XLVII.

Napolista Romaan. — Pietarin kirkko. — Paavalin kirkko. — San Pietro in Vincoli ja Michel Angelon "Moses". — Santa Maria della Vittoria ja Berninin "Pyhä Teresa". — Vatikaanissa. — Sikstiniläinen kappeli. — Forum Romanum. — Colosseum. — Katakombit. — Kaksi kallisarvoista Roman hautaa.

Mentäessä Napolista Romaan kulkee rata koko ajan pitkin lakeata maata, joka on kaikkialta aivan puutarhamaisesti viljeltyä. Idästä siintävät kuitenkin juhlalliset sinertävät vuoret, jotka ovat vuorimaisemiin tottumattomalle aina nähtävyyksiä. Radan sitten erotessa rannikosta ilmestyy vuoria länsipuolellekin, mutta tie itse noudattelee tasaista maata.

Siellä täällä vuorten huipuilla näkee kylän, linnan tapaisen rakennuksen, tornin tahi muurin kappaleen. Tuolla on keskellä tasankoa vanha, nelikulmainen torni, jonka yläosa on sortunut; kirkuen parveilee sen ympärillä naakkalauma. Tuossa herättää huomiota aivan radan vieressä, korkealla, jyrkkärinteisellä kalliolla oleva kylä, jonka asumukset ja muurit keskiaikaisen näköisesti noudattelevat jyrkänteen reunoja; eipä tarvitsisi paljon maanjäristystä, ennen kuin ne tippuisivat tuolta reunoilta kuin muurilaasti. Täällä, jossa maanjäristyksiä tapahtuu, ei niitä näytetä kuitenkaan pelättävän.

Romaa lähestyttäessä kiertää rata länsipuolisten kumpujen reunaa kaupunkia kohti, joka loistaa kaukaa lakeudeltaan, ylinnä Pietarinkirkon korkea kupooli. Pian vangitsevat katseen roomalaisen vesijohdon muinaiset jätteet, jotka korkeina muurin kappaleina seisovat tasangolla, vieläkin juhlallisena merkkinä entisajan voimakkaasta rakentajakansasta. "Kuinka mahtava sivistyksen kehto onkaan Välimeren allas ollut!" täytyy vaeltajan huudahtaa, sillä toisen toistansa suuremman kulttuurin muistomerkin hän sen aurinkoisilta rannoilta tapaa. Vielä hetkinen, ja veljekset ovat saapuneet "ikuiseen kaupunkiin". "Milloin Roma perustettiin?" kysyi Simeoni entisen lehtorin äänellä Juhanilta, joka hetkeäkään miettimättä vastasi Melanderin kuuluisan oppikirjan mukaan: "Seitsemänsataaviisikymmentäkolme". Seurasi sitten toinen, yhtä tärkeä kysymys: "Milloin Sulla kuoli?" "Seitsemänkymmentäkahdeksan." "Hyvä on", arvosteli nyt Simeoni, "vielä sinulla näkyvät olevan selvillä Roman historian patsasvuodet, joitta ei ihmisen elämää yleensä voisi ajatellakaan mahdolliseksi". Romaa perustettaessa oli kuitenkin Ramses II ollut jo seitsemänsataa vuotta muumiona, joten paikkakunta, jolle veljekset nyt olivat saapuneet, oli ijältään oikeastaan nuorenpuoleinen. "Onhan näitä nyt jo nähty vanhempiakin!" hymähteli Tuomas, kun tästä puhe tuli. "Ei tartte roomalaisten yhtään ylpeillä!"

* * * * *

Veljekset ovat ajaneet Pietarinkirkolle ja huomanneet, että sen suuresta kupoolista ei saa oikeata käsitystä siksi, että tuota jättiläiskirkkoa täytyy katsoa liian läheltä. Päästäkseen vaikuttamaan mahtavalla suuruudellaan täytyisi sen olla korkeammalla paikalla, eikä lähistöllä saisi olla mitään rakennuksia. Ja kun mennään kirkon pääportaita kohti, uppoaa kupooli vähitellen kirkon "sisään", niin että portailla seisten sitä ei näe enää ollenkaan. Goottilaisissa kirkoissa taas, joissa kaikki oikeastaan on vain tornia, on vaikutus sitä jylhempi, kuta lähempänä kirkkoa seisoo, oli ympärillä rakennuksia vaikka kuinka paljon. Tähän nähden oli siis Pietarinkirkko Simeonille pettymys.

