XLVI.

Brindisi. — Apulian viljelyksiä. — Apenninien poikki räntäsateella, vuoristonäkyjä. — Salernon lahti. — Napoli. — Käynti Pompejissa ja kuvitelma sen hävityksestä. — "Santa Lucia".

Maksettuaan Brindisissä tullia 150 savukkeesta 58 liraa, Juhanin ja Tuomaan päästessä aivan ilmaiseksi, oli Simeoni oikeassa, vireessä aloittaakseen pitkän rautatiematkan Apulian ja Apenninien poikki Napolia kohti. Brindisi näytti vähäpätöiseltä, pieneltä satamakaupungilta, rannassa rivi taloja jo Aigeian meren saarilta tunnettuun tyyliin. Jonkunmoinen hauska ja kodikas italialaisuus sieltä kuitenkin ehti tuulahtaa vastaan. Jätkät ja satamapalvelijat sanoivat aina kohteliaasti ja hilpeästi joka toiseksi sanakseen "signore". Juna kiljaisi ja lähti menemään, vaunut olivat sangen mukavat, ja eväiksi ostetut ruokakassit sekä niinipukuinen viinipullo riippuivat somasti ja lupaavasti nauloissaan. Asemaravintolat nimittäin myyvät tällaisia valmiiksi varustettuja eväskasseja, koska ravintolavaunuja ei näissä junissa ole. Lähtöaika oli kello 8,10 aamulla, sää kirkas, mutta ei erikoisemman lämmin.

Apulia näytti olevan kutakuinkin hyvin viljeltyä tasankomaata, kesä jo kauneimmassa kukoistuksessaan. Kivet oli kasattu kaikkialta kiviaidoiksi. Pelloilla ja pientareilla näkyi runsaasti kukkia, jotka väriloistollaan ilahduttivat silmää. Tarentumin lahden perukka taas, jonka rantaa rata kulkee, on hiekkanummea, jossa kasvaa paljon omituista kääpiömännikköä. Hiekasta loisti lukemattomia asterin tapaisia, sinipunervia kukkia. Meren pauhu, aaltojen särkyminen rannan hiekkaan, autio nummi ja tuulen kohina vaivaismännyissä synnytti omituisen surumielistä, ikävän haikeata tunnelmaa.

Tarentumin lahden luoteiskulmassa olevasta Metaponton kaupungista kääntyy rata luoteista kohti mennäkseen Kalabrian ja Apenninien poikki ja laskeutuakseen Salernon lahden kohdalla Tyrrhenan meren rantaan. Tasaista maata kestää vielä kauan, mutta junan puhkuvasta äänestä ja hiljenevästä kulusta huomaa, että se tekee koko ajan nousua. Potenza nimisen kaupungin seuduilla alkaa jo vuoristo, joka vähitellen käy yhä jylhemmäksi. Rata koettaa seurailla pikku jokien varsia, jotka melkein vedettöminä oikuttelevat monin mutkin ja kierroksin rotkosta toiseen. Mutta kauan ei niistä ole radalle hyötyä, vaan pian täytyy sen ruveta puhkaisemaan vuori toisensa jälkeen. Tie on kohta paljasta tunnelia: tuskin ehtii juna saada kahden vuorimöhkäleen välissä hiukan raitista ilmaa, ennen kuin sen jo parkaisten täytyy syöksyä uuteen, kauan kestävään pimeyteen. Silloin tällöin saa nähdä syvän jyrkänteen, ammottavan kuilun, huimaavan korkean vuoren, ja samalla taas painua pimeyteen odottamaan uutta valkeutta. Tätä kestää tuntikausia ja muodostuu matka tällöin jonkunmoiseksi Salvator Rosan maisemien katselemiseksi.

