoni vihdoin uteliaasti. "Arkkipalkkio ensimmäiseltä ja seuraavilta tuhansilta". Siis samaan tapaan kuin Ruotsissa. Keskustelu siirtyi sitten yleisemmille aloille, päättyen tiedusteluun, minkä verran Suomessa tunnettiin tshekkiläistä kulttuuria. Kun Simeoni mainitsi, että m.m. tshekkiläisistä säveltäjistä tunnetaan etevimmät Suomessa kuten muissakin kulttuurimaissa, näytti kyselijä ilahtuvan melkoisesti. Simeonin kohteliaisuuteen ei hänellä kuitenkaan ollut mitään vastaavaa sanottavana, ei esimerkiksi sitä, että Sibelius tunnettaisiin Tshekko-Slovakiassa kuten muissakin kulttuurimaissa.

Simeoni oli tyytyväinen käyntiinsä, kiitteli ja lähti. Mennessään hän vielä tapaili muutamia sidottuja kirjoja kouraansa, kuuli, että ne olivat valtion kustantamia kansakouluoppikirjoja ja pysähtyi. Ensi silmäys osoitti ne ulkoasultaan toisluokkaisiksi: paperi oli huonoa ja sidonta vielä huonompaa. Kirjakauppias kohautti hymähtäen olkapäitään. Mutta luonnollistahan oli, että tämän täytyi tuloksen olla valtion puuhista tällä alalla nykyisten hintain aikana.

Kun Juhania ja Tuomasta, jotka olivat menneet hiukan tutustumaan Pragin liike-elämään, ei vieläkään kuulunut, tallusteli Simeoni uusine tietoineen jälleen katuja ristiin ja rastiin, kunnes hänen katseensa osui erään korkean talon seinällä oleviin suuriin kirjaimiin, jotka muodostivat nimen "Narodny Listy". -"Eihän vain", ajatteli hän, "tuossa liene sanomalehden toimitus? On vainkin." Ja koska hän oli varustanut itselleen ystävänsä sanomalehtimies Vehkaperän suosituskortin tällaista mahdollisuutta ajatellen, kaivoi hän sen nyt liivinsä povitaskusta ja vaelsi rohkeasti sisään suuresta, ammottavasta ovesta. Hän oli aikoinaan, opeteltuaan luku- ja kirjoitustaidon, työskennellyt kotimaassaan sanomalehtimiehenä, ja oli siitä saakka sanomalehtiä ja sanomalehtimiehiä hartaasti sekä vihannut että rakastanut. Siksipä hän nyt oli utelias näkemään, miltä tshekko-slovakialainen neekeri näyttäisi.

Ensimmäinen kokemus oli heti sama kuin Suomenkin lehtien toimituksissa — päätoimittaja ei ollut tavattavissa eikä ollut tietoa, milloin hän tulee. "Mikä on päätoimittaja?" kysyi kerta Manchester Guardianin älykäs ja leikillinen ulkomaanosaston toimittaja, mr Sidebotham, Simeonilta, joka aikoinaan oli samoin kuin nytkin harhaillut Manchesterin katuja ja joutunut sanotun lehden toimitukseen, ja kun Simeonilla ei ollut siihen heti sopivaa vastausta, vastasi kysyjä itse: "Se on se toimittaja, joka ei ole ja jonka ei koskaan tarvitse olla tavattavissa". Mutta sen sijaan oli täälläkin, kuten aina Suomessa ja arvattavasti kaikkialla maailmassa, toimitussihteeri kyllä saapuvilla ja valmis antamaan kaukaiselle virkaveljelleen kaikkia niitä tietoja, joita tämä suinkin halusi.

Narodny Listy on suuri lehti; toimittajan ilmoituksen mukaan sitä painetaan 80,000 kpl. päivittäin, mikä ei olekaan mahdotonta väkilukuun verraten. Puoluekantaa ei ilmoiteta, mutta tosiasiallisesti se on "kansallis-demokraattinen agraarisella pohjalla." Tshekkiläiset talonpojat ovat ahkeria sanomalehtien lukijoita. Bolshevismia ei tarvitse pelätä, sillä jo nykyiset ja parhaallaan uudistusten alaisina olevat maanomistussuhteet kiinnittivät kansan määrää vimman ja parhaan osan itsenäiseen ja innokkaaseen työhön yksityisen maanomistuksen pohjalla. Vasta saavutettu kansallinen ja valtiollinen voitto on aikaansaanut myös kaikissa luokissa voimakkaan isänmaallisen innostuksen, ja sekin tekee bolshevismin opit tshekkiläiselle aivan oudoiksi ja hänen mielestään kerrassaan järjettömiksi. Valtion elämän päähuomio on tietysti kohdistunut valtakunnan uuden aseman, taloudellisen elämän ja poliittisten suhteitten lujittamiseen. Taloudellisessa suhteessa on Tshekko-Slovakialla hyvät edellytykset: paitsi tuottavaa maanviljelystä on sillä perintönä yhteismonarkian ajoilta melkoisen korkealla kannalla oleva teollisuus; puutavaran tuottajanakin se pystyy harjoittamaan huomattavaa vientiä. Siksipä onkin valtakunnan raha sentään parempaa kuin Puolan, puhumattakaan Itävallasta.

"Niin, Itävallan asema ei liene kadehdittava?" sanoi Simeoni, vilkaisten kulmiensa alta isäntäänsä.

"Ei siellä kuitenkaan niin suurta hätää ole kuin he itse valittavat", vastasi tämä kylmästi.