Sisään tullessa huomaa pian, että sen mahtava suuruus ei pääsekään vaikuttamaan, vaan pettyy silmä luulemaan kaikkea pienemmäksi kuin mitä se todellisuudessa on. Sehän ei liene kuitenkaan ollut tarkoitus, vaan päinvastoinhan on haluttu rakentaa pyhäkkö, joka jylhällä suuruudellaan ikäänkuin musertaisi ihmisen ja saisi hänet ehdottomasti antautumaan masentuneeksi Jumalan suuruuden palvojaksi. Seisoessa oven suussa ja katsoessa kirkkoon ei kupoolia tiedä olevankaan; siltä kohdalta katsottuna vaikuttaa kirkko matalahkolta ja painostavalta. Sitä heti syntyvää, suurta ja kohottavaa tunnelmaa, joka valtaa katsojan hänen astuessaan Aja Sophiaan, ei täällä ole, vaan kiintyy huomio heti kaikkeen siihen barokkiin komeuteen ja loistoon, jolla kirkko on sisustettu.

Vasta kirkossa hetken liikuttuaan tulee huomaamaan sen valtavan suuruuden. Tuossa vasemmalla, mielestäsi ehkä noin kymmenen metrin päässä, on seinässä vihkivesimaljakko, jota kaksi lihavaa ja pulleata barokki-amoriinia kannattaa. Luulisit noiden enkeleiden olevan korkeintaan ehkä puoli metriä pitkiä; lähelle tullessasi huomaat, että sinne oli ensinnäkin matkaa ainakin 25 metriä ja että nuo enkelit ovat vähintään kaksi metriä pitkiä. Silloin vasta rupeat ällistyneenä arvioimaan kirkon todellista suuruutta. Signore Enrico Oppi, entinen oopperalaulaja, joka on sodassa tullut hermosairaaksi eikä voi enää esiintyä, vaan harjoittaa muukalaisten opastamista ammattinaan, antaakin muutamia kuvaavia tietoja kirkon valtavasta tilavuudesta. Hän pyytää kanssansa kävelemään kirkon perälle päin, joka oikeastaan näyttää olevan sangen lähellä; kävellään hyvä hetki, mutta vielä ei olla toisessa päässä, sillä sinne on matkaa 187 metriä; käveltyäsi lisäksi kirkon poikkilaivan päästä päähän, olet suorittanut uuden, 137 metrin pituisen matkan. Paljon ei siis kirkossa tarvitse astuskella, ennen kuin on kulkenut useita kilometrejä. Kupoolin suuruudesta saa käsityksen vasta päästyään sen alle, vaikka siihenkin nähden täytyy huomauttaa, että se vaikuttaa pienemmältä kuin mitä se todellisuudessa on; sen korkeus on sisältä 123 metriä.

Pietarinkirkko on sisustettu kaikella mahdollisella katolisella loistolla ja komeudella, käytellen tuhlaten eriväristä marmoria ja kultaa, mutta niinpä hakeekin sieltä turhaan todellista yhtenäisen taiteellisen kokonaisuuden luomaa tunnelmaa. Siinä kyllä kuvastuvat tarkoin ne 200 miljoonaa markkaa, jotka rakennus aikoinaan maksoi ja jotka koottiin anekirjeillä ja muilla tempuilla maailman tyhmiltä ihmisiltä, mutta sangen vähän se henki, joka elähdytti tällä paikalla Neron aikana kärsineitä marttyyrejä. Se onkin ehkä merkillisempi rakennusteknillisenä kuin rakennustaiteellisena tuotteena. Niinpä katsoja ihmetteleekin sitä hiukan samoin tuntein kuin Eiffel-tornia, unohtaen olevansa kirkossa ja miettien niiden miesten taitoa, jotka sen rakensivat; syvällä kunnioituksella hän ajattelee Michel Angelon neron suuruutta katsoessaan huikaisevan korkeaan kupooliin, joka on tuon jättiläisneron suunnittelema ja rakennuttama.

