XVIII.

Matka Szegediin. — Unkarin maisemia ja unkarilaista seuraa sekä keskustelun aiheita nykyhetkellä. — Rajakansain Europalle tekemä palvelus. — Uusi Itävalta-Unkari. — Paprikaa kuivataan.

Ei ollut entisestä Belgradiin menevästä pikajunasta enää puhettakaan, vaan saivat veljekset tyytyä lähtemään tavallisella paikallisjunalla Szegediä kohti, toivoen sieltä taas pääsevänsä rajan yli Szabadkaan ja siitä edelleen Belgradiin. Kun he kello puoli 9 maaliskuun 22 päivän aamuna sijoittuivat vaunuunsa, oli siellä vielä kohtalaisesti tilaa, mutta hetken perästä tuli väkeä lisää, niin että heidän pian täytyi istua kuin sillit nelikossa. Matkatovereiksi heidän osastoonsa ilmestyi kaksi unkarilaista herrasmiestä, toisella mukanaan puolisonsa. Mutta mikäpäs siinä, hyvä oli, kun edes istua saatiin, ja niin annettiin mennä. "Körö-körö-körö", kaikui unkarinkieli joka puolelta.

Vain tasankoa, peltoja, karjalaitumia loppumattomiin saakka, ja laitumilla suuria lammas- ja sikalaumoja, lammasnahkaturkkiset paimenet rinnalla. Hanhia ja kanoja näkyi myöskin, ja harhailivat kanat usein keskellä aroa, ihmisasuntoja ollenkaan olematta näkyvissä. Sitäpä veljekset taas kummastelivat, missä asuvat oikeastaan kaikki näitä viljelyksiä omistavat ja ylläpitävät ihmiset, koskapa kaikki näytti aivan autiolta, vain pieni tupa siellä täällä. He eivät vielä tienneet, että unkarilainen talonpoika täällä puolessa mielellään asuu kaupungissa, ja pitää maatilallaan voutiansa hoitajana. Niinpä ovatkin esim. Szeged ja Szabadka todellisia unkarilaisia maanviljelijäin kaupunkeja. Maan laadusta saattoi aavistaa, että kun kesän rehevyys täällä oikein pääsee voimaansa, tämä on viljelyksen ja kasvullisuuden riemumaata, joka nähtävästi aivan tiukkuu hedelmällisyydestä. Sen ylistystäpä onkin Mauri Jókai etevästi julistanut "Uudessa tilanhaltijassaan", jossa hän m.m. niin suurenmoisesti kuvaa näiden seutujen vitsauksen, Tiszan tulvan.

Veljekset vaihtelevat huomautuksiaan ja selostavat huomioitaan. Hehän ovat kyllä tienneet, että täällä puolessa sika on karjanhoidon pääeläimiä, mutta siitä huolimatta oli tuollaisen suunnattoman silavapaljouden näkeminen heille tavallaan yllätys. Ihmeellistä on, kuinka juutalaiset ovat niin runsain määrin asettuneet tähän maahan, jossa ei voi ottaa monta askelta kompastumatta sikaan, ja tämä eläinhän on heille kauhistus. Kun sian lihavuuden rinnalle lisää vielä valtavan lammasmäärän jykevine rasvahäntineen, luulisi koko Unkarin kansan suorastaan uivan rasvassa. Ehdottomasti sellainen ruoka vaatii vatsan avuksi jotakin ylimääräistä liotinta, ja siksipä lieneekin paprikan käyttö täällä niin yleistä ja runsasta. Mutta siitä enemmän aikanansa.

Veljesten keskustelu oli herättänyt huomiota. Unkarilaiset matkatoverit "köröttivät" vilkkaasti ja vaihtelivat kysyviä silmäyksiä, mutta jokainen pudisti vuorostaan päätänsä. He eivät voineet ymmärtää, mitä ihmeellistä kieltä nämä oudot naapurit puhuivat. No, kysymällähän siitä selville pääsee, eikäpä ollut vähäinen heidän ällistyksensä, kun veljekset ilmoittivat kansallisuutensa ja sanoivat tulleensa tänne serkkujansa tervehtimään. Silloinpa taas alkoi perinpohjaisen ystävällinen ja herttainen junaveljeily.

