XXIII.

Kun Simplon-expressiä odotettiin. — Hotellin portieri Jugoslavian tulevaisuudesta. — Kissannaukujaiset ja näkyjä asemalla. — Bulgarialainen runoilija ja expressin vaunupoika. — Pikajunan yleisöä ja sen elämää. — Mr Rowleigh.

Koska "Simplon-expressin" piti tulla kello 8,40, rupesivat veljekset hyvissä ajoin touhuamaan asemalle lähtöä. "Mihin herrat nyt aikovat?" kysyi portieri ihmeissään. "Asemalle tietysti". Silloin hymähti portieri ylenkatseellisesti: "Vielä tähän päivään saakka ei expressi ole saapunut aikataulunsa mukaan, vaan vähintään puoli vuorokautta myöhästyneenä. Herrat menevät rauhassa levolle, sillä pidän kyllä huolta siitä, että joudutte ajoissa asemalle."

Kummastuneena tästä ottivat veljet asiasta lähemmin selkoa ja saivat kuulla, että portieri oli puhunut totta. Matkustajainsa mukavuudeksi tämä piti asemalla vartijaa, joka saatuaan asemakonttorista tiedon, milloin expressi vihdoinkin oli tulossa, ilmoitti siitä puhelimitse hotelliin.

Veljesten lepo jäi kuitenkin hyvin vähäiseksi, sillä pelko siitä, että he jonkun erehdyksen vuoksi saattaisivat jäädä viikoksi tähän kirottuun paikkaan, piti heidät hereillä. Kun sähkövalo loppui kello kymmeneltä, oli olo parin kurjan kynttilän tuikkeessa muutenkin perin synkeää, varsinkin kun hotellin etehisessä palava suuri karbiidisoihtu täytti kaikki käytävät kirpeällä katkullaan, tunkeutuen huoneisiinkin. Ikävissään harhaili Simeoni siellä täällä, joutuen pian keskusteluun yhtä ikävystyneen portierin kanssa. Puhuttiin maat ja taivaat, kunnes Simeoni keksi kysyä, mitä veli arvelee Jugoslavian tulevaisuudesta. "Tästä ei tule mitään!" vastasi hän jyrkästi, "sillä tämä on uusi Itävalta. Kroatit ja unkarilaiset ovat aina tyytymättömiä ja itse pääkansallisuus on vielä sellaista, että se asuu yhdessä sikojen kanssa." Tämä kansallinen pessimismi oli Simeonista hyvin kummallista ja hämmästyi hän melkoisesti, kun myöhemmin asemalla oleva vartija sanoi aivan samat sanat. "En minä viihdy täällä enää", puhui hän, "sillä ollessani sotavankina Saksassa kaksi vuotta tulin näkemään, minkälaista ihmisen elämä saattaa olla. Niin pian kuin saan kylliksi rahaa kokoon, muutan sinne. Nämä serbialaiset ovat sikoja kaikki". Simeoni vilkaisi ympärilleen, mutta ketään ei onneksi ollut lähettyvillä.

Kun olo hotellissa rupesi tuntumaan ikävältä, läksivät veljekset kello neljän seuduissa asemalle, koska tiesivät siellä olevan ravintolan. Ajettaessa asemapihalle tervehti heitä täydellinen kissannaukujaiskonsertti, arvattavasti tuon aamullisen vihamielisen kantajan järjestämänä. Huikeat vihellykset, rääkäisyt ja ulvomiset muodostivat todellisen serbialaisen kansalliskuoron. "Mitäs luulisitte Helsingin poliisin sanovan", kysyi Tuomas, "jos siellä kantajat valmistaisivat ulkomaalaisille matkustajille tällaisen vastaanoton?" — "Taitaisipa pian pamppu heilua ja vähän eri tavalla", mieteksivät siihen vastaan Juhani ja Simeoni, painuen Tuomaan perässä asemahuoneeseen.

Siellä oli paljon odottavaa kansaa. Eräässä nurkassa, juuri Pietari-kuninkaan kuvan alla, nukkui pöydän ja käsivarsiensa nojassa pitkätukkainen vanha pappi, kuorsaten niin, että, se huvitti kaikkia. Aluksi hän veteli pitkiä, voimakkaita, säännöllisiä hurauksia ehkä parikymmentä kertaa, kunnes hän äkkiä kaikkien säikähdykseksi lakkasi kuin leikaten. "Nyt se kuoli", siunasi Simeoni ja sama otaksuma kuvastui kaikkien muidenkin kasvoilta, kunnes samalla alkoikin kuulua hiljaista, mutta hyvin tiukkaa ja ahtaasti tulevaa pihinää, aivan kuin ilma olisi väkisinkin pursunnut kovassa käymistilassa olevan kaljatynnyrin tapista. Jännittyneinä odottivat kaikki, nauruaan pidätellen, mitä nyt tulisi. Pihinä päättyikin omituiseen puksaukseen, jonka jälkeen ukko makusteli kauan ja perinpohjaisesti, käänsi päätänsä ja aloitti uudet reippaat huraukset. Ihmiset nauroivat, mutta arvattavasti ei huoneessa ollut monta, jolle itselle tuo kiusallinen "talangi" olisi ollut tuntematon.

