XXIV.

Moravan laakso. — Maanviljelysnäkyjä ja pajupuita. — Maritsan laakson nähtävyyksiä. — Ensimmäisiä turkkilaistunnelmia. — Tulo Konstantinopoliin.

Selvittyään Belgradin niemekkeen vuorista lähtee rata ujumaan etelään päin pitkin Moravan laaksoa. Se näyttää erittäin hedelmälliseltä, ollen melkein kauttaaltaan paljasta peltoa. Siellä täällä näkyy pieniä, vaatimattomia, olki- tahi tiilikattoisia asuntoja. Sikalaumat näyttävät Simeonin mielestä vähentyvän, mutta sijaan tulee sitä lukuisammin lammaslaumoja. Vaalea, lempeän näköinen unkarilainen puhveli katoaa myöskin ja auran edessä astuu nyt likaisen musta balkanilainen puhveli, jonka rengaskyhmyiset sarvet ovat ilkeästi takakenossa ja pieni pää aina eteenpäin sojossa, ikäänkuin se alati olisi mutalammikossa sukeltamassa. Uuden ajan vaikutusta näkyy sikäli, että aurat ovat aivan uusia, amerikalaisia, joissa on edessä pienet tukirattaat — arvattavasti seurausta ententeliitosta. Bulgariassa sen sijaan kynnettiin vielä ikivanhalla puuauralla, joka lienee säilynyt muuttumattomana siitä asti, kun sen aikoinaan maailman ensimmäinen maahengen täyttämä ihminen keksi. Tämäkin laakso lienee ikivanhaa viljelysseutua ja samalla sekin kansainvälinen kulkutie, joka on nähnyt outoja matkueita puoleen ja toiseen. Hunnit ovat sitä myöten retkeilleet, samoin Alarik hurjine raakalaislaumoineen, Roman legionat ja turkkilaiset, kunnes uuden ajan tekniikka teki sen koko maailman väyläksi rakentamalla siihen rautatien.

Peltojen pyörtänöillä kasvaa siellä täällä pajupuita, jotka ovat erittäin tärkeänä apuna sikäläiselle maanviljelijälle. Kun uudet vuosikasvaimet eli "suvikuntaiset" ovat jonkun verran vahvistuneet, leikataan ne poikki ja ovat serbialaisen ja bulgarialaisen maanviljelijän ehkäpä ainoana puutavarana. Niistä hän tekee koreja, aitoja ja jos mitä. Simeoni näki usein, kuinka pajupuita oli typistetty aivan sarjoittain paljaiksi ja jätetty ne siihen miettimään, kuollako vai ruvetako tunkemaan uutta vesaa. Mutta ihminen on viisas: pajupuu ei huoli kuolla koskaan, vaan ikäänkuin kiukustuneena moisesta julkeasta parturoimisesta rupeaa tunkemaan uusia kasvaimia aivan kuin vimmassa. Nuo typistetyt rungot olivat hyvin tyypillisenä piirteenä näille peltomaisemille.

Korkeita lumihuippuisia vuoria siinti milloin kauempaa, milloin ryntäsivät niiden rinteet uhaten lähemmäksi. Kuta etelämmäksi tultiin, sitä uhkaavamman näköisiä,, juhlallisempia ne olivat, kunnes illan juuri pimetessä ne näyttivät pilviin ulottuvina aivan kaatuvan radan päälle. Oltiin Moravan latvoilla ja ruvettiin juuri puhkaisemaan Balkanin vuorijonon länsihaarannetta, jonka etelärinteiltä Maritsa-virta kokoaa saviset vetensä. Aamun valjetessa oltiinkin jo Maritsan laaksossa. Junan kulku kävi peräti hitaasti, sillä Serbian puolella olivat sillat vielä väliaikaisia ja muutenkin tuntui rata täällä olevan siinä kunnossa, että parasta oli olla varovainen.

