XLVIII.

Makaronin syöntiä. — Rautatiematka Rivieralla. — Thomas Cook & C:o. — Englannittaria. — Marseille. — Cette. — Narbonne. — - Tie pystyyn Cerebièressä. — Perpignan. — Saksankielen harrastusta. — Parisiin.

Kuten tunnettua on makaroni italialaisten kansallisruokaa. Ravintolavaunussa Roman ja Genuan välillä, huhtikuun 21 päivänä, veljekset saivat nähdä sen. Oli ikävää katsoa, kuinka nämä tummaveriset ihmiset tukkivat sitä suuhunsa haarukalla katkeamattomana köytenä, niin suuria annoksia, ettei olisi luullut sen lisäksi muuta ruokaa tarvittavan. Mutta sehän oli vain osa ateriasta. Kun italialaisella on nälkä ja makaroni on pitkinä, sitkeinä nauhoina, joita ei tahdo voida syödä haarukalla, menee sormi väkisinkin mukaan, ja siten siitä tulee sellaista syöntiä kuin tulee.

Junan ikkunasta ei Simeoni päässyt käsittämään, missä kuuluisa Roman "Campagna" oikein oli. Sekä kaupungin etelä- että pohjoispuolella näytti kaikki hyvin viljellyltä. Rata seuraili pohjoiseen mentäessä rannikkoa, jossa kauniit näköalat vaihtelivat, kunnes ilta vihdoin peitti kaikki hämäräänsä. Vetisten pilvien läpi häämöitti silloin tällöin alakuloinen kuu, valaisten himmeästi allansa nukkuvaa Italiaa.

Genuan aseman ympärillä kohoavat vanhat ja korkeat rakennukset kylpivät huikaisevassa auringonpaisteessa, kun veljekset kello 6,45 aamulla lähtivät siitä edelleen pitkin rannikkoa. Vasemmalla puolella kuohui kimalteleva meri, oikealla kohoili jyrkkiä vuoria, rinteet täynnä huviloita ja viiniviljelyksiä. Sivuutetaan sarja idyllisiä kaupunkeja ja kyliä, jotka ovat maisemansa, merensä ja taivaansa ympäröiminä kuin kirkasvärisiä akvarelleja, ja sukelletaan tuon tuostakin tunneliin, joissa ajetaan melkein yhtä paljon kuin vapaassa ilmassa. Alkaa tulla helle ja sinivihreän aallon särkyminen valkoiseen hiekkaan tuossa aivan silmäin edessä synnyttää janoavan kaipuun päästä sukeltamaan sen helmaan, makailemaan hiekalla tuulessa ja auringossa, ja nauttimaan sillä tavalla tästä ihanuudesta. Mutta juna ei pysähdy, vaan kiskaisee armotta haaveksijan pois ihanuutensa keskeltä, lohduttaen häntä kuitenkin heti uudella hurmaavalla näköalalla ja valkoisella aallon harjalla. Kello 3 päivällä oltiin rajalla, Ventimiglian asemalla, ja siinäkös syntyi tavaton touhu. Ranskalaisen junan lähtöön oli vain muuan minuutti aikaa, jonka kuluessa piti ehtiä selvittää passit ja tulli. Mutta missä matkustajan hätä on suurin, siinä on aina lähellä Thomas Cook & Co:n mies. Tämä koko maailmassa toimiva englantilainen turisti- ja pankkiiriliike on ehdottomasti paras paikka kaikille neuvon ja avun tarvitsijoille, jota voi mitä lämpimimmin suositella. Kuten nytkin. Liikkeen agentti oli nähtävästi haistanut jo kaukaa, että veljekset olivat ostaneet pilettinsä heidän toimistostaan, koskapa hän tuikaisi paikalle kuin haukka, otti haltuunsa tavarat ja passit, käski seurata perässä, ja niin mentiin hänen mukanaan juoksujalkaa luukulta toiselle ja huoneesta huoneeseen. Kaikki kävi kiinteällä vauhdilla, ja viime tingassa ehdittiinkin hypätä junaan, joka nähtävästi saman Cookin miehen käskystä oli muutamia minuutteja odottanutkin. Siihen hän jäi seisomaan asemasillalle, pistäen saamansa juomarahat laskematta taskuunsa ja tuumien tyynesti, viitatessaan veljeksille jäähyväiset: "Well". Taas alkoi kulku pitkin kirkasvärisiä akvarelleja, tunnelista tunneliin, häikäisevästä ja hurmaavasta valopilkusta toiseen.

