XXX.

Turkkilaisten taide. — Kalatorilla. — Egyptiläinen ja Suuri basaari. — Kreikkalaisen kauppiaan luona.

"Sanotaan, että turkkilaisillakin on taiteensa", puheli Simeoni maaliskuun 28 päivän aamuna, herättyään virkistyneenä ja levänneenä kaikkien edellisen päivän monivaiheisten kokemuksien aiheuttamasta raskaasta unesta, ja hajamielisesti osoitellessaan sääriään housujen lahkeisiin, "mutta täytyypä tunnustaa, ettei rajoitettu tuntemukseni ole ainakaan tähän saakka tiennyt siitä ollenkaan." Ja valellessaan kasvojaan raikkaalla vedellä puhui hän edelleen: "Maalaustaidetta heillä ei tietysti ole, sillä eihän profeetta sietänyt mitään kuvia; kuvanveistotaidetta ei samasta syystä liioin; rakennustaide on heillä julkisissa rakennuksissaan sen sijaan ollut korkealla kannalla, vaikkakin se mielestäni, minareeteja lukuunottamatta, jotka he lienevät anastaneet jostakin Persiasta, on vain Aja Sophian tyylin matkimista, ilman sanottavaa kehitystä siitä eteenpäin; ja pelkäänpä pahoin, että varsinaiset arkkitehdit ovat hyvin harvoin olleet turkkilaisia — ehkä arabialaisia ja kreikkalaisia enimmäkseen. Mutta rakennustaiteen yhteydessä heillä näyttää todellakin kehittyneen omintakeinen koristetyyli, sillä nuo fajanssit ja muut sellaiset seinäpeitteet — niitä lienee vaikea määritellä muiksi kuin todella turkkilaisiksi. Tuo koristetaide on sitten ulottunut käsiteollisuuden, kuten aseitten ja sellaisten koristeluun, kulta- ja hopeatöihin, koruesineisiin, mattoihin ja muihin, joissa kaikissa saattaa olla myös byzantilaisen ajan perintöä. Kerrotaan, että turkkilaisilla on ollut eteviä runoilijoita, mutta minkälaisia, siitä ei länsimaissa taida olla paljoa aavistustakaan. Koskaan en ole sen sijaan kuullut turkkilaisten teatterista. Oletteko te?"

Kysymys oli kohdistettu Juhanille ja Tuomaalle, jotka kärsimättöminä odottivat Simeonin valmistumista, että olisi ajoissa päästy lähtemään Konstantinopolin kuuluisiin basaareihin. "Ei ole kuultu turkkilaisten teattereista", vastasi Juhani, "eikä niistä välitetäkään — syö nyt nuo munasi tuosta pöydältä, että päästään lähtemään. Kadulla on sinulle teatteria kyllin". Ja niin lähdettiin, Juhanin ja Tuomaan vakavasti neuvotellessa pitäisikö Simeonille panna talutusnuora kaulaan, ettei hän pääsisi ihan joka toisen askeleen päässä tyhmästi seisahtelemaan ja töllöttelemään. Herra Bennado, joka aamuvirkkuna miehen; oli heitä jo kauan odotellut, lupasi kuitenkin hoitaa Simeonin ja niin luopuivat toiset veljet talutushihna-aatteestaan. Tosimoslemilaisella tyyneydellä vaelsivat he nyt Galatan sillan poikki, halveksien katsellen siinä riehuvaa kristittyjen koirain roikkaa, sillä mielivätpä he omistaa itselleen turkkilaisen arvokkuuden. "Allah il Allah, la ilaha illah!" eli sinne päin ainakin. Sillan päässä he aluksi poikkesivat vierellä olevalle pienelle kalatorille katsoakseen, oliko täällä samanlaisia kaloja kuin Ilvesjärvessä.