Korkeammalle tullessa on sää muuttunut pilviseksi ja kylmäksi, ja pian yllättää junan räntäsade. Siellä täällä vuorten rinteillä näkyy lammaslaumoja sekä jokunen yksinäinen, kivestä muurattu, loivakattoinen talonpoikaismaja; se on asumukseksi melkoisen yksinkertainen, eipä suurin parempi fellahien hökkeleitä. Varsinaiset kylät — tahi ehkä ne ovat kaupunkeja — on rakennettu korkeitten vuorten huipuille, jossa ne ovat säännöttömine muotoineen ja muoreineen kuin joku keskiaikainen linna. Ne ovat jääneet sinne ehkä entisajan perusteella, jolloin ne rakennettiin tuollaiselle paikalle puolustustarkoituksessa. Potenzan ja Sicignanon kaupunkien väli varsinkin oli harvinaisen jylhää, autiota vuorimaisemaa, jossa saattoi nähdä, kuinka ehkä vuosituhansia vanha, rotkopaikkoja hakeva tie oli toisissa kohdin täytynyt muurata vuoren seinään, jota se pyrki ylöspäin viistoviistoon mutkitellen, kapeana ja kärsivällisenä. Kukapa tietää, vaikka olisi Caesar sitä myöten marssinut, tultuaan Egyptistä voittajana takaisin.

Sicignanosta lähdettäessä tapasi jo pimeä, kunnes vihdoin saavuttiin Salernoon. Siinä kulkee rata hetkisen aivan pitkin Salernon lahden rantaa, mutta hyvin korkealla jyrkänteellä. Ikkunasta saattoi nähdä himmeän kuun heikosti valaiseman meren, jonka aallot välkehtivät valkoisena vaahtona murtuessaan kalliorantaan. Taivaalla purjehtivat levottomina repaleiset myrskypilvet. Salernon kaupungin satama-allas ja sen kirkkaat tulet välähtelivät pimeyden läpi, ja kaukaa häämöitti korkeiden vuorien huippuja. Pian sukelsi sitten juna uudelleen tunneleihin ja rupesi kaarrattelemaan pitkin vuorten rinteitä, mennäkseen sen korkean niemen harjanteen poikki, joka erottaa Salernon lahden Napolin lahdesta. Jo rupeavat Napolin tuhannet tulet välkkymään ja Simeoni aavistaa jossakin läheisyydessä olevan Vesuviuksen mahtavan keilan; vielä hetkinen kuutamossa välkkyvää meren rantaa ja ollaan perillä. Pimeässä eivät veljekset osaa arvostella, onko lauseessa "nähdä Napoli ja kuolla" mitään perää; he tuntevat vain, kuinka harvinaisen huono katukivitys täryyttää heidät lopullisesti palasiksi tämän pitkän ja rasittavan matkan jälkeen.

* * * * *

Kirkkaana tervehti heitä seuraava, huhtikuun 18 päivä, jonka veljekset olivat päättäneet pyhittää Napolin näköaloille ja Pompejin raunioille. Londres-hotellin edessä kohoava synkkä, vanha Napolin linna viittasi puhuvasti tämän ennen itsenäisen Italian osan kolkkoon historiaan, mutta Napolin hilpeätä kansaa eivät mitkään synkät muistot näyttäneet painostavan. Nauraen se kuhisi kaduilla, joista monet olivat sangen upeita, täynnä komeita kauppoja. Mutta kauan ei tarvinnut siellä liikkua, ennen kuin oli pakotettu huomauttamaan, että puhtaus jättää sangen paljon toivomisen varaa ja että katukivitys on suorastaan kurja. Mitään syytä kuolla Napolin nähtyään ei suinkaan ole, vaan on siellä käynti päinvastoin omiaan aivan erikoisesti kiihoittamaan elämänhalua. Hetkisen kaupungilla harhailtuaan lähtivät veljekset ajamaan Pompejia kohti.

Katujen kivitys on tehty noin 30 x 50 cm suuruisista kivistä, joista ylen harvat tuntuivat olevan siinä asennossa, jossa niiden olisi pitänyt olla. Likaisuus ja löyhkä oli toisin paikoin syrjäkaupungilla aivan sama kuin Stambulissa ja kaduilla näytti kansa täälläkin pää-asiassa elävän, toimitellen siinä kaikenlaisia tehtäviään. Eräässä esikaupungissa tuntui makaroniteollisuus olevan vallitsevana, koskapa sitä oli tangoittain ja vyyhdeittäin kadulla kuivamassa; ehkä se lian lisä, minkä se siinä saa, antaakin todelliselle italialaiselle makaronille sen kuuluisan hyvän maun. Makaronintekijät itse eivät näytä ajattelevan, että katu on hiukan sopimaton kuivauspaikka.