Veljesten osastossa istuu kolme englantilaista, kaksi vanhempaa naista ja nuori tyttö. Toinen vanhemmista on miehekäs ja tarmokkaan näköinen, lausuen mielipiteensä jyrkästi ja ratkaisevasti sekä lukien kiusallisen tarkoin, suurennuslasin avulla, Morning Postia; toinen on pieni ja hento, arka ja kiltin näköinen, anteeksi pyytävä, jolla on kristillismielinen kirja helmoillaan ja hallussaan seurueen tavarat. He ovat selvästi sisaruksia, vanhoja piikoja, joista tuo tarmokkaampi edustaa perheen miehistä elementtiä, hennompi naisellista. Kolmas, tuo nuori tyttö, on sievähkö, solakka, katseestaan päättäen parhaissa kaipuuvuosissaan oleva, "languishing", kuten englantilainen sanoisi; hän venyttelee ja on raukea. Hän on nähtävästi vanhempien naisten rappiolle joutuneen, sirkustaiteilijattaren kanssa naimisiin menneen ja varhain kuolleen veljen ainoa tytär, jonka tädit ovat ottaneet kasvattaakseen. Äsken sai hän eräällä pienellä asemalla, ehkä San Remossa, sinne, ilmestyneeltä vaalealta ja uljaalta englantilaisnuorukaiselta laatikon suklaatia sekä kukkia; kun Simeoni vilkaisee häneen, tuijottaa tyttö uneksivasti merelle, muistamatta puraista kädessään olevaa täytekaramellia. Huomattuaan Simeonin katseen tyttö säpsähtää ja nostaa kukat kasvojensa eteen, samalla kuin kaulalta alkaa kohota hienoa punaa. Vanhempi tarmokas neiti on pitänyt kaikkea silmällä ja rypistää hiukan otsaansa; Simeoni tuijottaa tärkeästi hänen ohitsensa kauas merelle, jossa jokin seikka on äkkiä herättänyt hänen huomiotaan.

Sitten saa perheen palveleva sielu merkin ja ryhtyy kaivamaan koriaan. Sieltä kohoaa esille teekannu ja muut tarpeet. Simeoni ihmettelee, miksi ei tyttö toimita näitä tehtäviä, jotka luonnollisesti kuuluisivat hänelle. Raukeana hän vain puraisee pienillä hampaillaan kärjen täytekaramellista ja rupeaa laiskasti imeskelemään sen sisällystä. Palveleva sielu ottaa kannun ja lähtee ravintolavaunua kohti, nähtävästi hakemaan kuumaa vettä. Hetken perästä tulee veljestenkin vuoro mennä sinne päivälliselleen.

Mutta käytävässä tuleekin palveleva sielu vastaan, arkana ja pelokkaana, heilutellen tyhjää kannua neuvottomasti kädessään. "Ettekö saaneetkaan kuumaa vettä?" kysyi Simeoni häneltä kursailematta. Palveleva sielu änkyttää jotakin, vapisten kiireestä kantapäähän, "ettei siellä ollut". — "Sepä nyt on merkillistä!" ärjäisee Simeoni, ottaa lempeällä väkivallalla kannun vapisevan missin kädestä ja marssii ravintolavaunuun. Siellä hän kokoaa kaikki ranskankielen taitonsa murut ja vettä tulee heti. Tuomas viittaa peukalollaan olkapäänsä yli ja määrää: "Englantilaisille ladyille!" Kyyppari menee viivana.

Takaisin tultuaan saavat veljekset armolliset kiitokset kohteliaisuudestaan ja heille tarjotaan Morning Postia luettavaksi. Tee on juotu ja palveleva sielu kokoaa siististi kapineet talteen. Sitten hän huokaa väsyneesti ja istuu tuijottaen ulos, kädet nöyrästi helmassaan ristissä.