Ei ollut. Tällaisia kaloja eivät veljekset olleet koskaan nähneet. Eivätkä kalastajia liioin. Edelliset olivat mitä merkillisimpiä litteäpäitä, leveäruumiisia ja jos mitä, niin että Tuomas jo kieltäytyi uskomasta, että niitä syödään, ja kolkoin ilmestys näiden joukossa oli kahdeksanjalkainen pirunkala. On toki hyvä, että luoja on karkoittanut Suomen vesistä pois tuollaiset hirviöt, sillä ilmestymällä äkkiä uimamiesten eteen aiheuttaisivat ne paljon satunnaista mielenhäiriötä, jota maassamme on jo muutenkin liiaksi. Olipa, koira vieköön, ilkeätä nähdä, kunne kalastajan korissa, mustan ja iljettävän liman seassa, oikoivat nystyräisiä käsivarsiansa etsien, ketä he imeä saisivat. Mutta kalastaja, joka muuten oli melkoisesti pirunkalan tyylinen itsekin, vaikka hänellä tosin ei ollut enempää kuin neljä ulotinta, oli iloisen näköinen, ikäänkuin olisi ollut hyvänkin saaliin omistaja. Tälläkin kalatorilla tuntui muuten vallitsevan se sama, koristeeton, asiain oikealta nimeltänsä sanomisen taito, josta kaikki maailman kalatorit tunnetaan, erittäinkin Lontoon Billingsgate; ainoa ero oli, ettei täällä ollut mitään rumia kala-akkoja, vaan paljaita kala-ukkoja, jotka tosin ainakin rumuudessa vetivät täysin kansainväliselle sisarkunnalleen vertoja. Tässä kalatorin läheisyydessä onkin sitten ensimmäinen pienempi, n.s. Egyptiläinen basaari, turkiksi "Missir Tsharsky". Se on aivan Walidé-moskean vieressä ja rakennettu samoihin aikoihin kuin se; tarkoituksena on ollut pitää siinä kaupan egyptiläisiä tavaroita, josta nimi. Se on oikeastaan vain katumainen, ahdas kuja, jonka päälle on rakennettu katto. Seinustat on jaettu noin kahden metrin levyisiin ja syvyisiin kopperoihin, joissa herrat kauppiaat sitten harjoittavat liikettänsä, Kun aurinko ei pääse sinne milloinkaan ja valoa tulee hyvin säästäväisesti, on siellä paitsi tavaroiden, myös muidenkin ainekokoomusten enemmän tahi vähemmän miellyttäviä lemuja, joista itse kauppiassääty ei kuitenkaan näytä välittävän, vaan oleilee yhtä tyytyväisenä kuin vallitsisi siellä paljas ruusujen ja kukkaisten tuoksu. Sen tavaroista jäivät Simeonin mieleen runsaat ja merkillisen näköiset lääkekokoelmat, joita siellä myytiin kaikesta päättäen ilman minkäänlaista lääkintähallituksen tahi apteekkien tarkastajan kontrollia. Vaikka suurin osa noista n.s. "lääkkeistä" olisikin paljasta humbugia, on joukossa varmasti kaupan myös sellaisia suloisia aineita kuin opiumia ja hadshishia, joita ei sentään ainakaan Konstantinopolissa pitäisi myydä ensimmäiselle kymmenellä piasterilla ostajalle. Itämaat ovat myrkynkeittäjien kotimaata ja varmasti siellä on säilynyt näiltä aloilta salaistietoja, joilla vielä tänäkin päivänä suoritetaan äkillisiä pois menoja ja maahan lankeamisia. Simeoni katseli noita punaisia, keltaisia, harmaita ja jos minkä värisiä myrkkykasoja mitä syvimmällä epäluulolla ja vastenmielisyydellä, mutta myös mielenkiinnolla, sillä olihan hän usein, kun oli vähän paremmin tapella nujuutettu toukolaisten kanssa, keittänyt veljilleen ankaraa lääkettä viinasta, ruudista ja keltaisenruskeasta tervasta.

