XLI.

Egyptiläisessä laulukahvilassa. — Orkesteri, laulajatar, kappaleen esitys ja yleisö.

Levähdettyään päättivät veljekset ottaa selkoa, voisiko muukalainen päästä näkemään egyptiläisten omaa "kansallista" huvittelu-elämää, joka arvattavasti paljon kertoisi heidän erikoisuuksistaan. Aikaisempi opas ei kuitenkaan vanhana miehenä enää jaksanut lähteä liikkeelle, vaan lähetti toisen, jolla oli koko etuhammasrivi kullasta ja paitansa päällä kulunut europalainen takki. Hän selitti, ettei enää ole olemassa sellaisia arabialaisia kahviloita, joissa esiintyisi "vatsatanssijoita" ja muita sen suuntaisia "taiteilijoita", koska englantilaiset olivat kaiken sellaisen kieltäneet. Mutta uudemmanaikaisia kahviloita, suuriakin, oli kyllä, ja niihin hän oli valmis herrat viemään. Lähdettiin siis ja melko turvallisella tunteella, sillä molemmat rotevat leijonanmetsästäjät tulivat mukaan, toisella turkkilainen puolikuunsa liivin rinnassa.

Opas kuletti seurueen arabialaiseen kaupunginosaan, sokkeloisten ja ahtaitten katujen läpi, joilla tungeksi nauravaa ja ilakoivaa egyptiläistä yleisöä. Varsin hyvin saattoi sillä matkalla nähdä, että Aleksandria on omistanut itselleen kaikki suuren merimieskaupungin paheet, joita räikeän avonaisesti harjoitetaan kokonaisissa kortteleissa. Omituista oli nähdä, että useissa paikoissa oli kadullakin vuoteita, uudenaikaisia vaskinuppisia rautasänkyjä, joissa näytti makailevan vanhoja naisia, ehkä povaajia ja myrkynsekoittajia. Koko tämä maailma oli niin inhoittava ja niin erilainen kuin mitä yleensä paljonkin maailmaa nähneenä, on oppinut mahdollisena pitämään, ettei sitä voi katsella ilman syvintä inhon tunnetta. Käsittämätöntä on, kuinka Englannin hallitus sallii tuon kaiken tapahtua, ellei esteenä ole haluttomuus sekautua liiaksi alkuasukkaiden tapoihin ja elämään, mikä tietenkin olisi vaarallista. Sanottakoon vain se, että pohjoismaissa olisi tällainen aivan mahdotonta, joskin kerrotaan pöyristyttäviä asioita jo Antwerpenin merimieskortteleista.

Vihdoin saavuttiin erääseen kahvilaan, joka ulkoapäin oli suuri, laudoista tehty rakennus, ja jonka nimi oli "Suihkulähteen teatteri". Jo kauas kuului sieltä yksitoikkoista soiton rämpytystä. Kun oli saatu piletit, jotka muuten olivat melko kalliit, tultiin suureen saliin, jossa istui paljon fetsi- ja turbaanipäistä yleisöä, juoden kahvia ja poltellen nargileh-piippua. Veljekset huomasivat olevansa ainoa valkoinen seurue tässä joukossa ja heihin suuntautui tutkivia ja vihaisia, kysyviä katseita. Opas antoi hiljaisia selityksiä, jolloin jännitys laukesi; eräs villin näköinen mies tuli sanomaan: "Saksalainen — hyvä! Englantilainen" — (nyrkin puristus ja hammasten kiristys). Veljeksetkin saivat eteensä välttämättömät kahvikuppinsa ja rupesivat katselemaan ympärilleen.

Korkean ja suuren salin toisessa: päässä oli europalaiseen malliin esityslava, "estraadi", näyttämö, jolla orkesteri istui. Se oli kokoonpantu seuraavasti: vasemmalla istui huilun puhaltaja, jonka soitin oli tehty bamburuo'osta; sitä puhallettiin päästä ja kylkeen oli tehty tarpeellinen määrä reikiä. Aleksandrian museossa näki Simeoni myöhemmin aivan samanlaisen, mutta se oli tehty norsunluusta. Huilunsoittajan oikealla puolella olevalla miehellä oli jonkunmoinen kupupohjainen, kitaran tapainen soitin, joka nähtävästi oli europalaista mallia. Seuraavalla oli edessään pöydällä suuren sitran tapainen soitin, mutta ei siinä ollut sitrassa tavallisia "polkimia"; se meni alituisesti epävireeseen, joten soittaja sai viritellä sitä lakkaamatta. Oikealla siivellä istui sitten kolme tukevaa äijää, joista yhdellä oli kädessään tamburinin tapainen helistin. Tällainen oli kahvilan orkesterin kokoonpano. Kaikilla soittajilla oli fetsi päässä.

