XXXVII.

Illanviettoa kansainvälisessä seurassa ja tyyppejä siitä. — Ahkera puuseppä. — Onneton lapsi. — Vihdoinkin merelle.

Huhtikuun 5 p. Edellisenä iltana saattoi hyvin havaita, kuinka kreikkalaiset ja muu kansainvälinen yleisö tällaisessa tapauksessa varustautuu iltaansa viettämään. Naisten salongissa kokoontuu väkeä pianon ympärille, josta kukin vuoronsa jälkeen koettaa houkutella esiin jonkunmoista musiikin nimellä kulkevaa ääniaaltojen sekasotkua. Innostuupa romaniattaremme särkyneellä äänellä laulamaankin, mutta tuntuu hänellä silloin ilmenevän paha ja kakistutteleva angina. Hänen äänensä on muuten kestävää, läpitunkevaa laatua, sillä kaikkina näinä päivinä se on kaikunut yhtämittaa korvissamme varhaisesta aamusta myöhään iltaan saakka, väsymättä, yksitoikkoisesti, kuin olisi keskeyttämättä pudisteltu pieniä kiviä särkyneessä pataranissa. Väliin hän saa anastetuksi vierelleen jonkunmoisen kavaljeerin tapaisen, jolloin hän huokuu viimeistä, lopullisen kuolinhetkensä edellistä, vaisua auringonlaskuhymyänsä, kaihomielisesti siristäen silmiänsä ja oikoillen lihavia, sormusten täyttämiä sormiansa. Mutta eipä tarvita monta tällaista hymyilyä, ennen kuin pihdeissä kiemurteleva kavaljeeri aavistaa vaaransa ja menee horjuen tiehensä, kasvoillaan säikähtynyt, mutta samalla kiitollinen ilme, ikäänkuin hän olisi ajoissa älynnyt astua syrjään ammottavan halkeaman reunalta.

Tuossa on pari ranskatarta, toinen jo ikäihminen ja toinen tuo aikaisemmin mainitsemani näyttelijätär, saanut muodostetuksi korttihummeriseurueen, johon he, nähtävästi lempeällä, mutta silti päättäväisellä väkivallalla ovat vetäneet osallisiksi kolmannen ranskalaisen, ja, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, vanhemman uljaista saksalaisista vapaaherroista. Suloista on nähdä, kuinka keskusvaltain ja ententen välinen ristiriita ja viha siliää täällä puolueettomalla alueella jäljettömiin, niin ettei vapaaherrankaan kasvoilla näy vilahdustakaan siitä julmasta koston hengestä, joka hänet täyttää meidän kanssamme keskustellessa. Niin, saattaisipa päinvastoin sanoa, että joka kerta, kun hänen katseensa lepää kultakutrisen näyttelijättären nukkemaisilla kasvoilla, hänen ilmeeseensä päinvastoin tulee jotakin sanomattoman hellää ja suojelevaista, ikäänkuin hän olisi löytänyt tämän helmen tainnoksista Kalaharin erämaasta ja valmistautuisi virvoittamaan hänen sieviä huuliansa. Korttihummerien konstit näyttivät muuten olevan näille naisille aivan selvät. Joka kerta kun nuo onnettomat miehenpuolet viivyttelivät korttia kädessänsä, lyömättä sitä pöytään kaikella sillä vauhdilla ja nopeudella, jota naiset näyttivät vaativan, rupesivat nämä osoittamaan ilmeisiä hermostumisen merkkejä. He katsoivat toisiinsa, katsoivat kattoon, rumpasivat pöytää sormillaan ja lattiaa jaloillaan, ja heidän kasvoilleen ilmestyi ihmettelevän surkutteleva ja sääliväinen hymy, joka puristi hikipisarat miesparkojen otsalle. Suurempaa riitaa ei tässä pelissä sentään synny, mikä osoittaa, etteivät he tunne korttipelin hienoimpia poängejä; huomaanpa päinvastoin kultakutrisen neidin aloittelevan vapaaherran kanssa hiljaista kuiskailevaa keskustelua, josta ei mahtane puuttua suloisia ja maagillisia sanoja, koskapa vapaaherra vilkaisee hiukan arasti ympärilleen.