Yksitoikkoisella äänellä lukee tuolla erään sivualttarin ääressä pappi messua ja uskovaista kansaa polvistuu hänen edessään, säätyyn ja pukuun katsomatta; uudelleen tulee täällä kysyneeksi, mikä naivina pitävä voima mahtaa katolisella uskonnolla olla, kun se noin tarkoin, tiedosta huolimatta, kahlehtii sielut jalkainsa juureen? Sekavin tuntein, jättää tämän paavillisen vallan muistomerkin ainakin protestanttisen papin poika.

Romassa on 400 kirkkoa. Tuskinpa lienee sitä vuorokauden hetkeä, jolloin siellä ei luettaisi messua Jumalan kunniaksi. Kummastuneena täytyy sitä muistaessaan pysähtyä miettimään, onko tällä palvonnalla mitään todellista merkitystä nykyajalle, aikamme ihmiskunnan sielunelämälle, vai onko se harvinaista ja outoa jäännöstä menneiden aikojen taikauskosta, joka ehkä pitäisi kieltää? Koska on todennäköistä, että kirkko, niin paavilainen kuin protestanttinenkin, uskonnon palveluksessa voi antaa sieluille sitä lohdutusta ja rauhaa, joka saavutetaan ainoastaan aavistelevan ja toivovan tunteen tietä, ei järjellä eikä käytännöllisillä keinoilla, lienee sillä siis vieläkin tehtävänsä; ilman sitä saattaisivat kansojen kehittymättömät ainekset ehkä vaipua vielä alemmalle henkiselle asteelle, esteeksi sivistyksen kohoamiselle. Luottakaamme myös siihen, ettei ihmiskunta ole sattumalta ja huvikseen uskontojaan muodostellut ja kirkkojansa rakennellut; kyllä sillä on ollut siihen vahva vaisto, joka on syntynyt todellisesta tarpeesta.

Roman eteläpuolella, Via Ostiensen varrella, on eräs katolisen maailman kauneimpia kirkkoja, San Paolo fuori le Mura, Pyhän Paavalin kirkko. Se on perustettu jo 388, sai lopullisen muotonsa 440 ja säilyi sellaisenaan aina vuoteen 1823, jolloin se paloi. Sen jälkeen on se rakennettu uudestaan säilyttämällä tarkoin sen ikivanha basilikamuoto ja noudattamalla koristelussa huolellisen yhtenäistä, vanhaa tyyliä. Keskilaivaa kannattaa 80 upeata korinttilaistyylistä pilaria. Vanhasta basilikasta on säilynyt siihen liittyvä tunnelmallinen luostaripiha, jonka pilarikäytävissä alkukristillisyyden isät ovat hurskaudenharjoituksiaan pitäneet. Tästä kirkosta tuulahtaa todellakin hengähdys muinaisen kristillisyyden naivin kirkasta ja lapsellista uskoa. Sitä häiritsevät vain hiukan syrjälaivojen yläfriiseihin maalatut paavien muotokuvat, joita on niin monta kuin on ollut paaviakin; viidelle kuudelle näytti vielä tilaa olevan, mutta sitten täytyy jo keksiä uudet paikat. "Onkohan täällä naispaavi Johanneksen muotokuvaa?" kysyi Juhani tutkivasti signore Oppilta, joka hymähtäen vastasi: "Luonnollisesti ja vieläpä tärkeimpien joukossa!"