Tuossa keskustelussa ilmeni seuraavia eri pää-aiheita: ensiksi tehdään puolin ja toisin tiliä siitä, minkä verran toistensa maata tunnetaan, saaden ja antaen samalla tietoja niin paljon kuin se mahdollista on; tähän sisältyy selostus kielestä, kirjallisuudesta ja kulttuurioloista yleensä; toiseksi kääntyy puhe väkisinkin Unkarin nykyiseen onnettomuuteen ja uhmaileviin tulevaisuuden ennustuksiin, käsittäen suhteen kaikkiin ympärillä asuviin anastajakansoihin; kolmanneksi unkarilaiset koettavat parastansa antaakseen muukalaiselle kaikenlaisia huvittavia tietoja sekä neuvoja, ja kehoittavat heitä nauttimaan unkarilaisesta vieraanvaraisuudesta, joka varmaankin olisi heille, suomalaisille, aivan pohjaton. Veljekset uskovat sen mielellään ja Simeoni jo innostuu. Saamainsa neuvojen mukaan hän huudahtaa: "Menkäämme Szegedissä pormestarin luo ja sanokaamme haluavamme tutustua unkarilaiseen elämään. Vakuuttaahan tässä isäntämme, että meille ilolla osoitettaisiin kaikkea mahdollista avuliaisuutta." — "No", tuumii siihen Juhani, "menehän nyt vaikka sinä ensin yksin koetteeksi — me Tuomaan kanssa katsomme ikkunasta, kun lähdet pormestarin kanssa liikkeelle."

Matkaseurueesta oli toinen jonkunmoinen poliisituomari ja toinen luultavasti opettaja. Ensi kertaa tulivat nyt veljekset huomaamaan, että elämä on heidän asemassaan olevilla kansalaisilla yhtä huolekasta Unkarissa kuin Suomessakin. Aika on niin kallista, ettei palkka riitä ollenkaan. Huonepula on täällä yhtä yleinen ja kipeä ilmiö kuin Suomessakin. Kun tuottavimmat alueet on valtakunnalta riistetty, on koko maan taloudellinen tulevaisuus huolestuttava. "Mutta me olemme menettäneet sodan", sanoi poliisituomari, "ja saamme siis toistaiseksi kestää seuraukset. Kerta vielä kuitenkin kaikki muuttuu." Ja vaunun ilmassa tuntui taas tuota samaa uhmaavaa ja uhkaavaa nyrkin heristystä, jota veljekset olivat jo niin monessa paikassa huomanneet.

Poliisituomarin puoliso rupeaa kyselemään Suomen kotoisia oloja. Erittäinkin hän on utelias tietämään, minkälaisia tyttöjen nimiä meillä käytetään, ja koko seurue tulee hyvin iloiseksi kuullessaan, että esim. Ilona on Suomessa jo sangen tavallinen tytön nimi. Kun Simeoni sitten sanomalehdestä löytää sellaisia Suomessa tuttuja unkarilaisia kansankappaleita kuin "Kylän heittiö", "Janos sankari" ja "Hevospaimen", sekä ilmoittaa, että niitä esitetään sangen usein Suomessakin, on seurueen kummastus ilmeinen. "Kuinka Suomessa voidaan tietää niin paljon Unkarista?" kysyy vihdoin opettaja ja saa vastaukseksi selityksen, että pienenä erillisenä kansansirpaleena taistellessamme kansallisuutemme puolesta olemme, aina tunteneet ihailua sitä ainoata suurempaa heimolaiskansaamme kohtaan, joka on saanut sijansa maailmanhistoriassa ja uurtanut itselleen niin mainehikkaan uran. "Europassa ei ole ymmärretty", innostuu Simeoni selittämään, "että sen historia on eräältä sangen tärkeältä puolelta ollut alituista taistelua idästä mereen päin tunkevia aasialaisia kansoja vastaan, ja että sen taistelun rintamassa olevat rajakansat ovat suorittaneet Europan kulttuurille mitä tärkeintä vartiopalvelusta. Pohjoinen kulma on ollut uskottuna meille suomalaisille, ja yhdessä ruotsalaisten kanssa olemme nyt vihdoinkin vieneet sen taistelun voitolliseen päätökseen. Eteläpuolellamme on sankarillisesti kamppaillut toinen yhteinen sukulaiskansamme, virolaiset, viettäen sekin nyt saavutetun voiton juhlaa. Samaa vartiopalvelusta ovat sitten suorittaneet ja suorittavat lättiläiset, liettualaiset, puolalaiset ja unkarilaiset, joista varsinkin viimemainittu on saavuttanut kuolemattoman, maailmanhistoriallisen maineen turkkilaisten rynnäkön taittajana. Tässä rajavartiossa ovat sitten olleet jäseninä Balkaninkin kansat ja eteläisimpänä vihdoin Kreikan kansa, joka parhaillaan toteuttaa historian perintöä, taistelua turkkilaisten karkoittamiseksi sinne, jonne he kuuluvat, Aasiaan. Olemme kaikki olleet yksinkertaisia rintamamiehiä ja tunnettuahan on, että heidän sankaritekonsa usein jäävät suurilta päälliköiltä unohduksiin, niiden silti olematta vähemmän arvokkaita."