* * * * *

Ajetaan hurmaavaa Rivieraa pitkin. Näköalat ovat jos mahdollista edellistä taitavamman ja taiteellisemman akvarellistin tekemiä. Niissä on viehättävän heleä ja keveä väritys, joka vaihtuu valoina ja varjoina, kaukaisina, unelmoivina meriperspektiiveinä, idyllisinä kaupunkeina ja kylinä, valkoisina huviloina pinioineen ja palmuineen. Sivuutetaan kuin unessa Nizza, Monte Carlo, monet tuntemattomat kaupungit ja keskittyneet, hehkuiset ihanuudet, kunnes kello 6 illalla tullaan Marseilleen. Barcelonaan menevä juna oli lähtenyt muuatta minuuttia ennen; seuraava lähtisi vasta kello 10,50. Oli siis aikaa nelisen tuntia katsella tätä kaunista kaupunkia, jonka satamassa muinoin oli nähty se arkkiveisussa mainittu suuri ja ihmeellinen kala. "Sitä täytyy mennä katsomaan!" määräsi Tuomas ja niin lähdettiin ajelemaan kaupungille. "Ajetaan nyt vaikka ensin sinne Montekriston kreivin kotitaloon", ehdottaa Juhani, "eikös se ollut jossakin siellä sataman puolella?"

Mieluisa muisto mukanaan kohteliaista marseillelaisista ja liiveissään tukeva illallinen istuivat veljekset junaan ja lähtivät ajamaan Espanjan rajaa kohti. Pilettejä ei heiltä kysytty, lyötiin vain ovet kiinni ja lähdettiin menemään hurjaa vauhtia läpi öisen Etelä-Ranskan. Junassa oli vain pari vaunua ja muita matkustajia ei näkynyt ollenkaan. Narbonnessa piti muuttaa. Hyppien ja kolisten hirveästi mennä pyyhältää juna pysähtymättä ja veljekset heittäytyvät pitkälleen, toivoen heräävänsä oikealla hetkellä. Se tapahtuu junan pysähtyessä. Tuomas nousee haukotellen katsomaan ja ilmoittaa, että tässä on kaupunki, jonka nimi näkyy olevan Cette. "Muuten", arvostelee hän tilannetta uudelleen, "tämä on aivan sen näköinen paikka, kuin pitäisi tässä muuttaa junaa." — "Mutta Narbonnessahan vasta piti muuttaa!" vänkää Simeoni. "Vaikka, mutta kyllä tällaisilla suurilla asemilla tavallisesti junaa muutetaan, sillä eihän pieni paikallisjuna voi mennä muuta kuin kaupungista toiseen. Mennäänpäs kysymään." Ja veljekset saivatkin tietää, että luonnollisesti oli junaa muutettava, minkä he viime tingassa ehtivätkin tehdä. Lähdettiin ajaa jyristämään Narbonnea kohti. Kuu oli noussut ja valaisi himmeästi puutarhamaisia lakeuksia, täynnä viiniviljelyksiä. Oli hyvin kylmä.

Harmaina mielialaltaan, unisina ja väsyneinä, saapuivat veljekset huhtikuun 23 päivän aamuna kello 6 Narbonneen. Kukapa olisi uskonut, että joskus joutuu sellaiseenkin paikkaan! Koska uuteen lähtöön oli muutama tunti, menivät veljekset huvikseen parturiin, jossa lukuisan ranskalaisen yleisön töllistellessä ja nauraessa harjoittelivat maan kielen puhumista. "Meillehän tämä ei tuota suuriakaan vaikeuksia", arvosteli Juhani, "mutta arvattavasti sitä suurempia kuulijoillemme". Kun kello saapui kahdeksaan, menivät veljekset saamaan jotakin syötävää erääseen pieneen ravintolaan. Se oli tavallinen kapakkalaitos, jossa oli penkkejä ja pöytiä, keskellä kamiini, johon haukotteleva kyyppari juuri laittoi tulta. Kohta saapui isäntäkin myymäpöytänsä taakse, hytisteli kylmästä, hieroi käsiään, pani esiliinan ylleen ja kaatoi sitten ensi töikseen itselleen huikean lasillisen konjakkia, kysyen, eivätkö vieraatkin haluaisi. Saatiin hyvää ruokaa, juotiin maalaisviiniä ja tunnettiin elämän taas alkavan meneskellä. Kaikkialla täällä näytti vallitsevan kodikas ja tuttavallinen tunnelma, joka heti sai vieraankin viihtymään.