Mitä "myöhäiskristillisyyden isät", munkit, ajankulukseen keksivät ja tekevät, siitä sai eräässä fransiskaaniluostarissa nähdä hyvän esimerkin. Vuosisatojen kuluessa kuolleet munkkiveljet on vähitellen, sitten kuin ovat tarkoin mädäntyneet ja madot ovat saaneet luut lopullisesti poleeratuksi, siirretty eräänlaiseen hautaholviin, jossa heidän luistaan on laitettu mitä kammottavimpia seinäkoristeita. Seinät on vuorattu taitavasti ladotuilla pääkalloilla, nurkkaukset ja lokerot on koristettu tyylikkäästi asetelluilla sääriluilla, lamput on tehty kalloista ja käsivarrenluista — seinäin kaikki pinta-alat on peitetty ja käsitelty tällä kammottavalla luu-ornamentiikalla. Kaiken tarkoituksena on houkutella uteliaita turisteja mokomaa luukamaria katsomaan, nylkeä heiltä sievoinen pääsymaksu, ja sitten herättää heissä kolkkoa kaiken katoavaisen tunnelmaa. Viime aikoina kuuluu kuitenkin amerikalaisista tulleen melkoinen vastus: nämä pojat nimittäin munkkien silmäin välttyessä tempaavat palttoonsa taskuun mikä kallon, mikä suuren sääriluun, viedäkseen ne "muistoksi" kotimaahansa. Niinpä olikin käytävän lähellä käden ulottuvilla olevista nurkkauksista tempaistu irti sääriluita ja kalloja, niin että paksut naulat ja luun sirpaleet olivat jääneet osoittamaan niiden paikkaa.

Kahdessa kirkossa käytti vielä veljeksiä signore Oppi, joka todellakin tuntui poikkeavan tavallisista oppaista siinä, että hän tunsi näytettävänsä. Toinen oli San Pietro in Vincoli, jossa Michel Angelon mahtava Moses katsojat yllättää. Kerrotaan Michel Angelon neronsa ja voimansa tunnossa lausuneen, ensi kertaa astuessaan sen marmorimöhkäleen eteen, josta hän Moseksensa veisti: "Siinä se on; ei tarvitse muuta kuin ottaa liian kiven pois!" Samoin kuin Moses sai katsoa Herraa kasvoista kasvoihin, nähden sen, mikä on muille kuolevaisille salattua, oli Michel Angelo saanut nähdä taiteen sisimmän olemuksen kasvot ja luojalta luvan ne kuolevaisille näkyviksi tulkita. On omituista mennä Moseksen patsaan äärestä Santa Maria della Vittorian pieneen, mitä suloisimmalla katolis-mystillisellä sopusoinnulla sisustettuun kirkkoon, jossa Berninin Pyhä Teresa heti katseen vangitsee. Aika paljon oli käsitys uskonnollisesta vakavuudesta muuttunut Berninin aikaan tultaessa. Pyhälle Teresalle ilmestyvä Neitsyt on näet erinomaisen veikeäilmeinen ja siro tyttö, jota on hiukan vaikea pitää Neitsyt Mariana.

Veljekset olivat kammoksuen katselleet Konstantinopolissa ja Atenassa synkkäpukuisia kreikkalaiskatolisia pappeja; täällä, jossa pappeja on kymmenin tuhansin, oli heidän pukumuotinsa iloisempi ja kasvonsa kirkkaammat, koska he eivät pidä partaa. Eipä ollut ilman humoristista puoltansa sekään, että papit, kardinaalit, seminaristit, mitä he lienevät olleetkin, vaelsivat katua tulipunaisissa viitoissa. "Kyllä tuo nyt pitäisi kieltää!" sanoi Tuomas närkästyneenä, sillä hänen käytännöllisyyttänsä ja järkevyyttänsä loukkasi moinen naamiais-esiintyminen keskellä arkista touhua. Oltiin menossa Vatikaaniin, jonka portilla veljekset uteliaasti silmäilivät paavin henkivartijain vanhaa, keskiaikaisen kirjavaa pukua.

