XXVI.

Sofian kirkko. — Vaikutus ulkoapäin. — Kupoolijärjestelmän tarkoitus ja pyhäkön sisustavaikutus. — Justinianuksen ja Teodoran aika, ja kuinka temppeli rakennettiin. — Mohammed Valloittajan verisen käden merkki. — Hikoava pylväs. — Hippodromi, "siniset" ja "vihreät", Nika-kapina, ja Teodoran uljuus. — Delphoin kolmijalka. — Theodosiuksen obeliski.

Kukapa ei olisi historiaa lukiessaan pitänyt kristikunnan nöyryyttävimpänä hetkenä sitä, jolloin Mohammed II Valloittaja syöksi alas ristin Sofian kirkon kupoolin huipulta ja pani sijaan puolikuun. Tuon pyhäkön maine on aina ollut sellainen, että mielikuvitus on yleensä tehnyt siitä jonkunmoisen ihmerakennuksen, saavuttamattoman sekä sisältä että ulkoa. Kun nyt ensi kertaa näkee sen edessänsä, eikä voi erottaa siitä juuri mitään kiinteätä ja kaunisviivaista arkkitehtoonista ulkopiirrettä, vaan ainoastaan laajoja, mutta matalilta näyttäviä kupooliryhmiä kuin suuria patoja, ympärille mauttomasti ja arvottomasti kasattuja tuki- ja muita rakennuksia, tuntee oikeastaan haikeata pettymystä. Sitä lisää vielä ikävä ja outo, punaisen ja kellertävän kirjava väritys, jonka sille viime vuosisadalla anto sen korjaaja, eräs italialainen arkkitehti Fossati. Ellei sen kulmissa olisi noita neljää ja todellakin kaunista minareettia, jotka ovat turkkilaisen "rakennustaiteen" ainoa saavutus, olisi tuon rakennusryhmän vaikutus ulkoa niin raskas ja niin möhkälemäinen, että sitä olisi vaikea katsella. Mutta aikoinaan, jolloin se ulkoakin päin oli rakentajainsa Anthemios Thralleslaisen ja Isidoros Miletolaisen suunnitelmain mukainen, ja siis vapaa noista sen muurien juurelle kasautuneista lisärakennuksista, saattoi se kyllä herättää kunnioitusta monumenttaalisuudellaan.

Vasta astuessaan sisälle ymmärsi Simeoni, miksi tässä kirkkotyylissä oli täytynyt ja tahdottu turvautua tuollaiseen omituiseen pää-, ja sivuilla olevien puolikupoolien järjestelmään. Tarkoituksena oli se, että siten saataisiin kirkon sisällä koko sen mahtava tilavuus tuntumaan ja näkymään melkein joka paikasta. Niinpä on Sofian kirkossa heti sisään tultua edessä ja yläpuolella näkyvissä koko se tilavuus, mikä rakennuksella kaikkiaan oikeastaan on, ja silloinpa on samalla tuo tunnelma musertavan mahtava ja yllättävä. Katse nousee heti kohti kupoolin lakea, joka nyt tuntuu olevan suunnattoman korkealla, ja koko kirkon jylhä, kohoava tilavuus tuntuu kutistavan ihmisen ja ihmissielun vaivaiseksi madoksi, joka tuskin uskaltaa tuolla maan tomussa liikahtaa. Goottilaisen kirkon aikaansaama tunnelma on myöskin juhlallinen ja ehyt, mutta melkeinpä Simeonista tuntui siltä, että tämä "jumalalliselle viisaudelle" pyhitetty kirkko vaikutti vieläkin juhlallisemmin.