Alasalongissa taas on koko seurakunta kokoontunut pitkän pöydän ympärille tehden siinä kuka mitäkin. Päättäväisimmin esiintyvät täälläkin korttihummerit, ja ovat he kaikki mustia, ja öljyisiä greekiläisiä, jotka käsittelevät likaisia lappujansa paatuneen ihmisen täydellisellä valmiudella. He pelaavat rahasta ja likaiset drakmat siirtyvät nopeasti läjästä toiseen. Jännittyneinä seuraavat äärestä peliä monet tummat helleenit, joiden ulkomuoto ei anna aihetta lohdullisiin ja toivorikkaisiin mietteisiin, mitä haudantakaiseen elämisen paikkaan tulee; niin, olenpa sitä mieltä, että heille pitäisi yhteisen hyvän nimessä oikein valtion puolesta opettaa kymmenet käskyt ja varsinkin se, jossa nimenomaan kielletään varastaminen. Huomautan tästä Tuomaalle, mutta tämä arvelee tyynesti näiden miesten olevan kaikesta päättäen sellaisia poikia, että niiden sieluun puraisisi väkevinkin hengenmies kulmahampaansa poikki.

Näiden pelaajain joukosta herättää erikoisesti huomiotani eräs kalpea ja väsähtänyt nuori mies, joka kuuluu olevan häämatkallaan. Hän on kansallisuudeltaan venäläinen ja on nyt vaihtanut rakkautensa pelihimoon; hänen tyttömäinen puolisonsa nojaa päätänsä hänen olkapäähänsä kuin taittuva lilja. Tuo musta pelaaja tuossa on siitä erikoinen, että hän kuittaa jokaisen menettämänsä drakman suurenmoisella ja valtavalla naurunräjähdyksellä, joka tulee kidan avautuessa sepposen selälleen kuin löyly saunan ovesta, kovalla voimalla. Se alkaa keskiregisteristä jonkunmoisella yääää-äänellä, jatkuu sitten ää-sävelellä alaspäin, kunnes päättyy yskänkohtaukseen. Sen loputtua hän tarttuu korttipakkaan ja jakaa sen aivan ajatuksen nopeudella. Indialainen kauppiaamme on saanut napinreijästä kiinni venäläisen insinöörin ja tuntuu selittävän hänelle Sokrateen oppia, johon venäläinen vastaa terävillä vastavedoilla Tolstoin tuotannosta. Ryssä on olevinaan hyvinkin intresseerattu, mutta pitää silti koko ajan silmällä nuorta amerikalaista missiä, joka parhaillaan selvittelee maailman mutkallisinta pasianssia. Tuolla on joukko suu ammollaan olevia englantilaisia ja ranskalaisia, joille toinen vapaaherroista juttelee aivan tosissaan, ja vahvistaen sanojaan nyrkin iskuilla, mitä hirvittävimpiä rosvojuttuja leijonista, leopardeista ja krokodiileista, joita hän kertomuksistaan päättäen on tappanut kuin heinäsirkkoja. Englantilaiset yrittävät opereerailla Indian viidakoilla ja tiikereillä, mutta se on aivan toivotonta: vapaaherra pyyhkäisee ylevällä käden liikkeellä koko Indian pöydän alle, hymähtää halveksivasti ja sanoo: "Look here!" Englantilaiset kähisevät kiukusta, mutta eivät parhaalla tahdollaankaan voi keksiä niin paksuja, mutta samalla niin todennäköisiä valheita kuin vapaaherra von Zülow.