Tummansinisenä, mahtavana möhkäleenä, raskaat pilvet riippuen kiireellään, on vasemmalla puolella Vesuvius. Tuntuu omituiselta ja kammottavalta ajatella, että tässä alla, syvyydessä, on ikuinen hehkuva ahjo, jonka savupiippu tuolla suitsuttaa sinertävään ilmaan hiukan vaaleata höyryä. Siellä on siis se tuli, josta ihmiset jo ammoin saivat käsityksensä helvetistä, sillä mistäpä muusta se olisi voinut syntyä? Näköala Vesuviukselle on muuten viehättävä, ja korkealla sen sinertävillä rinteillä olevat pienet valkoiset rakennukset herättävät epämääräisiä ajatuksia joistakin hädissään vaaralliseen paikkaan paenneista turvattomista ihanista olennoista. Siihen tunnelmaan, minkä Vesuvius pohjoismaalaisessa herättää, vaikuttaa ensiksikin se, että se on toiminnassa oleva tulivuori ja että se on niin synkällä tavalla kuuluksi tullut Vesuvius, ja toiseksi se, että se näin kaukaa katsottuna on todellakin kaunis, kun sini-autere sitä ympäröipi ja pehmeät pilvet koskettelevat sen huippua.

Mutta auto kiirehtii eteenpäin niitä esikaupungin katuja, joiden alla lepää Herculaneumin kaupunki kuolonuntansa. Oikealla puolella siintää Napolin lahti, kohonneiden sadepilvien, tummentamana, väliin heijastaen häikäisevästi pinnastaan pilvien välistä pilkistävää auringonvaloa ja sinikirkasta taivasta. Lahden toiselta puolen siintävät utusinisinä, niilläkin sadepilvet kiireellänsä, Vesuviuksen sisarkukkulat, ja niiden rinteiltä kirkkaina pilkkuina pienet kaupungit, Castellamare ja Sorrento. Lahden suulta siintää taas kuin satuharson takaa jyrkkärinteinen Capri, historian, romanttinen taruseppele kulmillansa. Näky on täyteläinen, ihmeen ihana, yllättävä ja suurenmoinen kauneudessaan.

Vihdoin saavutaan paikalle, joka on jo Napolista katsoen Vesuviuksen tuolla puolen, rinteellä, jonka jatkona jo tavallaan on Napolin lahden eteläranta. Tuosta korkeahkon, kummun reunalta kohoaa muurin tapainen ryhmä vanhoilta ja rappeutuneilta näyttäviä seiniä — siinä ovat Pompejin rauniot. Pian saapuvat veljekset sen vanhalle portille, muinoin nimeltään Porta marina, "Meriportti", ja astuivat alueelle, jossa 19 vuosisataa sitten sykki antiikin rikas elämä.

Pompejin arvoisa kansalainen Aulus Vettius Restitutus oli nukkunut huonosti yöllä elokuun 24 päivää vasten vuonna 79 j.Kr. Haukotellen ja pahalla tuulella ilmestyi hän cubiculumistaan ja vasta kun hän oli päässyt ihanan pylväskäytävä ympäröimään peristyliinsä, jonka keskellä oli sievä puutarha ja siinä omituinen, miespuolinen suihkulähde, tunsi hän mielensä virkistyvän, sillä kirkas auringonvalo antoi tuolle paikalle häntäkin, siihen tottunutta, viehättävää suloa. Hän meni katsomaan, olisiko hänen veljensä Aulus Vettius Conviva jo hereillään, ja huomasi, ettei hän ollut vielä kotonakaan. Kansalainen Vettius rypisti kulmiaan ja ajatteli: "Kaunis nainen tekee vakavankin miehen mielettömäksi!" Tuntien halua päästä ulkoilmaan hän sitten meni atriumiin, vilkaisi tricliniumiin ja antoi kaikkialla olevien ihanien seinämaalausten silmiänsä hyväillä sekä poistui kadulle, jossa vielä oli hiljaista. Ainoastaan maalaisten kuormia saapui jo sieltä täältä ajaa jyryytellen niille määrättyjä katuja myöten. Oli hyvin varhainen aamu.