Orkesteri oli ryhmittänyt tuolinsa puoliympyrään keskipisteessä olevan, korkeammalle jalustalle asetetun nojatuolin ympärille, joka kuitenkin oli käännetty yleisöön eikä soittajiin päin. Tuoli oli komeasti päällystetty, edessä jalkajakkara ja vieressä matala itämainen kahvipöytä. Veljesten tullessa sisään se oli tyhjä, mutta orkesterin jäsenet olivat paikoillaan, ahkerasti virittäen soittimiaan.

Hetkisen kuluttua vaelsi kuitenkin näyttämölle upea, nähtävästi täydelleen itämaisen maun mukainen kaunotar. Pukunaan hänellä oli jonkunmoinen valkoinen pusero, punainen, lyhyt hame, valkoiset sukat ja valkoiset, viimeisen muodin mukaiset parisilaiskengät. Päässä hänellä oli musta huntu, riippumassa taaksepäin. Tukka oli kiiltävän musta ja silmät tummat, mutta ihon väri oli europalaisesti vaalean rusottava ja kirkas, joten Simeoni tuli epäilleeksi hänen ehkä olevan jotakin kaukaasialaista rotua. Paljaissa käsivarsissaan hänellä oli ylen runsaasti kullanvärisiä metallikoristeita, renkaita ja rahoista tehtyjä ketjuja, kaulassa paksussa kultaketjussa suuri medaljonki, ja nilkoissa paksut kultarenkaat. Tummien ja kaarevien kulmiensa alta lähetteli hän katsomoon viileitä ja ylpeitä silmäyksiä, tervehtien ihailijoitaan tuskin huomattavalla hymyllä. Pää-asiana hänestä puhuen mainittakoon, että hän oli hyvin lihava, suoranainen rykelmä terveitä ja valtavia naisellisia muotoja, joita koko katsomo unehtui ihailemaan, hiljaisten "ah!"-huokausten kuuluessa kaikkialta. "Hän on kaunis kuin kuu!" innostui veljesten opaskin häntä ylistämään, ja myöntäähän täytyikin, että tuossa terveessä olennossa, joka esiintyi ilman minkäänlaista tekomakeata kiemailua, hillitysti ja tyynesti sekä arvokkaasti, oli sangen paljon harvinaista, eksoottista kauneutta. Uteliaina veljekset odottivat, mitä tästä piti tuleman.

Orkesterin loppumattomasti viritellessä soittimiaan istuivat siinä nyt yleisö ja kaunotar vaiti ollen ja tarkastellen toisiaan, väliin ajattelevalla ilmeellä maistaen kahvia ja vetäen pitkän ja viileän sauhun nargilehista, jonka vesi pulahteli hiljaisina kuplina. Kaunottarellekin tuotiin kahvia ja rupesi hänkin sitä siinä itsekseen maistelemaan, hieman raoittaen mehevän punaisia ja paksuja huuliaan, joiden välistä loistivat helmikirkkaat hampaat, ja välillä antaen hymyn häivähdyksen lennähtää kasvoilleen. Kun tätä jatkui kauan, rupesi Simeoni jo ihmettelemään, oliko tämä nyt aivan erikoinen, arabialainen ohjelmanumero, jossa oli vain vaivuttava hiljaiseen kauneuden ihailuun, kun orkesteri vihdoinkin tuntui saavan soittimensa vireeseen ja kaikki taiteilijat rykäisivät päättäväisesti. Samalla alkoikin esitys.

Sitramiehen sormet rupesivat hyppelemään kielillä vallan näppärästi, repien niistä kantelemaista helinää taitavasti ja varmasti; kitaramies täryytteli mandoliinimaista soitintansa tarmonsa takaa jonkunmoisella "plektronilla", ja huilumies pisti aseensa vasempaan suupieleensä pirahdutellen siitä ilmoille sarjan mitä konstikkaimpia lurituksia. Tamburiini alkoi helistä ja kaikki orkesterin jäsenet, joiden suu ei ollut mitenkään "ylösotettu", alkoivat myös laulaa. Jännittyneinä teroittelivat veljekset korviansa saadakseen mahdollisimman eheän kokonaiskäsityksen näin alkaneesta esityksestä.