Tähän oli kuitenkin syynä ei ainoastaan pyhäkön jylhä kauneus, vaan ne historialliset muistot, jotka kaikkialta tulvahtavat kävijän mieleen. Ja ne muistot ovat niin erikoiset, niin kirjavat ja vaiheiltaan moninaiset, että mielessä syntyy selittämätön kaukaisten kuvien ja äänien, taistelujen ja pyrkimysten virvatulileikki, jonka keskeltä on vaikea koota mitään keskitettyä. Olihan Justinianuksen ja Teodoran Konstantinopoli silloisen maailman ehkä merkillisin paikka, jossa veltostunut kreikkalaisuus, vaipuneena verisiin puoluekiistoihin, keskellä mitä fanaattisinta uskonkiihkoa ja lahkolaisuustaistelua, taikauskon ja pakanuuden sekaisen kristillisyyden sekä barbaarisen julmuuden ja nautinnonhimon orjana, eli elämäänsä tavalla, joka nykyajan ihmiselle on tuskin käsitettävissä. Tähän Hippodromin kaupunkiin, jossa siniset ja vihreät murhaajat vainosivat toisiaan leppymättömällä kiihkolla, jonne Aasian styliitit ja anakoreetit saapuivat mielipuolisessa uskonvimmassa saarnaamaan maailman mahtavimmalle keisarille, jossa itämainen irstaus, yhtyneenä mitä kaavamaisimpiin tapoihin ja hienostuneimpaan ylellisyyteen, vietti koskaan loppumattomia orgioitaan, päätti nyt keisari Justinianus rakennuttaa pyhäkön, jonka piti saattaa varjoon kaikki vanhan maailman sen aikaiset loistorakennukset. Ja nyt alkoi hävitystyö, jota uusi rakennus kaikessa jylhyydessään ei voi koskaan korvata: Vähän-Aasian, Kreikan ja Italian iki-ihanista temppeleistä riistettiin armotta pilarit ja tarkoitukseen kelpaavat rakennusaineet. Tutkimatonta on, kuinka suunnaton määrä antiikin saavutuksia silloin musertui soraläjäksi. Siitä ei aika välittänyt, sillä olihan pakanuuden pyhäköt muutenkin hävitettävä, olihan munkkien raivo siinä suhteessa pitkien vuosisatojen kuluessa tekevä selvää jälkeä. Niinpä ei nykyajan ihminen voi muuta kuin katkerasti valittaen sanoa: "Voi, mitä ihmiset itse ovat hävittäneet!"

Mutta Justinianuksen jylhä rakennus valmistui valmistumistaan, sillä käytettiinhän siihen tarun mukaan 360 sentneriä kultaa ja 10,000 työmiehen hiki. Pian kuulsi sen kultainen risti koko silloisen maailman yli, houkutellen puoleensa barbaarien katseet aina kaukaisesta Pohjolasta saakka. Tuntuupa siltä kuin olisi koko sen puolen maailma ruvennut pitämään tuota ristiä keskuksenaan, tahtoen sen nähdä ja jos mahdollista omistaa. Vuosisata toisensa jälkeen vierähtää, sen holveissa kaikuvat messut ja tuoksuu pyhä savu, kunnes keisarien kaupunki rupeaa vaipumaan niiden aaltojen alle, joiden kuohusta se ei ole vieläkään noussut. Ryöstö ryöstön jälkeen kohtaa sitä, sen muinainen loisto himmenee himmenemistään, sen alueelle ilmestyy rauniokasoja ja sen asukasluku hupenee sataantuhanteen, kunnes vihdoin sen pyhimmän rakennuksen huipulle ilmestyy jo kauan uhkaavana näkyvissä ollut puolikuu.