Ennen kuin leijonat kuitenkaan ovat ehtineet saada lopullista suuruuttansa, katson parhaaksi poistua, mutta kauan kesti, ennen kuin melu salongeissa hiljeni. Piano huokaili valitellen rääkkääjiensä käsissä, romaniattaren kuiva ja tasainen ratuutus kuului herkeämättä, ja valtava "yääh-ääh-ääh-öhöhöm" ilmoitti tuon tuostakin, että taas oli drakma siirtynyt toiseen taskuun. Vihdoin vaikenevat muut, paitsi romaniatar ja piano. Koska romaniattaren suhteen kaikki inhimilliset vaientamiskeinot ovat tehottomia, päätän koettaa saada edes pianon hiljenemään, ja osoitan tämän tahtoni kolmella voimakkaalla nyrkin iskulla seinään, jonka kohdalla se on. Ääni katkeaa kuin leikaten ja olen näkevinäni, kuinka kiltti, Kretasta kotoisin oleva saksalainen nuorukainen hiipii nolona tiehensä. Vihdoin rupeaa laivan runko ankarasti natisemaan, josta arvaan romaniattarenkin menevän salaiseen makuupaikkaansa, ja toivon yölevon alkaneen. Ei kuitenkaan vielä: kannelta pudota mätkähtää mereen sotilas, ja ennen kuin hänet on saatu ongituksi takaisin ja siitä seurannut rähinä on vaiennut, on hyväinen puoli tuntia taas kulunut. Sitten vasta rupeaa Ismene tutisemaan kaikkialta kuuluvista, sitkeistä ja pitkistä, hyvin ahtaista raoista tulevista kuorsauksista, mikä talangi tuntuu olevan sen kaikille matkustajille yhteinen.

Aamulla heräsimme iloisen odotuksen vallassa. Yöllä oli satanut, mutta nyt lupasi jo kauniimpaa säätä. Koko eilisen päivän olivat puusepät korjanneet viereisessä laivassa kansihyttiä, ja oli eräs heistä höylännyt, mikäli olin voinut huomata, koko ajan samaa lautaa. Olin huomauttanut siitä Juhanille, joka sen johdosta oli pitänyt miestä tarkoin silmällä ja kovasti hermostuneena häntä hiljalleen pitkin päivää haukuskellut. Aamulla riensimme nyt ensi töiksemme katsomaan, miten hänen työnsä oli edistynyt, ja eihän vain: iloisesti nyökytellen höylätä krahnasi hän edelleen sitä samaa lautaa. Tarttumalla Tuomaan kanssa lujasti Juhania käsivarsiin estimme hänet tekemästä hirmutöitä.

Laivojen pillit parkuvat intohimoisesti ja kauan kukin: kuten kansakin ovat laivatkin hyvin äänekkäitä, vaikka vähemmänkin huutamisen luulisi riittävän. Syödään aamiaista ja ruvetaan odottamaan lähtöä, mutta siitä ei tulekaan mitään, sillä hallitus aikookin lähettää tällä laivalla Egyptiin jonkunmoisen muulien ja hevosten ostokomitean, jonka valmistumista meidän nyt täytyy odottaa. Alkaa intohimoinen kortinpeluu ja pianon rämpytys. Leijonain koko ja lukumäärä kasvaa aivan fantastiseksi.