Sitten Simeoni sai tehdä selkoa Suomen oloista ja Kronstadtin kapinasta, jonka kukistumisesta lehti juuri silloin oli saanut tietoja. Toimittaja oli selvillä asioistamme sangen hyvin ja lausui sivumennen ihmettelynsä suomalaisten tunnetusta saksalaisystävyydestä. Simeoni vastasi kysyen:

"Kenenkä voitosta Tshekko-Slovakia saavutti nykyisen asemansa?"

"Ententen", vastasi toimittaja ja lisäsi sitten hymyillen: "Ja Suomi siitä, että Saksa voitti Venäjän. Meidän pikku kansain oli meneteltävä siellä niin, täällä näin."

Puolituntinen kului hauskasti, kunnes toimittaja vihdoin kysyi nauraen, olivatko vieraat saaneet Pragissa kylliksi ja hyvää ruokaa, tiedustelu, joka osoitti, miten tärkeä tämä ala tuossa viinin ja hunajan maassa on. Ja kun Simeoni vastasi siihen sekä myöntäen että kehuen, lisäsi toimittaja ylpeästi:

"Niin, me syömme täällä Tshekko-Slovakiassa todellakin hyvin."

* * * * *

Tultuaan kadulle pysähtyi Simeoni tarkastamaan näkyä, joka jo edellisenä päivänä oli herättänyt hänen huomiotansa: erästä lajia hevosen valjaita, jotka todistivat hänen olevan toisessa maassa kuin Suomessa. Länget olivat erittäin raskaat ja paksupuiset, niin että olisi luullut vähemmänkin riittävän, vaikka vankkurit perässä olivatkin tavattoman suuret. Mutta paitsi tavallista nahkavuorausta oli niskan puolelle rakennettu nahasta korkealle kohoava koriste, joka varmuuden vuoksi oli isketty täyteen messinkiheloja, niin että hevosella oli selässään kuin jonkunmoinen vaski-ies. Tuolla kaikella ei voinut olla mitään tarkoitusta, vaan teki se länget raskaiksi sekä hevoselle että muille käsittelijöille, ja näytti Simeonista, joka aina oli koettanut saada Valko paran valjaat niin keveiksi ja sopiviksi kuin suinkin, aivan raakalaismaiselta. Mutta tämä oli kuitenkin pienimpiä ihmeitä, mitä Simeoni tuli matkallaan eläinten kohtelusta näkemään.

Pian hän sitten tapasi Juhanin ja Tuomaan, jotka olivat kumpikin haarallaan hoidelleet asioitaan. Nyt he olivat menossa Tshekko-Slovakian kansalliseen pankkiin, ja koska Simeonikin oli joskus "diskannut" jonkun "maisterivekselin", päätti hän mennä mukaan, nähdäkseen, miltä tässä maassa näyttäisi sellainen laitos. Heidät saateltiin monia portaita ylös ja pitkiä käytäviä myöten, kunnes he huomasivat seisovansa pienen, nuorenpuoleisen, hiukan japanilaista muistuttavan miehen edessä, joka kiinnitti heihin kysyvästi katseensa. Nytpä Juhani, joka Jukolan isäntänä oli tottunut puhuttelemaan Viertolan patruunaa, lautamies Mäkelää, rovastia, kanttoria, nimismiestä ja muita suuria herroja, nopeasti teki selvää asiasta, ruveten keskustelemaan tuon miehen kanssa miljoonista, kansallisista pankkilaitoksista, tuonnista ja viennistä, kaupasta ja teollisuudesta, niin että Simeonin korvissa rupesi humisemaan. Hän sai siinä kuulla, että Tshekko-Slovakian rahalaitokset olivat kansallisissa käsissä, eikä juutalaisten huostassa, kuten esimerkiksi Unkarissa, ja että ne katsoivat toimivansa hyvällä menestyksellä, nojautuen maan suureen tuotantokykyyn. Juhani teki puolestaan pontevasti selvää oman maamme asioista ja Tuomas säesti häntä pistäen väliin lyhyen ja vankan huomautuksen silloin tällöin. Olihan hänellä Impivaaran tilalla valtaiset tukkimetsät, joiden puolesta sopi nousta puhumaan maailman mahtavainkin edessä sangen keveällä ja rauhallisella omallatunnolla. Näin vyöryivät Simeonin henkisilmien editse maailman kaupan eri puolet kuin kultarahat runsauden sarvesta, ja hän katseli niitä lumottuna, sillä Jukolan talon palkattomana setämiehenä hän oli jäänyt mammonasta osattomaksi, omistaen elämäntyönsä tavaran hankkimiseksi taivaassa. Mutta hän oli silti ylpeä veljiensä puolesta, sillä olihan komeaa nähdä, kuinka Jukolan vanhimmat veljet pystyivät kunnollisesti edustamaan maansa taloudellista puolta näissä vieraissa ja meitä aina väheksymään taipuvissa oloissa.

Tässäpä sitten olikin kaikki, mitä Simeoni ehti Pragin kaupungista ja siinä asustavasta kansasta saada tietää yhden vuorokauden kuluessa. Loppuvaikutelma oli hänellä se, että tshekkiläisillä on voimakas ja nuorekas halu päästä edistymään kaikilla aloilla ja että he todennäköisesti tulevat myös pyrkimyksissään onnistumaan. Mitäpä siis muuta, kuin myötämielinen onnittelu ja menestyksen toivotus! Ellei ahdasta kansalliskiihkoa olisi, todistaen sittenkin kulttuurin nuoruudesta, olisivat Simeonin muistot Pragista ylipäätään erittäin mieluiset. Kohottaen kätensä asemahuoneella, hälisevän ja sekalaisen yleisön keskellä, Wilsonin jättiläismedaljonkia kohti, manasi Simeoni pois kansallissorron hengen ja sijaan rauhan, sovun ja vapauden tshekkiläisten, saksalaisten, slovakien ja unkarilaisten keskeen.