Legenda kertoo, että kun Mohammed Valloittaja voitonhuumassaan ratsasti kaupunkiin, jossa hänen janitshaarinsa parhaillaan verestä juopuneina asukkaita surmasivat, hän hurjistuneena riensi kristikunnan kauneimman kirkon luo ja ylpeästi ojentaen miekkaansa käski avata sen ovet. Sitten hän kannusti ratsuansa ja karahdutti kirkkoon, jossa hän raivoissaan, nousten jalustimilleen seisomaan, löi verisellä kämmenellään pilarin kylkeen niin korkealle kuin ulottui. Pilariin jäi hänen kämmenensä kuva, marmori imi veren ja kiinnitti siihen siten poislähtemättömäksi sulttaanin nimimerkin, jonka mukaan vielä tänäänkin muka sulttaanin monogrammi muovaillaan. Ja kirkossa kävijälle näytetään vielä tänäkin päivänä erään pilarin kyljessä, hyvin korkealla, todellakin kämmenen muotoista kuvaa, sekä toisessa pilarissa rosoa, jonka ylpeä valloittaja samalla kertaa oli siihen käyrämiekallaan iskenyt Se on ollut veren ja murhan, tuskan ja kuoleman järkyttävä päivä.

Kirkossa ei ollut silloin enää jäljellä kaikkea sen entistä loistoa, sillä olivathan monet ryöstäjät, m.m. länsimaiden jalot ritarit, jotka matkallaan vapahtamaan Kristuksen hautaa uskomattomien käsistä, viekkaiden venetsialaisten toimesta erehtyivätkin valloittamaan Konstantinopolin ja perustamaan sinne n.s. Latinalaisen keisarikunnan, pitäneet huolta, että kaikki sellainen kuin kulta ja jalokivet, joita kohtaan heillä oli paljoa kiihkeämpi rakkaus kuin konsanaan Kristuksen hautaa kohtaan korjautui parempiin taskuihin, kulkeakseen sieltä pelin ja viinin, naisten ja taistelujen tietä olemattomiin. Mutta se mikä oli marmoria ja kivestä irti lähtemätöntä, oli vielä jäljellä, ja turkkilaisten kunniaksi olkoon sanottu, että he eivät ole kristittyjen hävitystä jatkaneet. Taikauskonsa vaatimusten vuoksi he ovat vain peittäneet seinien kallisarvoiset mosaiikit värillä, poistaneet ehkä irtonaisina olleet kuvat, ja panneet sijaan mauttomille suurille puutauluille maalattuina kaliifiensa pyhät monogrammit. Paikallansa ovat kuitenkin mahtavat pilarisarjat; lattia, joka lienee aikain vaiheissa pahoin särkynyt, on peitetty kauttaaltaan matoilla. Heidän Mekan suuntaa osoittava rukouskolkkansa ei liioin pahoin kirkon sisätunnelmaa särje.

Niin on vielä tämä muinainen rakennus eheänä paikallansa, mutta surumielinen lienee sen ajatus. Sen loistoaikana oli kristinusko vallitsevana koko Vähässä-Aasiassa, Syriassa, Palestinassa ja Pohjois-Afrikassakin, ja otaksua saattaa, että jos se olisi saanut siellä häiriintymättä vaikuttaa, noiden seutujen asema ja merkitys maailmassa olisi toinen kuin nyt. Nyt ovat ne seudut, kristillisyyden pyhät lapsuuspaikat, mitä synkimmän pimeyden vallassa, niin kaukana kristillisyyden perusajatuksista kuin pakanamaat konsanaan. Mutta toivoaan ei suuri pyhäkkö ole heittänyt, sillä vieläkinhän sen pohjoispuolella oleva, suuri, pronssipeittoinen, Gregorius Thaumaturgoksen hikoavaksi pylvääksi sanottu pilari, on säilyttänyt ihmeitä tekevän voimansa, koskapa se tuntuu kostealta, kun siihen koskettaa.

Vielä viimeinen silmäys korkeaan kupooliin, juhlalliseen pilaristoon, viimeinen hymähdys kaikelle sille suuruudelle, jonka ihmiset itse ovat rakentaneet ja taas alas maahan hajoittaneet, ja veljekset astuvat ulos häikäisevään päivään. Turkkilaiset sotilaat, jotka ryysyisinä ja nöyrinä ovat asettuneet temppelin pihaan kerjäämään, tempaavat heidät nopeasti keskelle nykyistä elämää, ja herra Bennado, joka juutalaisena ei pyhään temppeliin pääse, tervehtii heitä iloisesti portilla. Läheisyydessä on muinaisen Hippodromin paikka ja sinne hän nyt pyytää saada veljekset johdattaa.