Huomiotani herättää eräs laivalle tuotu, ehkä siinä 12 vuoden paikkeilla oleva tyttö, joka on joko juovuksissa tahi mielipuolisessa raivotilassa. Hän huutaa ja puhuu vaahto suussa, heittäytyy maahan ja potkii sekä tahtoo hypätä mereen. Sotilaat pitävät häntä kiinni ja uteliaita ihmisiä tunkeilee hänen ympärillään. Tuon lapsen tila on peräti huonosti, jonka näkee jo ensi silmäyksellä, mutta kreikkalaiset nauravat hänen puheilleen, joilla lienee erikoinen sisältö — se on nähtävästi heistä hauskaa kuultavaa. Otan hänestä tarkemmin selkoa ja saan kuulla hänen karanneen kotoaan Kretasta Atenaan, jossa hän oli joutunut paheen pesään. Sieltä oli poliisi hänet pelastanut ja pitänyt hallussaan, kunnes hänen äitinsä tuli häntä noutamaan. Äiti on rasittuneen ja vajavaisen näköinen, vanhahko ihminen; hänen kasvoillaan on sama idiootin ilme kuin tyttärelläkin. Tyttöpä oli kuitenkin ihastunut Atenassa oloonsa niin peräti, ettei millään tahtoisi lähteä kotiinsa, vaan pyrkii väkiselläkin tuohon mielipaikkaansa takaisin. Raivotilassaan kuuluu hän syytävän suustansa mitä raaimpia puheita ja kirouksia. Tälle sitten yleisö nauraa; äidit seisovat hänen ääressään lapsi sylissä ja kuuntelevat hartaasti. Ainoastaan yksinkertaisen näköinen kalastaja käy tempaamassa pois pienen tyttärensä, jota sentään hänen ilmeinen viattomuutensa oli suojellut ymmärtämästä, mitä tässä tapahtui. Tytön raivoa kestää koko päivän. Kapteeni ja ravintoloitsija koettavat sekä hyvällä että ankaruudella saada häntä vaikenemaan, mutta turhaan. Vasta sitten kun hän on saanut istua pimeässä ruumassa tunnin, katkeaa hänen sisunsa ja hän pääsee sieltä pois, luvattuaan olla vaiti. Hän on niitä ihmislapsia, joiden kohtaloa ei mikään voi ohjata toisaalle kuin minne voittamattomat taipumukset määräävät.

Kolmannen luokan matkustajat muuten asuvat kannella, johon he ovat leiriytyneet kuka mihinkin. Kaksi nuorta äitiä on lastensa kanssa — ehkä vuoden tahi parin vanhoja — hakenut itsellensä lokeron kajuutan seinän ja tavaroiden välistä. Iltaisin ja öisin on hyvin kylmää ja kosteata, joten ei voi säälittä noita lapsia katsella. Ehkä he kuitenkin ovat tähän ilmanalaan tottuneet, koskapa eivät kovin suuriäänistä hätää ilmoita. Katsellaan heitä ja muita, odotellaan, kävellään kannella, istutaankin; korttihummeritkin jo raukenevat, mutta romaniattaresta täytyy edelleenkin sanoa runoilijan sanoin: "Kauhealla mylly jauhaa ratinalla". Amerikalaiset missit kirjoittelevat kultaisilla säiliökynillään, kullan välähdellessä heidän hampaistaan, paksuja kirjeitä kotimaahansa, arvattavasti täynnä mitä ihmeellisimpiä, Akropoliilla käynnistä johtuneita väärinkäsityksiä. Ikävissään on Tuomas uskaltautunut maihin, josta hän tuo oudon näköisen, sarvekkaan kalan, pannen sen yläkannelle pelastusveneeseen kuivamaan.

Suuri laiva lähtee sotanäyttämölle, täpösen täynnä ammuskelevia ja hurraavia sotilaita. Muut laivat rupeavat huutamaan, mutta Smyrnaan verraten on niillä vihne kurkussa. Isänmaallisuus, mikäli se voi puhaltautua höyrynä laivan pillistä, on täällä paljon hillitympää.

Juuri päivällistä syödessämme tunsimme ruumiissamme ja ilmassa jotakin outoa: laiva oli lähtenyt liikkeelle. On tullut pimeä. Menemme kannelle katselemaan loistavaa tähtitaivasta, kirkkaana välkkyvää Venusta, jonka valo kimaltelee yhä levottomampana vyöryilevällä merellä. Kaukaa takaamme loistavat Pireuksen valot viimeisenä tervehdyksenä Hellaan mailta, jonka suuruuden ja vaiheiden todistajina ovat olleet nuo ikuiset, välkkyvät tähdet. Tunnemme lähtevämme sieltä rikkaampina kuin olimme sinne tullessamme.