Asemalla töllistelee maalaisia, turpeita, päivettyneitä emäntiä ja isäntiä, jotka ovat yhtä vakaita ja tyynimielisiä kuin talonpojat kaikkialla maailmassa. Pikkuisen vähemmän tummaa väriä, ja he menisivät aivan hyvin suomalaisista. Kello 9,40 istutaan junaan ja aletaan mennä Espanjan rajaa, Cerebièren asemaa kohti. Matkustajien joukossa tuntuu olevan hollantilaisia, jotka heti määrittelevät veljekset skandinaaveiksi. Vasemmalle puolelle ilmestyy valkovaahtoinen, myrskyävä meri, oikealta puolelta, edestä päin, häämöittävät juhlallisina Pyreneitten sinervät ääriviivat. Tuntuu jännittävältä päästä näkemään taas uutta maata ja kansaa. Tullaan Cerebièreen.

Varmoina ja tyyninä kuin passiasioihin tottuneet ainakin esittävät veljekset nämä monileimaiset vihkonsa tarkastajalle, joka rupeaa niitä tutkimaan. Tuo tumma ja kiukkuisen näköinen mies kääntelee niitä kääntelemistään, mutta ei näytä löytävän, mitä hakee. "Eikö se osaa lukea!" ihmettelee Tuomas ja kääntää hänelle eteen paikan, jossa oli sekä Ranskan että Espanjan leima, mutta sekään ei auttanut. Lehteiltyään passeja aikansa pisti mies ne syrjään, viittasi veljekset väistymään luukulta ja rupesi tarkastelemaan muitten passeja. No nyt tuli kummat! Matkustajat selviytyivät vähitellen kaikki tiehensä, juna vihelsi ja uhkasi lähteä, mutta veljekset eivät vain saaneet passejaan. "Antakaa ne pois!" sanoi Juhani kiivaalla äänellä kurottaen kättään liikkeellä, jonka tarkoituksesta ei voinut erehtyä, mutta turhaan. Mies politti polittamistaan ja juna meni, jättäen jälkeensä kolme miestä, joiden ulkomuoto näytti täyttävän asemahuoneessa vetelehtivän yleisön kammolla ja pelolla. Koottiin siinä silloin kasaan kaikki mahdollinen ranskankielen taito, painuttiin passikoppiin sisään ja kysyttiin, mitä tämä merkitsee.

Virkamies, joka alussa oli ollut koppava ja töykeä kuten ranskalaiset virkamiehet yleensä ovat, havaitsi nyt tarpeelliseksi muuttaa hiukan käytöstään ja selittää valitellen, että päästäkseen pois Ranskasta täytyy olla lupa prefektuurin virastosta. "Mistä ihmeestä me sen olisimme voineet hankkia!" ihmettelevät veljekset ja näyttävät Ventimiglian leiman päivänmäärästä tulleensa tänne suoraan Italian rajalta. Virkamies kohottelee olkapäitään ja sanoo, että siitä huolimatta määrää asetus näin ja sitä hänen täytyy totella. Veljekset rupeavat häntä lahjomaan ja Simeoni vakuuttaa vakavalla äänellä, vilkuttaen silmiään, että kyllä maksetaan. Virkamies pehmenee, mutta ei voi enää peruuttaa päätöstään, vaan neuvoo veljeksiä matkustamaan lähellä olevaan Perpignanin kaupunkiin, josta he saisivat heti tarpeellisen luvan. "Me maksamme, maksamme!" vakuuttaa Simeoni, mutta turhaan. Ei auta muu kuin lähteä tuohon kirottuun Perpignan'iin, mikä tehdäänkin. Kahden tunnin kuluttua ollaan siellä ja lähdetään hakemaan prefektuuria.