Jos matkustaja haluaa saada päänsä täysin pyörälle muutamien tuntien kuluessa, on hänen parasta mennä Vatikaaniin ja vaeltaa siellä sen loppumattomien käytävien ja salien läpi. Päästyään sieltä vihdoin ulos, on hänet parasta kiireellisesti viedä lähimpään virkistyspaikkaan ja antaa hänelle lasi hyvää viiniä, sillä muussa tapauksessa saattaisi halvaus tahi muu kokoon lysähtäminen olla lähellä. Pitkä käytävä toisensa jälkeen aukeaa eteesi, seinät täynnä taideteoksia, joista maailman oppineet saavat yhä uutta aihetta kirjoituksiinsa; sali salin jälkeen on kuljettava läpi ja niiden seiniltä loistavat vastaan vuosisatojen kauneus-unelmat kirkkaina ja tuoreina, herättäen ensi näkemällä jonkunmoista pelon sekaista tunnelmaa. Kokonainen ihmis-ikä menisi niiden tutkimiseen, eikä sekään riittäisi tunkemaan kaikkiin niihin luovan taideneron eri vivahduksiin, joita tuhannet eri teokset täällä edustavat. Satoja turisteja, kaikilla kädessä selityskirjat, tunkeilee näissä suojissa; siinä on lähes kaikkia kansallisuuksia, ja ne, joiden suu on eniten ammollaan, ovat amerikalaisia. Niin ainakin selittää signore Oppi, joka tuntuu halveksivan tähtilipun kansaa sydämensä pohjasta. On kunnioitettavaa, millä innolla monet matkalaiset, joilla ei ehkä ole monta tuntia käytettävänään, koettavat tutkia taidekokoelmia, tehden oikein muistiinpanojakin. Vaellus päättyy vihdoin sopivasti Sikstiniläiseen kappeliin, jonka koruton yksinkertaisuus, suuren ja häiritsemättömän taiteen rauha, syvä hämäryys ja viileys, heti soinnuttaa mielen lepoon. Simeonihan oli tiennyt, että tämä kuuluisa kappeli oli maailman taiteen pyhäkkö, joka seinillään kantaa verrattomien nerojen todistusta, mutta hän oli samalla otaksunut, että se muussa suhteessa arvattavasti on tavalliseen katoliseen kirkkotyyliin koristeltu. Sitä yllättävämpää oli hänelle nähdä, että kappeli oli kokonaan pyhitetty suurelle taiteelle, välttämällä siellä ankarasti pienintäkään muuta koristelua. Ainoa muutos, jonka Simeoni olisi siellä edes hetkeksi suonut tapahtuvan, olisi ollut hiukan suurempi valomäärä, sillä tuossa syvässä hämärässä oli melko vaikea erottaa varsinkin kattomaalauksia, jotka ovat Michel Angelon ehkä kuuluisin työ.

Myrkyllisesti kertoi signore Oppi, miten Sikstiniläinen kappeli vaikuttaa amerikalaisiin. "He odottavat tietysti, että tämä kuuluisa paikka on täynnä kultaa, marmoria ja jalokiviä, joten, kun he vihdoin tänne saapuvat, ensimmäinen ääni on pettymyksen huudahdus: 'Tämäkö nyt on Sikstiniläinen kappeli!' Ja tarkasteltuaan hetkisen maalauksia he lisäävät nololla äänellä; 'Ja nämäkö nyt ovat niitä kuuluisia freskoja!'"

Vakavina poistuivat veljekset Vatikaanista, sillä he olivat ruvenneet aavistamaan, että sen isännällä on yhäkin maailmassa oma erikoinen ja suuri valtansa, joka näkymättöminä lankoina ulottuu koko kristikuntaan, vieläpä lisääntyen ja tehden valloituksia. Sen saleissa kulkiessaan oli Simeoni pysähtynyt erään suuren, uuden taulun eteen, joka kuvasi munkkien hirttämistä. Signore Oppi ilmoitti, että Ranskan hugenotit siinä hirttävät katolisia marttyyrejä. Niin on siis maailmassa joka asialla kaksi puolta. Kun me luemme hugenottisodista ja Pärttylin verihäistä, ei kenelläkään juolahda mieleenkään, että nyt hugenotit, nuo vainotut ja jalot kristinuskon sankarit, koskaan olisivat tehneet katolisille mitään pahaa; kun samoista asioista luetaan täällä, ovatkin juuri hugenotit kaiken pahan alkuna ja tekijöinä, munkkien kärsiessä hienoja marttyyrikuolemia heidän kynsissään. Totuus saattaa olla siinä keskivälillä.