Sofian temppeli oli rakennettu "jumalalliselle viisaudelle"; koska tasapainolaki on elämässä välttämätön, oli sen läheisyyteen rakennettu Hippodromi "inhimilliselle hulluudelle". Uteliaina tulivat veljekset sille paikalle, joka muodosti muinaisen Konstantinopolin valtiollisen, maallisen ja syntisen elämän polttopisteen.

Sen muureista ja pilaristoista ei ole mitään jäljellä, vaan on paikka tavallinen kaupungin puistikko, jonka penkeillä istui rivittäin vaiteliaita, mustiin puettuja turkkilaisnaisia päivää paistattamassa. Siinä, missä muinoin kaikuivat kilpa-ajajain huudot, sinisten ja vihreitten raivoisat haukkumasanat sekä villien eläinten karjunta, ilakoivat nyt lapset leikkien käytävien hiekassa. Vain alueen keskellä, juuri entisen Hippodromin keskusviivalla, on vanhalla perustallansa jäljellä Theodosius Suuren obeliski, Delphoin suuren kolmijalan yksi käärmejalka eli -pylväs ja n.s. "kolossi", eri kivistä rakennettu obeliski sekin. Paikka on hiljainen ja rauhallinen, ja ympäröi sitä joukko Turkin ministeristö- ja muita hallitusrakennuksia sekä eräällä sivulla suuri Sulttaani Ahmedin moskea. Melu kilpa-ajoradalta ei siis enää häiritse pyhien miesten rukouksia lähellä olevissa kirkoissa. Toisin oli ennen.

Tammikuussa 532 olivat vihreiden ja sinisten välit kiristyneet vaaralliselle asteelle. Kun Teodora oli itse sininen, oli hän jättänyt vihreät aivan turvattomiksi, joten heitä sai huoleti tappaa ja kohdella miten hyvänsä. Jos sinisten rikoksia koetettiin rangaista, oli siitä rankaisijalle pahat seuraukset: niinpä antoi Teodora naulita erään kilikialaisen prefektin ristiin, koska tämä oli uskaltanut mestauttaa kaksi kimppuunsa hyökännyttä sinistä. Sellaista oli elämä siihen aikaan. Uteliaalle voidaan ilmoittaa, että nämä kuuluisat "siniset" ja "vihreät" olivat oikeastaan vain kaksi eri Hippodromi- eli sirkuspuoluetta, sillä mitään varsinaista puolueohjelmaa ei sen enempää ollut. Sanoivathan siniset olevansa valtakunnan merenkulun kannattajia ja vihreät taas maanviljelyksen huoltajia, siis sen aikuisia maalaisliittolaisia, mutta taisivat nämä periaatteet hukkua milloin mihinkin sirkus-, hallitus- ja hovivehkeilyyn. Valtakunnan monarkki ja varsinkin hänen puolisonsa, joka nuoruudessaan itse oli ollut Hippodromin suosituimpia naishenkilöitä, kannattivat monarkistiseen tapaan sinisten edustamaa kapitalistista suuntaa ja ristiriita valtakunnassa kävi suorastaan pelottavaksi. Luonnollista oli, että maalaisliittolaiset tällöin rupesivat miettimään vallankumousta, vaatien toista hallitsijaa, ja sunnuntaina, tammikuun 11 päivänä, alkoi sitten Konstantinopolissa vallankumoushulina.