Mutta laskuissa oli jäänyt ottamatta huomioon se seikka, että oli lauantaipäivä. Herra prefekti oli tietysti sulkenut virastonsa jo aikoja sitten ja mennyt maalle, minne lienee mennytkään, eikä palaisi sieltä ennen kuin maanantaina. Harmaina kiukusta ja sadatellen koko maailman passisotkuja veljekset mittailivat uhkaavalla ilmeellä tämän pienen kaupungin pölyisiä katuja, suureksi ihmeeksi töllistelevälle yleisölle, joka varovaisesti väistyi syrjään varsinkin Juhanin tieltä, jonka pituudelle ei arvattavasti koko tasavallasta olisi löytynyt vertaa. Avuliaasti prefektuurin pikku sihteerit kyllä heitä neuvoivat, kehoittaen huoleti puhumaan saksaa, "koska se ei enää täällä herätä vihamielisiä tunteita ja koska heistä useat sitä ymmärsivät, oltuaan sotavankeina Saksassa", mutta mitäpä se auttoi, kun prefekti, valtakunnan leiman haltija, oli poissa. Kun pikku sihteerit vielä erikoisen tärkeästi neuvoivat, että "pitää välttämättä ostaa kahden frangin karttapaperi ja panna sisään kirjallinen anomus — huomatkaa, välttämättä kahden frangin karttapaperi!" suuttui Juhani äkkiä. "Kahden frangin karttapaperi", matki hän katkerasti. "Se on sillä tavalla, ettei minulla ole varoja sellaiseen ylellisyyteen eikä liioin haluakaan teidän karttapapereitanne ostamaan — tarvitaan tässä pikkurahat parempiinkin tarkoituksiin. Ja koska olette kerran sulkeneet tuon Espanjan valtakunnan näin tarkkaan selkänne taakse, niin julistan minä puolestani antavani sekä sille että teidän prefekteillenne sen kaikista kirkkaimman hivauksen! Lähden ensimmäisellä junalla Parisia kohti — mitäs te aiotte tehdä?" Tämä kysymys oli kohdistettu toisille veljille, jotka myrtyneinä mukautuivat pisimmän miehen selvästi lausuttuun tahtoon. "Ja nyt kiireesti ottamaan selkoa, milloin tästä hiirenkolosta päästään hengissä lähtemään!"

Kohtalolleen ei voi mitään. Sopivin Parisiin menevä juna lähtisi vasta seuraavana päivänä kello 3, joten ei auttanut muu kuin mennä hotelliin lepäämään, mikä ei suinkaan ollut pahitteeksi edellisen vuorokauden keskeytymättömän matkustuksen ja valvomisen vuoksi.

Mutta Ranskassa ei viitsi olla kauan pahalla tuulella. Levähdettyään ja ruokailtuaan peräti siistissä ja kodikkaassa hotellissa veljekset heittivät surut muille ja kuittasivat makealla naurulla koko harmin. Sitten he ryhtyivät harjoittelemaan ranskankielen puhumista kyyppareiden kanssa, jotka parveilivat heidän ympärillään sulavina ja notkeaselkäisinä, mutta siinä kohtasi heidät uusi kumma. Kyypparit eivät olleet ollenkaan innostuneita oman äidinkielensä puhumiseen, vaan väänsivät aivan väkisellä, huolimatta veljesten protesteista, keskustelinsaksaksi. "Emme me ole saksalaisia", selitti Simeoni, "vaan suomalaisia, ja haluamme oppia puhumaan ranskaa!" — "Vui vui, mossjöö, vui vui!" liplattivat kyypparit, "mutta me osaamme puhua saksaa, jota voitte täällä vallan hyvin käyttää!" Ja pian kävi selville, että hotellin koko miespuolinen henkilökunta oli ollut sotavankina Saksassa ja oppinut siellä maan kielen, jota he nyt innolla tahtoivat haastella. "Lieneekö täällä koko maassa ainoatakaan, joka ei olisi sitä kurssia suorittanut!" ihmetteli Juhani. "Minkälaista olonne Saksassa oli?" kysyi Simeoni eräältä, "vaikeaa, vai?" — "Ei vaikeaa, mossjöö, ei; rauhassa saimme olla — minä tein metsätöitä." — "Kuinka kohtelette nyt saksalaisia, kun he sattuvat täällä matkustamaan?" — "Vui vui, mossjöö, hyvin tietysti." — "Minkälaista oli sota?" — "Vui, mossjöö, kauheaa, kauheaa, la la la la!" Nämä ihmiset eivät ainakaan osoittaneet mitään kansallisvihaa, se täytyi veljesten tunnustaa, ja olivat kaikin puolin gemyyttisiä ja hilpeitä miehiä, joilta pian puhkesi elämänhaluinen ja virkistävä nauru.