Papin naapuristossa istui nuorenpuoleinen mieshenkilö, jonka kasvot oli sileiksi ajeltu, mutta jonka tukka sen sijaan oli tuuhea ja pitkä kuin leijonan harja. Hän näytti haaveilevan jotakin kaukaista ja edessään hänellä oli paksu ja ikävän näköinen kirja, minkä kaiken johdosta Simeoni määritteli hänet serbialaiseksi tahi mieluumminkin, koska hän oli vaaleaverinen, bulgarialaiseksi runoilijaksi. Muu kansa oli sitten peräti sekalaista, eri säätyistä ja eri tavalla likaista, mutta kaikki yhtä unista ja tuskastunutta. Vihdoin kello 7 seuduissa tänä maaliskuun 25 päivän aamuna rupeaa kuulumaan kaukaista jyrinää ja siinä samassa onkin expressi saapunut. Veljekset painuvat vaunuun, jossa heitä odottaa huvittava kohtaus.

Bulgarialainen runoilija on joutunut sinne ennen heitä ja lausui sangen komentavasti vaunun ranskalaiselle, mutta sujuvasti saksaa puhuvalle siivoojapojalle, että hänelle on tehtävä vuode heti, koska hän on saanut valvoa koko yön heitä odottaessaan, kun eivät noudata aikataulua. Pojalla pistää tämä hiukan vihaksi ja hän vastaa, ettei nyt tehdä vuoteita, kun on ylösnousun aika. Runoilija kiivastuu, poika kiivastuu myöskin, vaihdetaan vertauksia ja tunnustähtiä, kunnes runoilija sähähtää jotakin, että poika on "elukka". "Minä en ole mikään elukka", ärjyy poika nyt todella suuttuneena vastaan ja koko vaunun täyttää suuri rähinä. Kummastuneina ja tyyninä seisovat siinä ääressä Juhani, Tuomas ja Simeoni, ihmetellen mielessään runoilijan tyhmyyttä. Kokematon mies, kun rupeaa, riitelemään sen ainoan henkilön kanssa, joka voi hankkia matkustajille heidän useinkin kipeästi tarvitsemiansa mukavuuksia!

Mutta tästä riidasta oli veljeksille hyötyä, sillä poika rupesi luonnollisesti katselemaan ympärilleen,, eikö kukaan asettuisi hänen puolelleen. Simeoni oli sitä jo hiukan odottanut ja kuiskutti nyt pojalle korvaan, taputtaen häntä olkapäälle, että antaa tuon hullun miehen olla! Pahin tässä on heidän kohtalonsa, kun ei ole muuta kuin kaksi paikkaa, vaikka on kolme miestä. Voisikohan sitä asiaa mitenkuten järjestää? Ja sekaantuen leikkiin vilkutti Tuomas salamyhkäisesti silmiään ja helisteli hiukan taskuaan. Kiitollisena saamastaan myötätunnosta sopotti nyt poika vuorostaan Simeonin korvaan: "Jos annatte minulle riittävästi juomarahoja, niin ettei kontrollööri näe, luovutan teille omasta osastostani ylävuoteen. Se on aivan samanlainen kuin muutkin, mutta ovi täytyy pitää yöllä auki." — "Hyvä on", ilostui Simeoni, sillä tuo oven aukipito oli hänestä raittiin ilman vuoksi vain etu.

Pojan ystävyyden hankkiminen osoittautui erittäin valtioviisaaksi. Piletit sai nimittäin ostaa aina vain valtakunnan rajalle saakka, jossa oli hankittava uudet sekä kestettävä kaikki muut tarkastukset. Kun heidän nyt oli mentävä Bulgarian, Kreikan ja Turkin rajan yli, olisi tuosta kaikesta ollut tavaton huoli ja touhu, varsinkin kun parissa paikassa oltiin rajalla yöllä, ellei tuo samainen poika olisi ystävällisesti ottanut hoitaakseen kaikkia näitä asioita, veljesten tarvitsematta huolehtia niistä ollenkaan. Runoilija parkakin ymmärsi tyhmyytensä ja Simeoni kuuli hänen illalla nöyrtyneenä rukoilevan poikaa ostamaan yöllä hänellekin piletin, mutta poika vastasi vain kylmästi: "Se ei kuulu minun virkaani!" Simeonilla olisi tehnyt mieli antautua puheisiin runoilijan kanssa, mutta hän ei uskaltanut, peläten herättävänsä mahtavan liittolaisensa epäluuloja, ententevallat kun ovat tunnetusti epäluuloisia ja mustasukkaisia liittosuhteistaan.