Aluksi ei voinut huomata mitään tavatonta olevan tekeillä, sillä kilpa-ajot aloitettiin rauhallisesti kuten aina ja keisari itse oli suvainnut tulla saapuville. Mutta pian rupesi vihreitten paikoilta kuulumaan kiukkuisia alashuutoja ja kaikenlaista muuta murinaa ja rähinää. Kummastuneena käski keisari hovihuutajansa tiedustella, mikä kansaa vaivasi, ja tästä syntyi nyt, kuten säilynyt ja tapahtumapaikalla tehty pöytäkirja kertoo [Charles Diehl: Teodora], seuraava mielenkiintoinen keskustelu hallitsijan ja kansan välillä. Kun vihreät olivat solvanneet kyllikseen keisarin suosikkeja ja vaatineet lain turvaa, antoi keisari vastata:

"Ette ole siis tulleet tänne katsomaan näytäntöä, vaan häväisemään hallitusta!"

Kansa rähisee vastaan minkä jaksaa ja suuttuneena huutaa keisari:

"Vaietkaa, te juutalaiset, manikealaiset ja samariitit! Vaietkaa, tahi hakkautan päänne poikki!"

"Juudas, pyöveli, murhaaja!" haukkuvat vihreät vastaan. "Taivas suokoon, ettei isäsi Sabbatios olisi koskaan nähnyt päivän valoa, sillä silloinpa hän ei olisi siittänyt maailmaan mokomaa murhaajaa!"

Siniset sekaantuvat, keskusteluun ja solvaavat vihreitä:

"Roistot, häväisijät, Jumalan viholliset! Ettekö voi pitää kitaanne kiinni!"

Ja kun keisari uudelleen käskee kansan olla vaiti, huutavat vihreät:

"Jos käsket, hallitsija, niin vaikenemme, mutta, oo sinä korkein, vastoin tahtoamme. Me tiedämme kaikki, kuuletko, kaikki, mutta olemme vaiti. Hyvää yötä! Oikeus, sinä olet kuollut! Hyvää yötä, kaikki! Me menemme tiehemme ja rupeamme juutalaisiksi. Parempihan on olla pakana kuin sininen!" Ja vihreät lähtevät Hippodromilta tiehensä, loukaten täten keisaria pahimmalla mahdollisella tavalla.

Eräät hallituksen tyhmyydet tekivät tässä kuten vallankumouksissa säännöllisesti tapahtuu sen, että seuraavana päivänä molemmat puolueet olivatkin yhtyneet ja huusivat ällistyneelle keisarille: "Kauan eläkööt vihreät ja siniset, yhtyneinä kärsimykseen!" Ja nyt alkaa kaupungissa vallankumousten toinen näytös, polttaminen ja murhaaminen. Asia kehittyi yhä pahempaan päin. Tammikuun 18 päivänä koetti Justinianus Hippodromissa lepyttää kiukustunutta kansaansa. Evankeliumit kädessä hän nöyrästi lausui rähisevälle joukolle:

"Minä yksin olen kaikkeen syypää. Syntini estivät minua myöntymästä siihen, jota minulta pyysitte."

Mutta vastaukseksi kuului:

"Valehtelija, aasi, valapatto!"

Saman päivän iltapäivänä oli Justinianus jo valmis luopumaan taistelusta ja jättämään kaikki. Hänen aarteitansa lastattiin laivoihin ja ajatteli hän vain pakoa. Silloinpa esiintyi hänen puolisonsa Teodora, entinen Hippodromin ilotyttö, mutta jäntevyydeltään ja viisaudeltaan keisarikunnan todellinen hallitsija, sotaneuvottelussa ja sanoi ylpeästi:

"Vaikka ei olisikaan enää muuta jäljellä kuin pako, niin en pakenisi sittenkään! Ne, jotka ovat kruunua kantaneet, eivät saa elää sen kadotettuaan. Sitä päivää en tahdo nähdä, jolloin minua ei enää tervehditä keisarinnana. Jos tahdot paeta, Caesar, niin tee se; sinulla on rahaa, laivat ovat valmiina, meri on vapaa. Minä jään! Rakastan vanhaa lausetta, että purppura on suloinen käärinliina!"

