XXXIV.

Smyrnan satamassa. — Maihin pääsy kielletty, — Kreikkalaiset lähtevät rintamalle. — Chios ja Kapudan pasha. — Matkustava italialainen. — Tutkimus meritaudista.

Huhtikuun 1 p. Heräilimme kello seitsemän aikaan ja kiiruhdimme kannelle tiedustelemaan syytä, miksi ei matka jatku. Edessämme on rantapenkereellä laajalta näyttävä kaupunki, taustana jylhän korkeat vuoret, joita häämöittää myös oikealta ja vasemmalta. Olemme saapuneet Smyrnan satamaan. Tämän lahden rannalla jossakin on siis muinainen Phokaia, jonka yritteliäät asukkaat m.m. aikoinaan perustivat Marseillen kaupungin. Vähäinen ei siis ole ollut täälläkään helleenien virkeys ja voima.

Meidän täytyy tunnustaa, että tietomme tästä kaupungista ovat peräti vähäiset. Muistamme, että sekin riiteli itselleen Homeroksen syntymäpaikan kunniaa, ehkä paremmalla oikeudella kuin sen kuusi kilpailijaa, ja että se antiikin aikoina oli hyvin tärkeä paikka, roomalaisten mielestä "Aasian ensimmäinen kaupunki". Täällähän myöskin Marcus Aurelius poltatti roviolla pyhän Polykarpuksen, jonka hautaa vieläkin näytetään. Turkkilaiset kuuluvat sanovan Smyrnaa "Aasian silmäksi", ja on se aikoinaan ollut Turkin rikkaimman vilajeetin pääkaupunki. Meille ilmoitetaan, että asukkaita saattaa olla noin 250,000, frankeilla, kreikkalaisilla, turkkilaisilla ja juutalaisilla omat korttelinsa. Eipä kumma siis, että haluamme nähdä sitä edes vilahdukselta tarkemmin, ja soudamme siis maihin.

Rantalaiturille pääsemmekin, mutta emme siitä etemmäksi sillä se sotilasvirkailija, joka voisi antaa meille siihen luvan, ei ole saapuvilla. Keskustelemme siinä saksaa taitavan sihteerimäisen miehen kanssa ja odottelemme, mutta tuota upseeria ei vain kuulu. Lopuksi kyllästymme olemaan heidän narreinaan ja soudamme takaisin laivalle. Smyrna on kreikkalaisten pääetappipaikka ja vartioivat he sitä sotilaallisista syistä ankarasti, peläten vakoojia. Saamme siis tyytyä katselemaan tuota muinaista kaupunkia laivan kannelta.

Äkkiä herättää vilkas ampuminen huomiotamme, kuuluu hurraahuutoja ja äänekästä rähinää. Satamasta lähtee partaita myöten sotilaita täynnä oleva vanha siipilaiva, ohjaten kulkunsa tuonne jonnekin rannikon toiseen kohtaan, ja sotilaat ne nyt ampuvat ja hurraavat — he lähtevät pian sotanäyttämölle. Tähän isänmaalliseen mielenosoitukseen yhtyvät kaikki satamassa olevat kreikkalaiset laivat, toimeenpannen mahdollisimman äänekkään vihellyskonsertin, jolloin syntyy korvia huumaava patrioottinen rähinä. Meidänkin laivamme päästää muutamia kumeita isänmaallisia mylvähdyksiä, mutta vaikenee sentään kohtuullisen pian. Mutta vieressämme oleva pieni hinaajapahanen on sen sijaan äärimmilleen innostunut. Yhtämittaa se vinkuu ja parkuu voimainsa takaa, kiljaisten varmuuden vuoksi vielä sittenkin, kun kaikki muut jo olivat vaienneet. "Sehän nyt vasta kiusallisen patrioottinen laiva on", tuumi Juhani jo hermostuneena. Olemme panneet merkille, ettei suuri ranskalainen sotalaiva, joka "makaa" tuossa lähellä kuin harmaa, nukkuva peto, ole pienimmälläkään tavalla ottanut osaa tähän mielenosoitukseen.

Vietämme oloamme Smyrnan satamassa syömällä ehkä liian runsaan annoksen kuuluisia Smyrnan viikunoita. Pian on laivamme jälleen matkalla, kohti Chios-saarta, jossa on seuraava pysähdyspaikkamme. Sotainen näky Smyrnan satamassa on kohottanut kreikkalaisten matkatoveriemme isänmaalliset tunteet korkeimmilleen ja kiivas poliittinen keskustelu on seurauksena. Minervan pöllö, joka on nähtävästi nukkunut huonosti, herää unestaan salongin sohvalta ja rupeaa äyskimään joukkoon tarmokkaasti kuin vanha äreä koira. Olemme kuitenkin huomaavinamme, että tässä keskustelussa ei ole mitään voitonriemun leimaa, vaan päinvastoin syvää huolestumista; emme tienneet silloin, että Mustafa Kemal oli antanut kreikkalaisille juuri näinä päivinä hyväisesti selkään, vaikka sanomalehdet olivatkin levitelleet vain voiton julistuksia.