Aulus Vettius läksi kulkemaan oikeastaan ilman päämäärää. Harhailtuaan Forumilla hän meni Abundantia-katua myöten niin pitkälle, että huomasi vihdoin olevansa Amphiteatterin luona. Tuntien halua istahtaa hän nousi sen korkeille reunamuureille ja rupesi katselemaan edessään olevaa näköalaa, kuten niin usein oli tehnyt: Aulus Vettius ihaili kaikkea kaunista. Etelässä oli Sarnon tasanko, täynnä puiden ja puutarhojen ympäröimiä pieniä taloja, ja sen toisella puolella korkea vuori, rinteillä taloja, puita, istutuksia ja viljelyksiä, kaikki loistaen aamun häikäisevässä valossa ihastuttavan kirkkaina; tuolla jatkuvat vuoret Sorrenton niemeksi ja lännessä kimaltelee mahtava meri. Caprin eriskummallisesti muodostunut kalliosaari aivan kylpee aamun säkenöivässä loisteessa. Koko maailma hänen ympärillään uiskentelee pehmeässä, sinipunervassa autereessa, joka hyväilee silmää ja tuudittaa sielun mieluiseen, nautintorikkaaseen tunnelmaan.

Silloin tuntee Aulus Vettius, kuinka muuri, jolla hän istuu, tärähtää. Säikähtyneenä hän nousee ylös, sillä hän muistaa hyvin, kuinka suunnatonta tuhoa vuonna 63 tapahtunut maanjäristys oli tehnyt. Kiireesti hän lähtee kotiansa kohti. Kadut ovat jo täynnä säikähtyneitä ihmisiä, jotka puolipukineissaan seisovat ja hätäilevät neuvottomina. Myöhäisten yöjuhlijain päästä häviävät viininhöyryt ja kaikkien kasvoilta kuvastuu pelko.

Mutta varsinaista maanjäristystä ei tulekaan, vaan sen sijaan alkaa Vesuviukselta kuulua kumeita jyrähdyksiä. Päivän valo tummenee yhä ja pian on melkein pimeä. Kauhistuneina ihmiset menettävät kaiken järkensä ja koko Pompeji on kohta riehuvan ja avuttoman tuskan näyttämönä. Ei ymmärretä, mitä tämä merkitsee, sillä maan tärähdykset, joita jatkuu, eivät ole vaarallisen voimakkaita, mutta mistä johtuu tämä pimeys? Kauhu ajaa vihdoin ihmisiä pakosalle, kohti meren rantaa, Stabiaeta ja Herculaneumia, ja kukin kuljettaa mukanaan mitä hänelle kalleinta on.

Tällä välin valmistaa suuttunut Vulcanus lopullista ja suurinta iskuaan. Vuosisatain kuluessa kraateriin kasautuneet kivet, multa ja vesi lennähtävät ylös, ja purkauksen voima on niin suuri, että koko vuoren yläkeila murskautuu, humahtaen ensin syvyyteen ja sieltä räjähdyksen lailla ilmaan. Suunnattoman suuria tuhkapilviä ja hohkakiviä seuraa mukana, pimentäen koko avaruuden ja ruveten satamaan tiheänä ja tappavana sateena alas rinteille ja ympäristöön. Samalla puhkeaa rankkasade, joka kastelee ilmassa olevan tuhkan märäksi liejuksi; raskaana, tukahduttavana sateena se painuu maahan, kukoistavan asutuksen ja kolmen onnettoman kaupungin päälle. Vihdoin rupeaa mahtava, punaiselta hehkuva laavavirta pursuamaan kraaterista valuen vastustamattomasti laajalle meren rantaan päin, tukahduttaen tieltään kaiken elollisen. Satavan liejun ja tuhkan kamala kohina, kivien jysähdykset maahan ja kattojen päälle, kuolevien ja haavoittuvien ihmisten parkuna, tulivuoren yhä uudistuvien purkausten jyminä ja maan alituinen tärinä, kaikki sysipimeän keskellä, kovan luoteistuulen puhaltaessa — Manala oli aukaissut porttinsa nielläkseen koko ihmiskunnan!

Silmät palaen hullun tavoin kiiruhtaa Aulus Vettius kotiinsa, koettaen suojella suutansa tuhkasateelta, joka oli tukahduttaa hänet. Talo on autiona. Hurjana kiiruhtaa Vettius atriumiin ja rahakirstulleen: se on auki ja tyhjä. Samalla tummenee kaikki sysipimeäksi ja katolta alkaa kuulua putoilevien kivien jymähdyksiä, impluviumin aukosta tunkee sisään tuhkaa ja liejua, ja tuolla jo murtuu katto yhdestä paikasta. Vettius tempaa käteensä muutamia kalleuksiaan, käärii päänsä viittaansa ja syöksyy uudelleen ulos.