Viivähdettyään sitten hetkisen vieressä olevalla avonaisella, puistikon tapaisella paikalla, jossa maanantaisin pidetään kukkaismarkkinat, ja katseltuaan siinä rähiseviä itämaalaisia ja kaupustelevia ryssä parkoja, ynnä monenlaisia ammattilaisia, kuten partureita, nurkkasihteereitä, ennustajia ja silmänkääntäjiä, mikä kaikki meno ja pauhu täytti heidät vilpittömällä kummastuksella, lähtivät veljekset n.s. Suureen basaariin, turkiksi tunnettu nimellä "Büjük Tsharsky". Jo byzantinolaisena aikana oli tällä samalla paikalla, ei kaukana äskeisettä basaarista, samanlainen kauppahalli, mutta pienempi, ja sisältyy se vieläkin tähän nyttemmin kokonaisen korttelin laajuiseen rykelmään. Se on umpinainen laitos, jaettu lukuisilla kauppakujilla useihin eri osastoihin, ja kujat on kaikki katettu, joten valoa tulee sinne pienistä valoaukoista sangen säästäväisesti, haju ja hygieniset olot ovat sen mukaiset. Tuntia ennen auringonlaskua ajetaan sieltä kaikki pois ja mahtavat portit suletaan. Se on suoranainen mehiläispesä, jossa kulkiessa ilmansuunnat pian sekaantuvat niin kokonaan, etteivät ne tahdo enää selvitä sieltä tultuakaan. Siksipä on sinne paras mennäkin luotettavan oppaan johdolla.

Arkisen elämän alalta on nyt tämä basaari Konstantinopolin päänähtävyys, sillä siellä on näytteillä kaikki se, mitä Turkin valtakunnassa käsityötaito matkaansaattaa. Eikäpä se, ikävä kyllä, enää rajoitu siihenkään, vaan on siellä myytävänä myös paljon sellaisia "itämaisia" tuotteita, joiden oikea lähtöpaikka on jossakin Saksan, Ranskan tahi Englannin tehtaassa, takanansa joukko kaljupäisiä ja arvokkaan näköisiä ukkeleita, jotka pitävät hauskoja "johtokunnan kokouksia". Mutta turisti, jonka suu on kummastuksesta niin ammollaan, että siitä mahtuisi ajamaan sisään vaikka Herr Fiaker, ei tuota huomaa, vaan vaipuu mitä vilpittömimpään "itämaisen loiston" ihailuun.

Ja onhan siellä sitäkin, on mattoja ja muuta kudontatavaraa, väreiltänsä ja koristeiltansa hivelevän taiteellista, on kulta- ja hopeaesineitä, kimmelteleviä filigranitöitä, jalokivikoristeita, jos mitä — turhaa ja mahdotonta on luettelemalla koettaa antaa kuvaa kaikesta siitä moninaisesta tavaramäärästä, joka siellä on nähtävänä. Vanhojen aseiden ja muiden muinais-esineiden kauppa on hyvin tärkeä puoli basaarissa, ja lukemattomat lienevät esimerkiksi ne rikkaat amerikalaiset kodit, joihin on hankittu "itämaiden loistoa" haalaamalla täältä basaarista tonnittain kaikkea vanhaa rojua, joukossa ehkä arvokastakin, mutta enimmäkseen arvotonta, herrojen moslemien hykerrellessä käsiään ja huutaessa Allahia avukseen, kun he ihmettelevät noiden uskottomien koirien uskomatonta typeryyttä. Sillä nämä kauppiaat luultavasti itse tuntevat hyvinkin tarkoin tavarainsa sekä muinais- että muunkin arvon. Näki Simeoni sitten kirjojakin myytävänä, mutta oli ne painettu aivan toisella tyylillä kuin esimerkiksi "Huutavan ääni korvessa", tuo kauhea kirja, jossa puhutaan siitä tulisesta järvestä, niin, eipä Simeoni huomannut niissä muuta kuin mitä merkillisimpiä koukeroita ja pisteitä, jotka sisälsivät häneltä salattua viisautta. Hän painoi kirjan, joka muuten oli oikein hieno ja kauniisti sidottu, nopeasti kiinni, sillä olisivathan ympärillä pilvenä parveilevat lihavat kärpäset pian voineet tehdä sinne eräitä liikapisteitä ja siten tapaturmaisesti turmelleet koko profeetan tarkoituksen, aiheuttaen tarpeettomasti oppinutta ja riitaista selitystyötä.