Maritsan laaksoa pidettäneen Po-virran laakson rinnalla Europan hedelmällisimpänä seutuna, jossa viljellään kaikkia parhaita lauhkean vyöhykkeen antimia. Tuon hedelmällisyyden saattoi nyt kuitenkin vain aavistaa, sillä pitkällinen kevätkuivuus oli estänyt kasvullisuuden pääsemästä hyvään alkuun. Viljelys-alue oli suuri, usein silmänkantamaton, joskin sentään melkein kaikkialla kaukaa siintävät vuoret osoittivat, että sillä oli rajansa. Mutta suomalainen, joka näin keväisin on tottunut näkemään vainioillaan tulisessa kiireessä hyörivää kansaa, ja joka oli nähnyt sitä Saksassa ja Tshekko-Slovakiassa, aavisti peltolakeuden autiudesta, että täällä, parhaimman luojanlahjan äärellä, asuskeli jalkojaan laahustelevaa kansaa, joka ei ymmärtänyt omaisuutensa todellista arvoa. Eipä taitaisi olla hullumpaa antaa näitä maita amerikalaisten voimamiesten haltuun muutamaksi ajaksi, että he saisivat traktoreillaan mullistaa näiden laaksojen mehevää ruokamultaa vähän syvemmältä ja ottaa siitä nälkäisen maailman hyväksi erinäisiä runsaita satoja. Mutta eihän sovi toiselta puolen ihmetellä kansan alhaista kehitysastetta täällä, sillä onhan se läpi pitkänpitkien vuosisatojen ollut sorron alaisena, pimeän papiston, taikauskon ja turkkilaisten kahleissa, jotka eivät kaikki vieläkään ole sen ranteista hellinneet. Sellaisessa ilmapiirissä on vaikea, melkeinpä mahdoton, saada mitään virkeyttä ja eloisaa uudistustoimintaa aikaan, sillä ihmisillä ei siellä ole mitään kykyjä sellaisen tarpeellisuutta ymmärtämään.

Maritsa on kohtuullisen leveä, aika vuolas virta. Kuvaavana maan kehitysasteelle voi pitää sen rannalla usein näkyviä, omituisia, vanhanaikaisia vesimyllyjä, joiden suuri ja kömpelön näköinen vesiratas on veneitten ja lauttojen avulla ankkuroitu virran vuolteessa pyörimään. Saattaahan kyllä olla niin, että Maritsan tulvat ja matalat rannat oikeastaan tekevät muunlaiset vakinaisemmat myllylaitteet mahdottomiksi, mutta auttamattoman alkuperäisiltä sittenkin nuo lasten leluja muistuttavat kojeet näyttävät. Toisella kehitysasteella oleva ihminen ei moisiin tyytyisi, vaan koettaisi väkisinkin miettiä, miten myllyteollisuus saataisiin tässä vilja-aitassa paremmalle ja vakinaisemmalle kannalle.

Usein muuttuu radan varsi laajaksi kaislarämeiköksi, jossa näkyy parvittain vesilintuja ja — Simeoni ei tahdo uskoa silmiään — haikaroita, joiden luvattua maata tämä taitaa olla. Väliin taas on radan varsi aivan täynnä jotakin sangen piikkiseltä näyttävää kasvia, joka on vielä lehdetöntä, mutta jonka Simeoni määrittelee loppumattomaksi ruusupensaikoksi. Onhan Balkani ruusujen paratiisia. Tällaiset alituisesti esiintyvät uudet ilmiöt pitävät matkustajan herkeämättömässä uteliaisuuden jännityksessä ja saavat tunnit kulumaan kuin siivillä. Kun lisäksi ihmiskunta rupeaa saamaan yhä oudompaa muotoa, pukien itsensä tavalla, jota ei juuri ole voinut pitää mahdollisena, ja ollen sen näköistä kuin olisi se syntynyt maailmaan kuin huono kenkä hylkylestin päältä, valtaa katsojan vähitellen eräänlainen selittämätön tunnelma, joka muistuttaa unennäköä. Niin ainakin Simeonin ja nähtävästi hänen toverinsakin, joskin ranskalainen ja englantilainen matkustajakunta näytti vilkaisevan junan ikkunaa sangen harvoin. Mitäpä siellä olisi heidän mielestään ollut näkemisen arvoista!

Rautatiematkustuksen epäedullisuus, jos tahtoo jotakin todella nähdä, selvisi veljeksille liiankin hyvin. Yön pimeydessä mennä hurahdettiin Nish'in, serbialaisten vanhan pyhän kaupungin ohi, ja sama oli kohtalo Sofiallakin. Philippopel ja Adrianopel jättivät vain kuvan jonkunmoisesta kauniista minareetikaupungista, jonka sisäistä elämää jäi kummastellen itselleen kuvittelemaan. Adrianopelin minareetit loistavat kauan sen eteläpuolella olevan laajan, suomaisen lakeuden yli, kunnes nekin painuvat illan hämärään, jota valaisee oudosti kaukaa talonpoikain kuivaan ruohoon virittämä kulovalkea. Kulku Balkanin halki on jättänyt mieleen sarjan kirjavia kuvia, jotka menevät silmäin ohi kuin jättiläisfilmi.