Kaduilla vallitsee kauhea sekasorto. Kukaan ei tunne ystäväänsä eikä veljeänsä, vaan kaikki koettavat päästä pakoon. Minne? Meren rannalle, sillä on levinnyt tieto, että Plinius vanhempi on saapunut laivastollaan Misenumista pelastamaan turmioon joutuvaa väestöä. Meriportilla vallitsee kauhea tungos. Vettius huomaa kahlaavansa polvia myöten märässä liejussa ja tuhkassa, hän läähättää hädästä ja väsymyksestä. Äkkiä iskee putoava kivi häntä päähän ja hän kaatuu. Turhaan koettaa hän päästä jaloilleen, kostea lima tukahduttaa hänet niinkuin tuhannet muut.

Tuhka- ja kivisadetta kesti koko sen päivän ja seuraavan yön. Aamulla 25 päivänä oli ankara maanjäristys, ja tuhkapilvet olivat saapuneet jo Misenumiin saakka, niin että sielläkin oli niin pimeä kuin suljetussa huoneessa. Kun tuhkasade myöhemmin päivällä lakkasi, olivat Herculaneum, Pompeji ja Stabiae kadonneet maan päältä. Ainoastaan sieltä täältä kohosi näkyviin kattojen harjoja. Koko kukoistava Sarnon tasanko oli muuttunut erämaaksi.

* * * * *

Simeoni istuu Vettiusten talon peristylissä ja hieroo silmiänsä. Aurinko loistaa kirkkaasti valaisten sen vieläkin viehättävää pilaristoa ja sen uudistettua puutarhaa suihkulähteineen. Kaikkialla vallitsee rauha ja lepo, niinkuin ainakin tällaisessa antiikin aikaisessa talossa, joka oli ulospäin suljettu, maailmasta erotettu pyhäkkö; arkinen melu ei voinut sinne tunkeutua. Kirkkaina ja sangen hyvin säilyneinä loistavat hänen silmiinsä tuolta seiniltä maalaukset ja koristeet, jotka todistavat hienostuneesta, kauneusarvojen palvelusta harrastavasta mausta. Ja noita maalauksia katsellessaan saapuu hän kuvaryhmälle, joka kuvaa koko muinaisen Pompejin elämää.

Amoriinit siinä esittävät eri puolia pompejilaisten jokapäiväisistä puuhista, kaikki maalatut erinomaisella luonnehtimistaidolla, joka ilman erikoisempia viittauksia on tiennyt tulkita kunkin amoriinin osuuden ja tehtävän. Samalla on taiteilija osannut taitavasti säilyttää amoriinien lapsellisen herttaisen ja hilpeän keijukaisluonteen, niin että heidän puuhailunsa on rakastettavaa leikkiä, sominta, mitä taiteilijan sivellin lienee yleensä saanut aikaan. Tuossa esitetään lapsia: pieni amoriini pitää hanhea kainalossaan ja toinen odottaa herttaisesti ojennetuin käsin, että toveri päästäisi sen irti ja antaisi hänenkin sitä pitää; tuossa leikkii kolme toverusta "kuningasta ja aasia"; eräs pitää pystössä puumaalia, johon toinen, istuen kolmannen selässä, koettaa osua kivellä; paras heittäjä on kuningas ja huonoimman, aasin, täytyy ottaa hänet selkäänsä. Täällä työskentelevät amoriinit seppeleitten sitojina valmistaen niitä ruusuista, joita talonpoika-amoriini on tuonut kaupunkiin; tuossa taas eräs ostaa seppeleitä — hän on nähtävästi ylhäinen pompejilainen, joka parhaillaan valmistaa suurta juhlaa. Täällä puuhailevat amoriinit toimekkaasti öljyn valmistuksessa, tottuneesti käytellen puristinta ja kaataen valmistuneen tuotteen ruukkuihin; he tahtovat esiintyä edukseen, sillä onhan kauppaan saapunut hieno ostajatar, joka, ylhäisen näköisenä istuu tuolillaan. Nähtävästi koskee kauppa hajuöljyä, sillä ostajatar parhaillaan tunnustelee sen tuoksua. Ylhäisen, huolettomassa asennossa istuvan ostajattaren takana seisoo kunnioittavan jäykkänä orjatar-amoriini. Vielä muutakin nämä viehättävät keijukaiset osaavat: he pitävät kilpa-ajoja, he ovat taitavia kultaseppiä, jotka valmistavat mitä hienoimpia kultaesineitä, myydäkseen niitä sitten rikkaille ostajille; he valmistavat kauniita kankaita, viljelevät viiniä ja viettävät iloisia juhlia, ja poimivat kauniita kukkasia ihanalta niityltä. Mahdotontahan on luetella kaikkea, mitä muinaiset pompejilaiset tekivät.