Hotelli oli rakennettu neliöön, keskellä hauska piha, jota käytettiin ruokasalina. Siellä saattoi nähdä todella ranskalaista pikkuporvaristoa, virkamiehistöä, ehkäpä ylimystöäkin, kuinka se esiintyi arvokkaasti ja kohteliaasti, ikuinen "mossjöö" alati huulillaan. Maupassantin tyypit johtuivat ehdottomasti mieleen heitä katsellessa. Tuossa syö eräs päivällistään. Hänet voisi määritellä maaseudun virkamieheksi, jolla on melkoinen omaisuus talletuksina ja arvopapereina. Hänen liikkeistään ja eleistään ilmenee tarmoa, mutta saattaa hän ratkaisevassa silmänräpäyksessä osoittautua pelkuriksi, ja tuntien tämän luonteensa salaisuuden koettaa hän peittää sitä tekoreippaudella. Nyt hän on saapunut kaupunkiin ottamaan selkoa, paljonko hänen tuleva miniänsä saisi myötäjäisiä korkoina. Suoritettuaan tämän on hän tullut hotelliin syömään päivällistä ja nauttii siitä tavattomasti. Hän ruokailee harkitusti ja aatteellisesti. Vasikanliha leikataan pieniin, siroihin palasiin, kostutetaan tarkoin kastikkeessa ja viedään suuhun nopealla liikkeellä; lisäksi pieni pala perunaa ja huolellisesti öljyssä kasteltu salaatin lehti. Huomattava on, että hän pistää salaatin suuhunsa sormillaan. Kun annos on täten koossa, painaa hän nyrkissä olevat kätensä ryntäilleen ja jauhaa kaikki hienoksi ummessa silmin… "Vui vui, mossjöö, la la la!"

* * * * *

Istutaan Parisin pikajunassa ja pää tärähtelee kaikilla samaan tahtiin. Ulkona kasvaa vain viiniä ja taas viiniä, loputtomiin, silmänkantamattomiin. Mihinkä tuo viinin paljous mahtuneekaan! Maa on kuin puutarhaa, valmista kaikkialla. Ei ole mitään tehtävissä, puutarha on lopullisessa kunnossa.

Vilahtaa tuossa ohi Toulouse, täynnä hassulta näyttäviä pieniä kivitaloja, jokaisen katolla sarja saviruukkuja, aivan kuten Englannissakin. Vilahtaa muitakin kaupunkeja, jotka ovat täynnä pienikokoisia, vilkkaita ihmisiä. Mutta vilkkaita vain keskenään. Kun veljekset ikävissään koettavat saada keskustelua aikaan, ei sitä synny. Heidän kanssaan ei ehkä haluta keskustella, koska he luultavasti ovat kirottuja "bocheja", saksalaisia; ehkä ei kansa ole täällä muutenkaan uteliasta. Kaikki tuijottavat tuuman verran toistensa ohi, kylminä ja itseensä sulkeutuneina, avaten suunsa korkeintaan sanomaan: "Vui, mossjöö!" Tuossa on hieno herra, vaatteet viimeistä muotia, käsissä säämiskähansikkaat; kun hän ottaa ne pois, huomaa Simeoni hänen kynsiensä alustojen olevan vahvasti surureunaiset. Kansallissurua ehkä? Vai oliko hän käynyt Toulousessa kaivamassa anoppinsa haudasta? Vui, mossjöö, vui! Tulee pimeä, juna mennä huristaa kovaa vauhtia, matkustajia tulee ja menee. Makuuvaunun hoitaja vaatii kolmelta paikalta yhteensä 160 frangia liikaa, mikä oli veljeksistä ruminta turmelusta, mitä he matkansa varrella olivat tavanneet. Istutaan mieluummin kuin annetaan sellaiselle kannatusta. Päät tärähtelevät, nukutaan, herätään väliin ja tirkistellään pimeyteen. Jo valkenee päivä, viljelykset ovat muuttuneet. Ei ole enää viiniä, vaan viljaa, joka keinuu tuulessa. Saavutaan suureen, puistomaiseen metsään, läpäistään se, nähdään tehtaanpiippuja, savua, yhä tiheämpää esikaupunki-asutusta, ja pitkään kiljaisten pyyhältää juna vihdoin St, Lazaren asemalle. Parisin kumea kohina nielaisee veljekset vilisevään virtaansa. On huhtikuun 25 päivä, kello 10 aamulla. "La la, mossjöö!"