* * * * *

Tullessaan Forum Romanumille tunsi Simeoni ensi vaikutelmansa olevan pienen ällistyksen siitä, että tuo mainehikas paikka oli pinta-alaltaan niin pieni; siinä suhteessa oli vaikutelma siis sama kuin Akropoliille saapuessa. Näet kaiken sen johdosta, mitä Forumista on lukenut ja kuullut, on mielikuvitus suurennellut sitä, yhdistäen siihen kuin polttopisteeseen koko Roman suuruuden. Toinen vaikutelma oli pieni suru siitä, että oli ensin käynyt Akropoliilla ja sitten tullut tänne; edellinen on kaiken esikuva ja alkulähde, jälkimäinen on jäljennöstä, jolla ei ole samaa itsenäisyyden kunniaa kuin edellisellä; siispä ei sen vaikutuskaan ole enää samalla tavalla yllättävä ja ehyt. Sillä mitä klassillisia rakennuksia Roma ja muu maailma sisältäneekään, sekä vanhoja että uusia, kaikki ne ovat heijastusta niistä kauneussaavutuksista, jotka helleenit ensimmäiseksi kiveen veistivät ja näkyviksi loihtivat; näin tuntee ainakin se, joka on vaikkapa vilahdukselta nähnyt Hellaan marmoria.

Mutta kauan ei tarvitse Forumin raunioita katsella, ennen kuin mieleen tunkee uusi ja edellistä korvaava vaikutelma. Helleenien rakennukset ovat voittamattomia kauneudeltaan, mutta samalla ne edustavat jonkunmoista pienoismaailmaa; mitään vallan ja mahtavuuden tuulahdusta niistä ei hengähdä. Forum Romanum ja Colosseum sen sijaan kohoavat minuutti minuutilta katselijan mielessä siihen suuruuteen, jonka tunnusmerkkinä on rautainen tahto, häikäilemätön vallanhimo ja vihdoin koko maailman valtius. Nämä eivät ole enää pikku valtioiden asukkaiden pienois-unelmia, vaan suuren ja jäykän hallitsijakansan voitonmerkkejä, jotka näkyivät koko silloiseen tunnettuun maailmaan, uhkaavina ja tottelevaisuutta vaativina. Kuunnellessa vieläkin toimivan Cloaca Maximan kumeaa kohinaa syntyy mieleen jylhä kuva voimakkaasta ja taipumattomasta rakentajakansasta, jolla oli ehkä sangen vähän kykyä käsittää kauneutta siinä merkityksessä, jommoisena se heijastuu kreikkalaisten sekä aineellisesta että henkisestä työstä, mutta joka rautaisessa käytännöllisyydessään rakensi tiet noiden hengen arvojen levitä ja tulla koko maailman omaisuudeksi. Niinpä Forumilla kulkija vaipuukin pian tähän tenhoon, nähden hengessään sarjan jättiläishaahmoja, jotka kohoavat jylhinä ja jäykkinä yli koko antiikin maailman, heittäen pitkän varjon kauaksi eteenpäin ja pimentäen tuhansia kääpiöiden vartaloita.

Harvinaisin, ihailun, kauhun ja inhon sekaisin tuntein huomasi Simeoni astelevansa Colosseumin areenalla. Hänestä tuntui, että vaikutelmien vastakohta oli tällä paikalla suorastaan tuskallinen. Tämä jättiläissoikio tarjosi toiselta puolen mahtavan näyn suunnattoman suurine istuinrivikaarineen ja pyörölinjoineen, jotka eivät päättyneet mihinkään, vaan täydellisenä kehänä ikäänkuin kiersivät vimmattua vauhtia hänen ympärillään, sulkien hänet kiduttavaan loitsukehään. Hän tunsi sillä hetkellä ilmielävästi sen tuskan ja hädän pohjattomuuden, joka varmaankin oli jokaisen areenan uhrin vallannut, kun hän huomasi seisovansa tässä suljetussa piirissä, kuin kattilan pohjalla, joka puolella kymmeniä tuhansia kivettyneen julmia kasvoja, ilman pienintäkään säälin tahi osanoton ilmettä, yksin koko maailman kaikkeudessa, niin turvatonna, ettei kukaan milloinkaan, korvissa vain kammottavana musiikkina nälkäisten petojen kumea karjunta. Ajatellessa niitä tuhansia ja taas tuhansia uhreja, joiden veren julmain roomalaisten huvitukseksi tämä hiekka on imenyt, ei voi olla huokaisematta kiitollisuudesta, että koko antiikin maailma on hävitetty, että Colosseum ja ylpeä Roman valtakunta on raunioina. Säälin ja inhimillisyyden jumalatar, luojan kiitos, sentään vähitellen rakentaa uutta maailmaa näille raunioille, joskin se näyttää käyvän niin perin vaivalloisesti.