Basaarin kauppiaat olivat mahdottoman halukkaita kaupantekoon. Tuomas huomautti vakavasti, että länsimaiden kauppa-apulaisille olisi annettava stipendejä täällä käyntiä varten, että he oppisivat huomaamaan, miten ostajia on kohdeltava. Niin, täytyy olla sangen vankka mies päänsä puolesta, ettei tule liian ylpeäksi ja rupea luulemaan itsestään aivan mahdottomia, kun tuollainen kreikkalainen, armenialainen tahi juutalainen lurjus — sillä näitä jaloja kansallisuuksia taitaa basaarin sääty enimmäkseen olla, koska turkkilainen kuuluu olevan liian rehellinen kauppiaaksi — sileänä ja makeana tervehtii, tarjoo tuolit ja tupakat sekä puhuttelee rauhallisesti korkeilla arvonimillä ja kunnianosoituksilla. Ellei yksi tavara kelpaa, tarjoo hän kohta toista, hän kohottaa sitä ilmaan, että valo paremmin siihen sattuisi, ja kehuu sen kauneutta — ah! — makustellen kielellään ja vaipuen hetkeksi sanattomaan ihailuun. Ja sitten se on niin halpa, kerrassaan halpa, ettei se maksa mitään, ei mitään! "Tehkää, jalo herra, kurjalle palvelijallenne se armo, että otatte häneltä lahjaksi tämän vähäpätöisen kapineen, joka tosin on liian huono Teidän Korkeutenne omistettavaksi…" — "Sinä taidat koettaa pettää minua!" tuumi synkän epäluuloisesti Tuomas, joka hetkeksi oli viehättynyt katselemaan vähän lähemmin erään kauppiaan tavaroita ja joutunut kohta tuon hummerin pihteihin. Mutta herra Bennado raastoi hänet pois ja niin päästiin siitä kuilusta, sillä ellei huvin vuoksi aivan välttämättä halua tulla perinpohjin puijatuksi, on paras olla täällä mitään kauppoja tekemättä.

Kävellessä ja katsellessa kirjavaa itämaista elämää, tavaramääriä ja -lajeja, ihmisiä, alituista kahvin juontia, outoja naamoja ja hälinää, kuluu aika pian, ja niinpä astuivat veljeksetkin vihdoin ulos kirkkaaseen ilmaan, päättäen mennä erääseen herra Bennadon suosittelemaan (hänellä arvattavasti oli liikkeestä osto-osuus) kreikkalaiseen kauppaan ostaakseen jotakin vähäpätöistä muistiksi sopivaa. Siitä syntyi jalo kohtaus, sillä olivatpa veljekset kerrankin päättäneet panna kovan kovaa vastaan, s.o. tinkiä niin, että sitä itse kreikkalainenkin kauhistuisi.

Heidät otettiin vastaan sydämellisesti ja riemuiten kuin vanhat, kauan kadoksissa olleet, jopa jo kuolleiksi luullut ystävät. Viivana läksi eräs noutamaan kahvia, toinen tarjosi tuolit ja kolmas tupakat, ja tunnelma oli heti paikalla niin kodikas, niin herttainen, että ihminen harvoin saa täällä matoisessa maailmassa sellaista kokea. Kun sitten oli juotu turkkilaiset kupposet, vedetty henkisauhut, rupesi kauppias, kreikkalaiseksi sangen kookas ja muuten hyvin muhoileva mies, esittelemään tavaroitaan. Niitä hänellä oli kaikenlaisia, siroista hopea- ja kultaesineistä alkaen mitä ihanimpiin koruompeleisiin saakka. Auliisti näytteli hän kaikki ja katselemista siinä olikin.