Näillä sanoilla pelasti jäntevä keisarinna Justinianukselle valtakunnan. Viekas kuohilas Narses ja hyväntahtoinen höynä Belisarius, jolla oli kuitenkin se etevä ominaisuus, että hän oli aikakautensa suurin sotapäällikkö, ryhtyivät keisarinnan johdolla tarmokkaaseen toimintaan, joka johti siihen, että Belisarius syöksyi vanhojen legionalaistensa etupäässä Hippodromiin, aloitti teurastuksen ja lopetti sen vasta myöhään yöllä. Kolmekymmentätuhatta sielua pantiin silloin miekan terälle, joukossa tasan sekä vihreitä että sinisiä, koskapa Belisarius ja hänen vanhat sotilaansa eivät huolineet ruveta ottamaan selkoa kansalaisten puoluekannasta. Niin päättyi kuuluisa Nika-kapina. Mutta voimakkaana ja samalla niin kiehtovana kohoaa sen verihöyryjen keskeltä Teodoran, tanssijattaren ja keisarinnan, itämaiden salaperäisimmän naisen haahmo, uljaampana ja toimitarmoisempana kuin ainoakaan aikakautensa miehistä.

Simeoni seisoo Hippodromin paikalla uneksien tällaisia muinaisuuden näkyjä. Kuinka suunnattomat määrät ihmisverta onkaan tämä tanner juonut ja kuinka turhan vuoksi! Miksi on kehityksen kuljettava tällaisten kamalien sokkeloiden kautta, täynnä verta, tuskaa, kidutusta! Sanokoon se, joka ymmärtää. Hän katselee oudostellen edessänsä olevaa käärmepatsasta ja tuntee, kuinka sekin tuo tervehdyksen ajoilta, jotka ovat niin kaukaisia, ettei tahdo voida uskoa tuollaista silmin nähtäväksi säilynyttä todistuskappaletta mahdolliseksi.

Plataian voiton johdosta päättivät taisteluun osaa ottaneet 31 kreikkalaista kaupunkia lahjoittaa Delphoin oraakkelille muistoksi jättiläissuuruisen kolmijalan; olihan kolmijalka kilpailujen korkein palkinto Kreikassa. Sen keskustaa tukemaan valmistettiin kolmen, yhteen kietoutuneen käärmeen muodostama pronssinen patsas, ja tämä on nyt säilynyt jälkimaailmalle muistoksi Plataian voitosta. Koristaessaan näet Hippodromiaan tuotti Konstantinus sen Delphoista tänne. Mutta kuinka on käynyt? Barbaarit ovat nousseet ja anastaneet tuon voitonmerkin takaisin, ja tuossa se nyt on todistuksena siitä, että Plataian kentällä vuodatettu veri ei sittenkään heitä tuhonnut! Aika on pitänyt sitä pahoin: käärmeitten päistä ei ole enää jäljellä muuta kuin yksi yläleuka Konstantinopolin museossa, mutta näinkin on se mitä mielenkiintoisin ja omituisin muistomerkki kauan sitten kadonneilta suuruuden päiviltä.

Vielä kaukaisemmilta ajoilta tuo tervehdyksen tuossa lähellä seisova Theodosiuksen obeliski. Sen hieroglyfit kertovat, että sen pystytti Egyptissä, Heliopoliin kaupungissa, farao Thutmosis III noin 1500 vuotta ennen Kristusta. Sieltä se sitten tuotiin Konstantinopoliin, jossa Theodosius sai sen suurella vaivalla pystyyn 32 päivässä, kuten jalustan kirjoitus kertoo. Ei ole sillä kuitenkaan sitä suurta historiallisten tapahtumain taustaa, joka tekee käärmepatsaan niin mielenkiintoiseksi, vaan on se vain hallitsijan omaksi imartelukseen pystyttämä. Samaa on sanottava äärimmäisenä olevasta "kolossista", jonka rakentajaa ei tiedetä; se on ollut aikoinaan peitetty kullatuilla pronssilevyillä, jotka turkkilaiset ryöstivät, luullen niitä aitokullaksi. Turkkilaisten valloittaessa kaupungin oli Hippodromi muuten suureksi osaksi raunioina.