Sille, joka tuntien roomalaisten pohjattoman raakuuden ja julmuuden, vaipuu Colosseumissa, antamatta sen ulkonaisen suurenmoisuuden ja jylhän kauneuden historiallista tunnelmaansa häiritä, miettimään ja kuvittelemaan sitä, mitä siellä todella antiikin aikana tehtiin, tarjoaa omituisen täydennyksen tähän mietelmäsarjaan käynti Katakombeissa. Sinnehän nimittäin ainakin useimmat marttyyrit, sitten kuin heidän ruumiinsa näytännön loputtua, yön hiljaisuudessa, jolloin kuu valoi veriselle kentälle hopeahohdettansa, heidän omaisilleen tahi ystävilleen luovutettiin — jos oli enää paljon luovuttamista, sillä kaipa nälkäiset pedot ahmivat heistä ainakin parhaat palat — vietiin salassa haudattaviksi. Näitä Katakombeja on Roman ulkopuolella niin paljon, että kaikkien käytäväpituus on laskettu yhteensä noin 1000 kilometriksi. Huomattavin niistä lienee Via Appian varrella oleva, jonne veljekset saapuivat.

Vilpitön ja hurskas fransiskaanimunkki, kansallisuudeltaan hollantilainen, antaa heille pienet kynttilät ja niin laskeudutaan ahtaasta aukosta maan alle. Sieltä avautuu eteen korkeita ja kapeita käytäviä, risteyksissään ja kulmauksissaan väliin laajeten pieniksi kappelin tapaisiksi. Seinät ovat täynnä lokeroita, mutta ruumiit on niistä ainakin tällä kohdalla otettu pois. Marttyyrien lokeroiden yläosa on tehty kaarevaksi ja usein sen etupuolta muutenkin koristeltu. Marttyyrit itse on aikoja sitten jaettu katolisille kirkoille palveltaviksi. Kautta keskiajan pimeitten vuosisatojen olivat nämä Katakombit unohduksissa ja löydettiin ne aivan sattumalta; kaikkia ei ole vieläkään tutkittu. Siten säilyi niissä kallisarvoisia muistoja alkukristillisestä taiteesta. Siellä, kalliovuoteellaan, pimeydessä ja häiritsemättömässä rauhassa, makaavat sadat tuhannet vainajat, odottaen "Hyvää paimenta", jonka edestä niin monet heistä kuolivat ja jonka kuvan niin monet surevat liikuttavalla naivisuudella heidän hautansa ovelle piirustivat.

"Vielä kaksi kallisarvoista Roman hautaa", sanoo signore Oppi surumielisesti hymyillen. Ajetaan Via Appiaa myöten, taivas on mennyt pilveen ja raskaat pisarat rupeavat putoilemaan sen molemmilla puolilla oleville ikivanhoille haudoille, surun ja toivon ikuisille ja kaikkialla maailmassa tavattaville vertauskuville. Tullaan vihdoin pienelle portille, jonka takaa näkyy tuuhea rauhan lehto. Tuuli humisee raskaasti korkeissa puissa ja sade valuu alakuloisella soinnulla kaikkialle. Tietämättä, minne mennään, kulkee Simeoni oppaansa perässä, kunnes, tämä seisahtuu syrjäiseen nurkkaan. Ollaan protestanttisella hautausmaalla ja tuossa edessä ovat Keatsin ja Shelleyn haudat, rinnakkain, yksinkertainen kalkkikivilaatta molempain merkkinä. Simeonin korvissa kaikuvat iki-ihanat, maailman surevimmat säkeet, jotka nyt sopivat näille molemmille veljille kauneudessa:

"Oh weep for Adonais — he is dead!"