Laulun sävel ja soitto oli Simeonin korville vierasta. Se ei ollut suinkaan mitenkään väsyttävän yksitoikkoista, mutta liikunta-ala oli silti melkoisesti rajoitettu. Samat nousut ja laskut siinä vaihtelivat, ja sävy oli haikeasti uliseva ja valittava. Ehkä sana "uliseva" kuvaisi laulun väriä parhaiten, sillä ääni tuntui tulevan jostakin kurkun perukasta, oudon värisenä ja todellakin "ulisevana". Somaa oli seurata laulajien ilmeitä.

Huilunpuhaltaja, joka nähtävästi oli soittimensa käsittelyssä mestari, puhalsi kuten sanottu toisella suupielellänsä, vääntäen siten kasvojansa hiukan kieroon. Siitä hän sai surumielisen ilmeen, joka sointui hyvin hänen soittonsa oneata tuulen huminaa muistuttavaan sävyyn. Kitaran soittaja lauloi intohimoisesti, vääntäen varsinkin korkeammilla asteilla kasvonsa hassunkuriseen irvistykseen; nähtävästi ei ääni tahtonut oikein mielellään tulla ilmoille, jolloin hän ponnistellessaan joutui aivan suonenvedon tapaisen ilmeen valtaan. Vertaukseksi saattaisi sopia sekin, että hän koko ajan koetti kuin uhallakin tirkistää aurinkoon. Sitran soittaja laulaa hujautteli voimakkaasti, mutta kohotti hassusti ylähuulensa oikeata puoliskoa, saaden hänkin siitä omituisesti kärsivän ilmeen. Oikealla puolella istuvat äijät vetelivät taas kuin ison pitäjän parhaat kirkkoveisaajat. Varsinkin vanhin, jo harmaissa oleva profeetan jälkeläinen, antoi ääntä kuin tynnyristä laskien, muistuttaen paljon venäläisestä kirkkobassosta, joita Simeoni oli kerran kuullut Solovetsin luostarissa. Mutta mitäpä teki nojatuolissa istuva kaunotar?

Hänhän oli pää-asia koko esityksessä, laulun johtaja, paras laulaja, ja samalla kapellimestari. Miltei huomaamattomilla oikean käden liikkeillä hän löi tahtia, yhtyen määrätyissä kohdissa itsekin lauluun. Hänen äänensä oli kirkas ja kova, täydelleen "kouluuttamaton", ei vastenmielinen, vaikka sekin tuli jostakin sieltä niskanikamien vaiheilta. Laulettuaan hän taas maisteli kahvia ja kiitti yleisöä sirolla, pienellä käden liikkeellä, hymyillen joskus joukkoon. Näin jatkui laulua kauan. Mitä he lauloivat? Veljesten opas ryhtyi selittämään.

Laulu kuvaa rakastuneen miehen lemmentuskia. Hän valittaa ja vaikeroipi, purkaen tunteensa ilmoille sydämensä syvyydestä; hän tuntee menettävänsä järkensä, ellei hän aivan pian saa rakastettuansa omakseen, tuota ihanista ihaninta neitoa, jonka ylistykseksi hän nyt, kuin toinen Korkean veisun laulaja, tuhlaa koko hehkuvan itämaisen kuvarikkautensa. Nyt saa laulu entistä valittavamman, sydäntäsärkevämmän sävyn, ja jokainen laulaja ääntää eräässä huippukohdassa merkillisen, itkua tahi nyyhkytyksen nikotusta muistuttavan ulahduksen, jollainen joskus sattuu keskellä kiihkeätä itkua. Kapellimestaritar varsinkin ulahti taitavasti. Simeoni säikähti ensin, että nyt loppuivat laulajilta äänivarat kokonaan, mutta eihän se niin ollut, vaan kuvasi tuo ulahdus rakastuneen miehen valituksen ja tuskan korkeinta kohtaa, ollen siis korkeimman laulu- ja esitystaidon osoitus.