Mutta veljekset pysyivät uskollisina päättämälleen taktiikalle. Osoittamatta pienintäkään ihastumisen merkkiä rupesivat he tarkastelemaan tavaroita väsyneellä ja kyllästyneellä ilmeellä, haukotellen niin, että leukapielet rutisivat, ja aina väliin viskaten jonkun maton tahi muun katselemansa esineen syrjään. Sitten he rupesivat tyytymättöminä haukuskelemaan, aloittaen ensin koko Konstantinopolista yleensä ja kaartaen sitten vähitellen nimenomaan juuri tähän kauppaan ja näihin tavaroihin, joita ei suorastaan kehdannut viedä mihinkään Europan parempiin paikkoihin. Kauhistuneena ryhtyi kauppias vastaväittelyihin. Levitellen käsiään ja kohottaen niitä tuontuostakin taivasta kohti hän vannoi, että hienompaa tavaraa on maailmassa mahdoton valmistaa, että vaikka luoja itse perustaisi verstaan, ei siinä tehtäisi niin hienoa filigrani- ja emaljityötä kuin mitä näissä koruesineissä on. Veljekset eivät kuitenkaan hellittäneet, vaan kylmäverisesti ja säälimättä panivat kaikki niin pataluhaksi kuin suinkin osasivat. Kreikkalaisen silmät muljahtelivat kauhusta, mutta herra Bennadon nauru kajahteli kirkkaana.

Vihdoin sitten veljekset valitsivat eräitä pikkuesineitä ja muutamia koruompeleita sekä kysyivät kuin sivumennen, kuinka suunnattoman suuri nylkyhinta niillä mahtoi olla. Silloin kauppiaan silmät välähtivät viekkaasti, sillä hän oli alusta saakka ymmärtänyt, että kyllä tässä haukkumisesta huolimatta lopuksikin on kaupanteko kyseessä. Iloissaan hän kiiruhti lyömään valituille tavaroilleen niin huikean hinnan, että jos se olisi muutettu kullaksi, siitä olisi voinut takoa paksun kaulaketjun. Veljesten ilme ei värähtänytkään. Juhani tarkasteli tavaroita kirjaimellisen asiallisen näköisenä, äärettömän tarkkaan, ja ilmoitti sitten vastatarjouksensa. Se oli suunnilleen neljäsosa kauppiaan vaatimasta hinnasta. Herra Bennadokin kalpeni huomattavasti.

Alkoipa tässä nyt ankara kamppailu, jossa monta kertaa tuskan hiki pusertui herra kauppaneuvoksen otsalle. Hän esitti lukemattomia eri syitä mainitsemansa hinnan kohtuullisuuden perusteeksi, kertoen tavarain syntyhistorian pienimpiä yksityiskohtia myöten, kuvaten sen suunnattoman huolen ja vaivan, joka on sen valmistamisessa, ja ylistäen kuiskaamalla sitä jaloa ammattitaitoa, jota se osoittaa. Kaikki turhaan. Juhani ja Tuomas olivat kivikovia; persialainen satraapi tahi venäläinen santarmi olisivat heltyneet ennen kuin he. Vihdoin Tuomas sanoi: "Olkoon; maksan Teille näistä tavaroista hyvän hinnan." Ja hän kokosi taskuistansa sinne väkisinkin jääneet Itävallan ja Unkarin kruunut, Serbian dinaarit ja Bulgarian levit, muodostaen niistä numerosummaltaan suuren ja paperitilavuudelta vielä suuremman tukun. "Kas tässä", sanoi hän, "tämän kaiken maksan mielelläni noista tavaroista", ja hän ojensi tukun kauppiaalle. Vakavana otti tämä sen vastaan, sylkäisi näppiinsä ja rupesi laskemaan, käyden tarkkaan läpi koko tukun. Sitten hän sanoi vapisevalla äänellä: "Omatuntoni ei salli minun tuottaa lähimmäiselleni niin suurta vahinkoa. Tässä on liikaa. Ottakaa takaisin tämä." Ja vakavana antoi hän Tuomaalle takaisin kahden dinaarin setelin.

Koska mies osoitti olevansa leikkiä ymmärtävä, heltyivät veljekset hieman ja Juhani korotti vähän tarjoustaan. Tästä ihastuneena pudottaa jysähdytti kauppiaskin hintaansa, kunnes riitaraha hupeni mitättömän pieneksi ja lopuksi hävisi kokonaan. Niin päätettiin kaupat ja kun molemmat puolet näyttivät olevan tyytyväisiä, oli kaikki hyvin. Rakkaasti ja herttaisesti hyvästeltiin taas, sillä erottiinhan ijankaikkiseksi.