Samat korkeat, mutta pehmeäpiirteiset vuoret, välkkyvän puhdas meri ja huikaiseva sininen avaruus. Ihmisasuntoja ja aluksia näkyy ylen harvassa, surumielinen autius on kaiken pääleimana ja turhaan etsii silmä vehmasta vihreyttä tahi edes ainoatakaan puuta mistään. Illan jo hiukan hämärtäessä saavumme Kastroon, Chioksen muinaiseen pääkaupunkiin, joka sievänä ja idyllisenä tuossa kukkulan juurella eteemme ilmestyy. Vaikka viivymme satamassa vain hetken, menemme kuitenkin maihin saadaksemme edes käyttää jalkaamme tällä merkillisellä paikalla.

Olihan Chios muinoin tärkeä saari, jolla on pienuudestaan huolimatta Kreikan ja Persian välisissä taisteluissa ja siitä alkaen ollut oma, tavallaan sangen itsenäinen; voimakasta oman erikoisuuden tuntoa uhkuva historiansa. Kammottavan maineen se on saanut helleenisen maailman orjakaupan keskuksena; kerrotaanhan saarella siihen aikaan asuneen noin 100,000 orjaa ja 30,000 vapaata. Antiikki kulttuuri on siellä kukoistanut, kuvanveistäjäkoulustaan se on ollut kuuluisa. Ellei persialaisia ja turkkilaisia olisi ollut, olisi tuolla pienellä saarella saattanut kehittyä ikiarvoisia helleenisen kulttuurityön saavutuksia. Mitä ovat sitten turkkilaiset tehneet? Yksinkertaisesti murhanneet tämän saaren. Todistukseksi kelvannee seuraava historiallinen, muutamalla sanalla kerrottavissa oleva tapaus.

Helmikuussa 1821 yhtyivät chioslaisetkin Kreikan vapaussotaan, mutta joutuivat tietysti tappiolle. Tämän johdosta pani turkkilaisten päällikkö Kapudan pasha huhtikuussa seuraavana vuonna toimeen nämä rangaistukset: 23,000 asukasta murhattiin, 47,000 myytiin orjiksi; loput 5000, joita uhkasi sama kohtalo — kuolema tahi orjuus -, pääsivät pakoon. Tällaista tapahtui Europassa tasan sata vuotta sitten.

"Turkkilaiset ovat petoja, eläimiä", puhuu kaunis kreikatar murtunein mielin ja kyynelsilmin, kun muistelemme tätä tapausta. "He ovat urhoollisia eläimellisen luonteensa vuoksi, siksi, että ovat vielä raakalaisia, joiden sielua ei elähdytä mikään korkeampi ja jalompi inhimillisyys. Te Pohjolan muukalaiset olette usein ihmetelleet näiden saariemme puuttomuutta. Tietäkää, ettei niiden joukossa ole monta, joita turkkilaiset eivät olisi joskus hävittäneet niin perinpohjin, ettei niihin ole sanottavasti jäänyt mitään elollista. Te muistatte venäläisten menettelytavan maailmansodan aikana, kun heidän täytyi luopua jostakin alueesta: se evakuoitiin, toisin sanoen hävitettiin perinpohjin. Tämän menettelytavan ovat venäläiset oppineet turkkilaisilta, jotka usein kaatoivat saarien öljypuumetsätkin kostaakseen asukkaille niiden vapaudenrakkauden".

Me vaikenemme ja häpeämme. Ellei Byronia, Fabvier'ta ja Myhrbergiä olisi, ellei olisi ollut filhelleenistä liikettä, ei Europalla olisi pienintäkään syytä, johon vedota puolustuksekseen. Ja nyt, kun Kreikka jälleen sadan vuoden kuluttua taistelee perivihollistaan vastaan saadakseen haltuunsa sille kaikilla historian oikeuksilla kuuluvat alueet, on Europa kylmä, vieläpä vahingoniloinen.

Mutta nyt on Chios onnellinen, sillä se on vihdoinkin päässyt yhtymään vuosituhantiseen jonialaiseen emämaahansa. Appelsiini-, sitruuna- ja mantelipuu antaa siellä runsaan hedelmän ja siellähän ainoastaan koko Kreikan alueella kasvaa omituinen mastiks-puu (Pistacia lentiscus). jonka pihka kiteytyy suolan kaltaisiksi, väkevätuoksuisiksi "kyyneleiksi". Pienissä saviruukuissa tuodaan niitä laivalle kaupan, ja kummastukseksemme lioittaa matkatoveriksemme jostakin ilmestynyt sivistynyt ja hieno italialainen nuorukainen niitä kourallisen veteen ja juo täten syntyneen maitoharmaan juoman mielihyvällä, sanoen sitä "kristalliseerautuneeksi paloviinaksi". Meistä se oli tavallaan juomakulttuurin huippukohta.