"Oi, itkekää Adonaista — hän on kuollut!" Nämä yksinkertaiset haudat puhuivat voimakasta kieltä. Olihan niiden asukkaista toinen, Keats, Englannin uuden taiderunouden isä, nuorukaisnero, joka kuoli kaukana vieraalla maalla "sydämensä katkeruudesta", koska hänen isänmaansa ja aikansa ei häntä ymmärtänyt, julistanut kauneuden maailman ainoaksi arvokkaaksi. "Kaikki kaunis synnyttää ikuista iloa", oli hän sanonut, "ja kauneus on totuutta sekä totuus kauneutta; siinä on kaikki, mitä tunnemme maan päällä ja mitä meidän tarvitsee tuntea". Keatsin hautakirjoitus ja sen lause: "Tässä lepää muuan, jonka nimi oli veteen kirjoitettu", on myös murhaavin moite, minkä Englannin ja sen kautta koko maailman yleisö on halveksimiltaan neroilta saanut.

Ja toinen hauta, kapinoitsijan ja samalla mitä intohimoisimman ja utuisimman kauneus-unelmoitsijan leposija, tuntuu kuiskaavan alakuloisen tuulen vietäväksi: "Kanna kuolleet ajatukseni ympäri maailman kuin kuihtuneet lehdet kiiruhtamaan uuden syntyä, ja siroita säkeitteni tenhon kautta, kuin kypenet ja tuhka sammumattomasta ahjosta, sanani ihmiskunnan keskuuteen!" Ilta rupeaa hämärtämään, sateen ja murheellisen luonnon alakuloisuus hiipii sydämeen näiden hautojen äärellä. Molemmille runoilijoille on saapunut ystäväksi se yön henki, jonka tuloa Shelley oli ihanilla säkeillä toivottanut. "Yön henki, saavu nopeasti lännen aallon yli! Nouse idän sumuisesta luolasta, jossa pitkän ja yksinäisen päivän ajan kudot ilon ja kauhun uniasi, jotka tekevät sinut peloittavaksi ja kalliiksi — nopea olkoon lentosi! Kääriydy harmaaseen tähtivaippaasi, sido hiuksillasi päivän silmät, suutele häntä, kunnes hän väsyy, ja vaella sitten yli kaupungin, meren ja maan, koskettaen kaikkia unisauvallasi — tullos, kauan kaivattu!"

* * * * *

Mitäpä ei Romalla olisi! Sillä on kaikkea mahdollista, jolle ihmissydän vastaanottavasti soinnahtaa, ja murhe täyttää mielen, kun täytyy siitä luopua heti ensi hetkien jälkeen. Tuskin olet ehtinyt ensi kertaa armaasi huulia koskettaa, ja saada juovuttavan aavistuksen hänen suloistaan, kun jo elämän ankarin käskijä, kiirehtivä aika, riistää hänet syleilystäsi ja sinun on lähdettävä ehkä ijäksi pois, kohti Pohjolan kylmää maailmaa, jonka viiltävä viima sinua värisyttää. Se ero olisi tappava, ellei elämä tässäkin toisella kädellään tarjoaisi sovitusta ja lievitystä. Lohduttaen kuljettaa se sinut Ulpica-ravintolaan, jonne se on koonnut joukon omia kansalaisia, ja niiden sydämellisessä seurassa pian unohdat haudat, muistot ja murheet. Kaukaa etelästä tulleille lentävät jo Romassa vastaan sanomat pienestä kotimaasta kuin onnen kyyhkyset, lämmittäen ja kutsuen. Ja tähän kotimaan iloon yhtyy gemyyttinen Italia kaikella viehätysvoimallaan. Se asettaa sinut istumaan niille kiville, jotka kerta Trajanuksen Forumiin kuuluneina ehkä olivat saaneet kannattaa keisarien sandaaleja, se tuo sinulle nautittavaksi parhaat spumante-viininsä ja se antaa soittajiensa ja laulajiensa helkyttää säveleitä, jotka intohimollaan ja kauneudellaan virkistävät Unkarin muistoja. Tällainen kotimainen ilta suomalaisten, seurassa vieraalla maalla saattaa tulla matkailijalle mitä hauskimmaksi muistoksi.