Tähän mennessä yhtyi vaununosaston ovelta keskusteluun eräs pitkä ja laiha, säihkyväsilmäinen magyari, jonka Simeoni sai tietää olevan Jugoslavian alueelta karkoitetun lakimiehen: hän ei ollut suostunut vannomaan uskollisuudenvalaa kuningas Pietarille. Ja nyt saivat toverukset kuulla suoria sanoja siitä vääryydestä, mikä on tehty pakottamalla miljoonia magyareja, jotka tosiasiallisesti ovat tämän alueen ainoita sivistyneitä ihmisiä, serbialaisten analfabeettien alammaisiksi, heidän sorrettavikseen joka tavalla, sekä kansallisesti että taloudellisesti. On mahdotonta, että sellainen menestyisi ajanpitkään, sillä tuloksenahan on vain, että Balkanin intohimoiset, ristiriitaiset ja koskaan sovittamattomat kansallisuusvastakohdat on ulotettu entisen Unkarin alueelle, tehty toisin sanoen uusi Balkan lisää, ja paljon ei tarvitse tuntea entisen Balkanin historiaa, ennen kuin tietää, mitä se merkitsee. "He hävittivät Itävalta-Unkarin, mutta tekivät uuden samanlaisen Jugoslaviasta; erotuksena on vain se, että viimemainitun sydän-aines, serbialaiset, on alemmalla asteella kuin kaikki muut sen haltuun uskotut, jotavastoin ennen magyarilainen ja saksalainen aines pystyi todellakin maata hallitsemaan ja johtamaan sitä sekä henkiseen että taloudelliseen hyvinvointiin". Ja Simeonin täytyi myöntää hänen olevan sangen usealta kannalta oikeassa. Kun kerta kansallisuus-olot ovat niin sekaisin, ettei eri kansallisuuksia voi mitenkään eheästi muodostaa omiksi alueikseen, on tietysti järjetöntä ja kehityksen vastaista siirrellä korkeammalle kehittyneitä aineksia alemmalla asteella olevien johtoon. Siitä täytyy olla seurauksena ikuisen epävarmuuden ja muutoksien halun.

Kaiken aikaa juna mennä jyryytteli ahkerasti ja vilpittömästi kahta kiskoaan myöten, vaikka vauhti ei ollutkaan minkään pikajunan. Vallitsi väsyttävä helle, ruoan ja muiden virkistysten saanti oli niin ja näin, koska ravintolavaunua ei ollut mukana, ja kiitollisiapa siis olivatkin veljekset, kun vihdoinkin kello 4:n seuduissa iltapäivällä saavuttiin Szegedin kaupunkiin. Jo kaukaa näkyi pitkä sarja matalia taloja, useimpain verannalla riippumassa omituisia punaisenruskeita kimppuja. "Mitä nuo ovat?" kysyi tiedonhaluinen Simeoni. "Se on paprikaa, jota on siinä kuivamassa", selitti opettaja; "Szegedin paprika on kuuluisaa koko Unkarissa, ollen hyvin virkistävää ja makeaa, ei ollenkaan liian väkevää; ilman paprikaa ei täällä syödä juuri mitään. Kun herrat nyt tulevat Tisza-hotelliin, jonne teidän on mentävä saadaksenne hyvän yösijan, on teidän ehdottomasti syötävä unkarilaisten kansallisruokaa, paprikaguljashia." Ja Simeoni sai nyt tällä hetkellä tietää, että tuo kuuluisa paprika oli sitä samaa, jota Suomessa sanotaan "turkinpippuriksi".

Hyvästellessään osoitti opettaja veljesten perin vaatimattomille ja hajanaisille tiedoille Unkarin historiasta ja oloista erinomaisen imartelevaa arvonantoa: hän kysyi nimittäin, "ovatko herrat professoreja?" Ja hän näytti hyvin kummastuneelta Simeonin selittäessä, ettei suinkaan, vaan ainoastaan sangen tavallisia käytännön elämän kansalaisia. Niin häipyivät toverusten uudet ystävät asemalle väen vilinään, viitaten vielä sieltä jäähyväisiänsä, ja Simeoni tunsi omituista kaihoa. Kauan ei tarvitse keskustella jonkun ihmisen kanssa, ennen kuin tuntee hienon myötämielen ja ystävyyden silkkilangan väräjävän sydänten välillä, jos nämä yksilöt sattuvat siten luoduiksi, että sellainen tunne yleensä on heidän sielujensa välillä mahdollinen. Kun niin käy, on hiukan vaikeaa samalla katkaista se ikuisiksi ajoiksi, toisen häipyessä Szegedin kaupunkiin, toisen kauas maailmalle.