Omituista on muuten yhtäkkiä kohdata tällaisilla syrjäisillä seuduilla sellainen henkilö kuin tämäkin nuorimies. Sivistyneellä avomielisyydellä hän ryhtyi kanssamme keskustelemaan ja pian huomasimme, ettei hän ollut mikään tavallinen mies. Hän käytteli sujuvasti ranskaa, saksaa, englantia ja venäjää, sekä tuntui Parisissa paljon olleen tekemisissä venäläisten emigranttien kanssa, missä asioissa, jäi kuitenkin salaisuudeksi. Mutta mielipidettään heistä hän ei salannut, ja myöntää täytyy, ettei se ollut heille edullinen. Venäläisen huolettomuus, tuhlaavaisuus ja nautinnonhimo oli herättänyt hänenkin huomiotaan, eikä hänellä näyttänyt olevan suurta uskoa mihinkään siltä taholta tapahtuvaan "ylösnousemukseen". Sitten siirtyi keskustelu matkailuun, ja tuntui hän olleen melkein kaikissa Europan maissa, joissa sanoi matkustelleensa isänsä, pankkiirin, asioilla Uteliaana tiedustelin, minkä vaikutuksen Atena häneen oli tehnyt.

"Kaupunki on", vastasi hän harkitsevasti, "kuin uudenaikainen hautausmaa, mutta ilman mitään hautausmailla usein niin rehevää kasvillisuutta. Kadut ovat siistejä, suoria ja leveitä, mutta ihmiset, jotka niitä myöten kävelevät, ovat ikäviä. Jos olette naivin historiallisen ihanteellisuuden uhri, miellyttää teitä Akropolis, mutta muuten — miss! Karyatidit mahtuvat piiloon kolmen henkilön taa, ja koko Akropolis mahtuu Sofian kirkkoon".

Tässä oli siis tilaisuus panna itsensä koetteelle, oliko naivisti ihanteellinen, vai italialaisesti arkipäiväinen, korkeuksia ja pinta-aloja mittaava sielu.

Illalla jouduimme oikein kartan avulla tekemään koko matkustajaseurueelle selkoa Suomesta, missä se on ja mikä se on. Nähdessään Suomen Kreikkaan ja suurvaltoihinkin verraten suuren pinta-alan hämmästyi yleisö peräti ja veljesten kansallisuus-arvo kasvoi sen silmissä kovasti. Meitä puolestamme ällistytti heidän suuri tietämättömyytensä ja toiselta puolen taas se, että eräs vanhempi upseeri tuntui olevan selvillä m.m. siitä, että Venäjän puolelle rajaamme on jäänyt paljon suomalaista asutusta. "Se on teidän tietysti vielä valloitettava pois", arveli hän uskollisena oman valtakuntansa samanlaisille pyrkimyksille.

Menen kannelle. On tähtikirkasta, mutta tuuli on kiihtynyt. Tuolla välkkyvät tuttuina Otava ja Kalevan miekka, vaikkakin eri asennoissa kuin meillä. Lähetän niiden kautta kotiin terveiset. Pian tunnen kuitenkin olevan syytä kiireesti painua kannen alle, koskapa laivan yhä enenevät keinahdukset ennustavat pahaa. Mennessäni kerkeän huomata, kuinka sama huolestuneen vakava ilme, jonka tiedän omia etsautuneita kasvojani kaunistavan, asuu jokaisen kanssamatkustajani naamalla. Päällystö tekee tilanteesta omat kylmät johtopäätöksensä, lähettäen laivapojan tuomaan jokaisen vuoteen reunalle eräänlaisen kamalan astian, jonka nähdessäni tiedän, mikä on kohtalokseni tuleva. Laiva painuu altani jonnekin hyvin alas, ja luulen jo riippuvani ilmassa, kun se samalla palaakin takaisin ja lähtee viemään minua ylöspäin. Tämä liike keskeytyy kuitenkin pian, ja tunnenkin olevani kätkyessä, jota meren äiti suuttuneena heiluttaa, kunnes kätkyt yhtäkkiä muuttuukin jonkunmoiseksi pitkäksi matoksi, jota kaksi irvistelevää hirviötä molemmista päistä heiluttaa, viskellen minua ilmaan ja pudistellen minut aivan sekaisin. Silloin antaudun kohtaloni valtaan ja Tuomaan isälliseen hoitoon, sillä täytyy myöntää, että hän ja Juhani olivat aivan tunteettomia koko keinumiselle, kehdaten vielä sanoa, että se oli heistä hauskaa.

Keltatukkainen kreikatar huutaa tuolla apua kimeällä ja kuolevalla äänellä, koko laivan täyttää tuska ja hammasten kiristys. Vetäkäämme suojeleva esirippu kaiken eteen ja antakaamme Poseidonin saada osuutensa, sillä muu ei auta. Tuskieni lomassa mietiskelen alistuvasti meritautia ja ijäisyyskysymyksiä.

Tähän lopetti Simeoni tällä erällä "lokikirjansa".