Erikoista huomiota oli omiaan herättämään kahvilan hovimestari, joka liikuskeli alituiseen näyttämön läheisyydessä valvoen kaikkea. Kun esitys hänen mielestään kohosi erikoisen kauniiksi ja taiteelliseksi, kääntyi hän yleisöön päin ruveten voimakkaasti ja vaativasti läiskyttämään suuria kämmenlapioitaan ja huutaen samalla innostuneita hyväksymishuutoja näyttämölle päin. Aluksi yleisö pysytteli hiukan kylmänä ja pidättyväisenä, mutta kuta pitemmälle korkean veisun esityksessä ehdittiin, sitä enemmän se innostui. Kun säejakso päättyi, kuului kaikkialta ihastunut, pitkä "aaah!" ja voimakkaat käsien taputukset palkitsivat taiteilijoita hovimestarin suureksi ihastukseksi. Opas innostuu myöskin ja selittää fanaattisesti osoittaen suosiotaan: "Ettekö nyt ymmärrä ja kuule? Hänhän laulaa sydämensä syvyydestä, hänhän on sairas rakkaudesta, hänen armaansahan on kaunis kuin kuu veden yllä, hänen kyyneleensä vuotavat virtanaan!" Ylen innoissaan on myös veljesten takana, pylvään vieressä istuva, suonikas, laiha, pitkä ja turbaaniin puettu beduini. Pitäen vesipiipun letkua vasemmassa kädessään, takoo hän oikealla edessään olevaa pylvästä, niin että koko rakennus tärähtelee, ja huutaa kiiluvin silmin hyvähuutojaan. Selvästi saattoi nähdä, että runoudella ja musiikilla oli tähän yleisöön voimakas vaikutus ja että lyyrillinen, kukkaiskielinen lemmenrunous tuskineen ja riemuineen arvattavasti oli täällä tänäänkin sama kuin tuhat vuotta sitten.

Vihdoin pääsee esitys korkeimman kohtansa sivu ja siihen tulee nyt tyynempi ja samalla rauhallisesti riemuitseva sävy. Sehän onkin luonnollista, sillä nythän on rakastaja, yleisön puhjetessa huumaaviin ilon osoituksiin, vihdoinkin päässyt tarkoituksensa perille, saanut armaansa, joka on kaunis kuin kuu veden yllä, ikuisesti omakseen. Kuten elämässäkin, tasautuu tässäkin pian tyydytettyjen intohimojen myrsky, laulu ja soitto hiljenevät, kunnes kokonaan loppuvat. Esitystä oli kestänyt ainakin tunti. Simeonille jäi siitä se vaikutus, että se oli oikeastaan sangen korkealla taiteellisella tasolla, sillä se persoonallinen tehtäväänsä antautuminen ja huomattava haltioituminen, jolla laulajat ja soittajat esityksensä suorittivat, oli todistus vakavasta laulun ja soiton palvelemisesta, joka ehdottomasti teki kylmään muukalaiseenkin vaikutuksensa.

Ainoa taiteilija, joka ei kokonaan vaipunut esityksensä hurmioon, oli sitran soittaja, päättäen siitä, että hänellä, kun kappaletta kesti niin kauan, välillä tuli kova tupakantuska. Kesken lauluaan kaivoi hän, soittaen vain toisella kädellään, esille savukkeen, soitti ja lauloi taas hetken täydellä puhdilla, kunnes taas irroittaen toisen kätensä sytytti savukkeen niin sukkelasti, ettei siihen kulunut kuin pari kolme tahtia. Sitten hän aivan epätoivon vimmalla veteli pari kolme syvää henkisauhua, pisti näppärästi savukkeen syrjään ja rupesi taas soittamaan ja laulamaan niin tarmokkaasti, että hän muutamalla raapaisulla ja ulvahduksella "saavutti" toiset.

Veljesten takana, seinän vierellä, aivan näyttämön lähellä, istui muuan nuori egyptiläinen, johon laulajatar nähtävästi teki aivan järkyttävän vaikutuksen. Koko laulun ajan hän kuiskaili neidolle sanoja, jotka kaikesta päättäen sisälsivät jotakin muuta kuin hänen esityksensä ylistystä, koskapa hänen tummat silmänsä kiiluivat perin rakastuneesti. Laulajatar ei aluksi pannut häneen mitään huomiota, mutta kun nuorukainen nähtävästi tunsi laulun sankarin tuskat täydellisesti omikseen, kiihtyen aivan hurjaan lemmenpaloon ja heitellen näyttämölle sarjan mitä liikuttavimpia ja rukoilevimpia kuiskauksia ja ehdotuksia, menetti hän kärsivällisyytensä. Hän rypisti tummat kulmakaarensa synkäksi ukkospilveksi, leimautti niiden alta salaman, joka olisi ottanut hengen puhvelihärältäkin, ja veti suupielensä niin halveksivaan irveen, että rakastuneen egyptiläisen sydän jäätyi kauhusta. Masentuneena hän horjuen luikki tiehensä.