Surumielin matkailija kulkee pitkin Pompejin ahtaita katuja, joiden kivitys on samanlainen kuin vieläkin Napolissa, joissa rattaiden syvennykset todistavat niiden vanhuudesta ja joilla kerran on vallinnut iloisen elämän melu. Kuljetaan talosta taloon ja nähdään kaikkialla todistuksia siitä, kuinka pitkälle antiikki kulttuuri jo oli ehtinyt elämän mukavuuksien ja sen viehätyspuolien hankkimisessa — ei puutu muuta kuin nykyajan tekniikka ja he olisivat kulttuurissaan olleet tasollamme. Sehän ei ehkä ole paljon, mutta korkeammallehan emme voi vertauskohtaamme asettaa. Pian selviää kulkijalle se, että kaupungin hävityksen jälkeen sieltä sittenkin on viety pois hyvin suuri, ehkä suurin osa kaikesta arvokkaammasta, ja sitä tehdessä on myös hävitetty lisää. Kun nimittäin tuhkasta jäi esiin törröttämään kattoja, mentiin niiden kautta sisään, jossa tietysti aluksi useimmat huoneet olivat vain vähän täyttyneitä, ja kuljetettiin siten pois arvoesineitä. Tätä tekivät pelastuneet, sillä Pompejin asukkaista ei liene sentään ainakaan itse kaupungin alueella tuhoutunut enempää kuin ehkä 2000, asukasluvun ollessa ehkä 20,000; tietymätöntä on, kuinka paljon tuhoutui kaupungin ulkopuolella. Paljon on täten myös harjoitettu rosvousta ja siten viety pois Pompejin esineitä. Kun sitten katot vähitellen murtuivat, täyttyivät huoneet kokonaan; loppuja silitettiin uusien rakennusten alustaksi ja niin katosi Pompeji vihdoin melkeinpä muistostakin: sen raunioita kyllä oli näkyvissä, mutta ei enää tiedetty, että siinä oli muinoin ollut Pompeji, Vasta 1763 päästiin selville, mikä tämä paikka oli ollut, ja siitä alkaen on kaivauksia pienemmin ja suuremmin väliajoin jatkettu meidän päiviimme saakka; kuitenkin on vasta korkeintaan puolet päässyt päivänvaloon.

* * * * *

Nyt on Pompeji tarkoin tutkittu ja kuka hyvänsä voi laajasta, kuvitetusta kirjallisuudesta siihen perehtyä. Väsyneinä yllättävistä vaikutelmista istuivat veljekset sen vierellä olevassa pienessä ravintolassa, maistellen Vesuviuksen rinteiden virkistävää punamehua ja katsellen mietteissään edessään olevaa ihanaa Napolin lahtea. Kaksi vanhaa italialaista ukkoa ilmestyy heidän vierelleen ja toisen säestäessä särisevällä kitaralla laulaa toinen tutun laulun Napolin kauneudesta. "Santa Lucia", kaiuttaa ukko värisevällä äänellä rakastetun lahtensa, kotiseutunsa ylistystä, ja Simeoni tuntee, kuinka Italian luonto ja kansa, kaikki se, mitä on siitä kuullut ja lukenut, hiljalleen synnyttää sitä omituista romanttista tunnelmaa, joka vuosisatoja on muita europalaisia viehättänyt, saanut heidät tänne tulemaan ja pannut heidät kaikesta huolimatta näkemään ja tuntemaan tuota romantiikkaa täällä todellisuudessakin. Vielä viimeinen silmäys merelle ja Vesuviukselle, ja veljekset ovat taas sukeltaneet huumaavan nykyaikaiselämän pauhinaan, muistellen Pompejissa käyntiään ja siellä heränneitä tunnelmia kuin kaukaista, ihmeellistä näkyä.