Omituisen tunteen vallassa heräsi Simeoni tärisevällä junavuoteellaan varhain aamulla maaliskuun 27 päivänä, sillä desihän hän pian saavuttavan muinaiseen Byzantiumiin, keisarien ja sulttaanien ikivanhaan Konstantinopoliin. Hiljainen ja sympaattinen, hyvän näköinen, fetsipäinen turkkilainen tullivirkamies oli yöllä käynyt veljesten osastossa ja muitta mutkitta kiinnittänyt matkatavaroihin pyöreän leiman, jossa oli eräitä ihmeellisiä harakanvarpaita. Nopeasti kuin myöhästynyt koulupoika oli Simeoni pukeissaan ja meni vaunun sivukäytävään. Siellä odottaa häntä ensimmäinen uteliaisuutta herättävä näky.

Sinne on ilmestynyt kolme tuiki vakaata, mustapartaista ja pitkänaamaista Muhametin poikaa, jotka järkkymättömän rauhallisesti vetelevät hyvältä tuoksuvia savukkeitaan. He ovat nähtävästi tullivirkamiehiä, jotka vartijoina seuraavat mukana. Simeoni koettaa aloittaa heidän kanssaan keskustelua kaikilla vähänkään osaamillaan kielillä, mutta ei saa vastaukseksi muuta kuin päänpudistuksen. Täytyy siis tyytyä vain heitä katselemaan. Maisema on pehmeästi kumpuilevaa, aivan puutonta lakeutta, jossa siellä täällä näkyy jonkunmoinen kylän tapainen sekä ankaria valleja ja pattereita. Tämä on arvattavasti kuuluisaa Tshataldshan linjaa, joka Balkanin sodan aikana pelasti Konstantinopolin. Säpsähtäen huomaa Simeoni vihdoin, että länsipuolelta onkin maa kadonnut; juna mennä porhaltaa pitkin rannikkoa ja sen rinnalla välähtää sumujoukkojen seasta silloin tällöin kirkas meren selkä. Pienet purret pujahtavat esiin sumusta kiitäen aavemaisen näköisinä kolmiopurjeineen kuin haamulaivasto. Kukapa tietää — ehkä näkee Simeoni Argonauttain laivoja, jotka sumussa harhaillen etsivät tietänsä ihanaan ja tuntemattomaan Kolkhiiseen, noutamaan kultaisen oinaan taljaa. Hän viittaa ulos ja katsahtaa kysyvästi turkkilaiseen vanhukseen. Tämä murahtaa: "Marmara".

Simeoni melkeinpä loukkaantuu turkkilaisen kuivasta ja innottomasta äänensävystä. "Marmaran meri on miehellä edessä eikä ole sen enempää juhlatuulella", naureskelee hän sekä äijälle että itselleen. "Täällä ne elävät maailman mielenkiintoisimmilla raunioilla ja ihanimmalla seudulla, eivätkä kuitenkaan tiedä siitä mitään!" moitiskelee hän Juhanille ja Tuomaalle, jotka ovat ilmestyneet hänen vierelleen ja asiallisella muodolla tarkastavat edessänsä olevaa näkyä. Mutta nämä vaikenevat, antaen vain nähdyn itseensä vaikuttaa.

Jo rupeaa näkymään omituisia turkkilaisten taloja, parikerroksisia, puisia, mutta kuitenkin niin sanomattoman pieniä kuin tulitikkulaatikoista tehtyjä. Jännittyneenä huomaa Simeoni junan rinnalla, maan puolella, kappaleita korkeista vanhoista valleista, välillä aina jykeviä torneja, jotka ovat kallistelleet kuin Jerikon muurit. Ei ole epäilemistäkään: hänen on sallittu nähdä kappale muinaisen Konstantinopolin vanhoja muureja. Kirjavana kuvana vilisee nyt varsinainen kaupunki Simeonin silmäin editse. Aurinko kultaa jo Marmaraa ja Kultaisen sarven suuta, aallot välkkyvät sinivihreässä kirkkaudessa, kaukaa loistaa valkoisia taloja ja minareeteja, koko avaruuden täyttää Suomessa tuntematon violetti kuulakkuus, joka vaistomaisesti herättää mielessä eloon hienon kauneustunteen, jo viheltää juna riemastuneena, jo lyödään jarrut päälle ja niin ollaan Konstantinopolin asemalla. Se on Simeonista uskomatonta, mutta hän ei voi kieltää aistimiensa todistusta, joka käy varsin vakuuttavaksi, kun sitä hänelle mylvii vasten naamaa musta, fetsipäinen, isopartainen ja isokitainen kantaja, joka on varustettu suorastaan härän ääniorgaaneilla. Simeonin ympärillä vallitsee oudostuttavan äänekäs toiminta ja aivan huumautuneena retkahtaa hän hotellin autoon.