Kun orkesteri sitten, pidettyään hyvän aikaa väliä, jälleen sai soittimensa vireeseen, jaettiin yleisölle pieniä lehtisiä, joihin oli arabiaksi painettu jotakin; veljeksille selitettiin sen olevan Egyptin vapaudenlaulun, ja esitettäisiin se nyt. Suomennettuna kuuluu tuon lehtisen sisällys seuraavasti: [Ystävällisesti suomentanut professori Knut Tallqvist.]

Ilmoitus.

Suihkulähteen teatteri Meloniaukealla.

Yleisön huviksi tulee tänä iltana vienoääninen rouva 'Atîjât el Mansûrîja kuuluisan ja etevän soittokunnan avustamana esittämään hänen ylhäisyydelleen, rakastetulle johtajallemme, Sa'd Zaghlûl pashalle omistetun tervehdyslaulun, jonka eräässä teeiltamassa hänen ylhäisyytensä kuunneltavaksi esitti tekijä ja säveltäjä, muusikko, herra Ibrahim Abdallâh, jolloin se läsnäolijain mieleen teki erittäin syvällisen vaikutuksen. Se kuuluu:

"Noussut on autuuden aurinko valaisten vapaudella, Ja onni on tullut ilmoittaen isänmaalle iloviestit. Riemuitse siis, egyptiläinen, toivosta, yksimielisyydestä ja toimesta Niilinmaasi hyväksi! Tullut on onni, loppunut murhe. Oi, Herra, tee täydelliseksi yhteiselämämme Egyptin nousulla. Eläköön Egypti Niilineen lippunsa suojassa, oi, Herra, ja varjele sen onnea! Palauta sille sen kunnia ynnä täysivaltaisuuden nautinto, sillä sen se ansaitsee. Amen, amen, amen, amen."

Laulajatar, eli siis "vienoääninen rouva el Mansûrîja", ilmestyi taas tuolilleen ja niin alkoi esitys. Päättäväisellä ja innostuneella sävyllään sekä reippaalla tahdillaan se tekikin melkoisen vaikutuksen ja yleisön ihastus oli suuri. Käsiään huitoen otti se osaa esitykseen ja beduini takoi tahtia pylvään kylkeen, niin että jymisi. Sen jälkeen laulajatar nousi, teki yleisölle pienen kumarruksen ja poistui arvokkaasti, jättäen jälkeensä suuren määrän kaihoisia egyptiläisiä sydämiä.

Mutta orkesteri jäi edelleen paikoilleen, tarmokkaasti taas viritellen soittimiansa. Näyttämölle nostettiin tavallinen wieniläistuoli, josta veljekset ymmärsivät taas olevan jotakin uutta tulossa. Hetken perästä astelikin näyttämölle niin että palkit natisivat, oikein maankaatolihava mamma, kuin itse Niili-äiti, koreassa puvussa ja hyväntuulisesti naureskellen. Simeoni ihmetteli ensin, miksi hän ei istunut äskeisen laulajattaren nojatuoliin, mutta otettuaan hänestä entisen maanmittausoppilaan tarkalla silmällä erinäisiä tilavuusmittoja, ymmärsi hän, ettei eukko olisi siihen mahtunut ja että tuo toinen tuoli oli siksi nostettu esille. Eukko laulahti muutamia säkeitä lapsellisen hennolla äänellä ja naureskeli, saattaen egyptiläiset äänettöminä ja henkeään pidätellen häntä ihailemaan, mutta veljekset eivät enää enemmistä taidenautinnoista välittäneet, vaan läksivät astelemaan hotelliinsa, kulkien suljetussa rintamassa keskikatua.

Öinen Aleksandria vaikutti kolkolta, vaikka katuvalaistus olikin hyvä. Hoilaavia ja rähiseviä egyptiläisiä mennä hurrasi vielä kaikkialla, ja joskus saattoi nähdä englantilaisen sotilaan, joka arkana ja kiireesti puikkelehti pitkin seinuksia. Melu oli vieläkin sellaista, että jos Helsingissä jonakin yönä pidettäisiin moista pauhua, hälyyttäisi poliisi ylimääräiset voimat liikkeelle, sillä mitäpä tuollainen karjunta ja hoilaaminen voisi merkitä muuta kuin syntynyttä kapitalistisen yhteiskunnan hävittämisyritystä. Sanomalehtemme kirjoittaisivat laajoja ja siveellisestä närkästyksestä tiukkuvia pääkirjoituksia siitä tapojen turmeltumisesta ja mädännäisyydestä, joka Suomenkin kansassa, sen pahempi, on saanut vallan. Niin erilaista on maailma.