Niin päästiin matkustamaan Konstantinopoliin halki Balkanin, nauttimalla kaikkia uudenaikaisia mukavuuksia. Matkaseuraan kuului korkeaa väkeä, mutta ottivat veljekset tämän heille osoitetun huomaavaisuuden vaatimattomasti vastaan. Samassa vaunussa matkusti nimittäin Konstantinopoliin ja läheiseen itään ranskalainen kenraali Gourod seurueineen, nähtävästi saadakseen sikäläisistä sekavista kysymyksistä hallituksellensa tarkempaa selkoa. Hän oli parrakas, vanhemmanpuolinen mies, jolta vasen käsi oli leikattu pois. Kuului olleen sodan aikana armeijassa perin suosittu. Hänen seurueensa jäsenet olivat nuoria, nukkemaisia ranskalaisia upseereja. Vaunu sisälsi tämän lisäksi amerikalaisen teollisuusmiehen, mr W. T. Rowleigh'n, Freeportista, Illinoisista; hän omistaa suuria säilyketehtaita, ja matkustelee täällä nähtävästi huvikseen tahi ostelemassa balkanilaisia ryytejä, joilla voisi maustaa tuotteitansa. Loppu-yleisö oli, mikäli Simeoni saattoi huomata, englantilaisia ja ranskalaisia sekä kreikkalaisia herroja, ynnä valikoima ranskalaisia naisia, joiden sukulaisuussuhteista kaikkiin edellisiin ei voinut saada oikein selvää, sillä ne olivat kaikesta päättäen hiukan epäselvillä asianomaisille itselleenkin. Niinpä oli Simeoni pitänyt koko ajan erästä kaunotarta muutaman nuoren kreikkalaisen herran puolisona, koskapa he ajoivat ja asuivat samassa osastossa ja esiintyivät päivällä kuin aviopuolisot konsanaankin. Mutta kun tultiin Filippopelin asemalle, jäikin tuo nuori kreikkalainen siihen, ja oli häntä vastassa sekä pappa että mamma ynnä sisarukset, ja tärkeimpänä vielä nuori ja kainosti punastuva nainen, joka huudahtaen heittäytyi tuon kauan odotetun ja kaivatun kaulaan. Simeoni rupesi ällistyneenä katselemaan, missä matkapuoliso mahtoi olla tämän oudon tapauksen aikana, ja huomasi hänen seisovan taampana vaunun sillalla aivan tyynenä, välittämättä tuosta kohtauksesta ollenkaan, ja parhaillaan panemassa alulle erästä mielenkiintoista ja lupaavaa keskustelua nuoren ranskalaisen upseerin kanssa. Kuvaavana elämälle tällaisessa ranskalaisessa kansainvälisessä vaunussa oli sekin, että yöllä Bulgarian rajalla oli Tuomaalta tiukasti tiedusteltu, "minne hän on naisen kätkenyt"; samaa asiaa mahtoi tarkoittaa eräs kuiskaamalla suoritettu keskustelu vaunupojan ja jonkun tuntemattoman herran välillä, jonka Simeoni sattui samana yönä kuulemaan. "Jos tuolta neidiltä vieläkin vaaditaan passia", sanoi ääni, "niin ilmoittakaa, että täällä on eräs puolalainen herra, joka tahtoo auttaa häntä, ja kysykää upseerilta, kuinka paljon hän vaatii." — "Mikä on neidin nimi?" kysyi poika. "Adèle Levy", kuului herrasmies vastaavan ja siihen keskustelu loppui. Simeoni ei saanut tietää, kuka tämä Adèle oli ja tuliko hän autetuksi, mutta luultavaahan se on. Kerrottiin bulgarialaisten ruvenneen ansaitsemaan kiristämällä tällaisilta Konstantinopoliin lenteleviltä yöperhosilta, joiden passit yleensä taitavat olla hiukan epäkunnossa ja puutteellisia, korvaukseksi runsaasti rahaa — selitys, joka saattoi olla hyvinkin todenmukainen. Yhtä Simeoni täällä kaipasi: niitä välittömiä ja tavallisia ihmisiä, joita oli tähän saakka matkallansa tavannut ja jotka eivät olleet niin tympeytyneitä ja väsyneitä, etteivät olisi halunneet jutella ja keskustella muukalaisten kanssa. Tämä kansainvälinen, Parisissa ja muissa suurkaupungeissa tyhjäksi viruttunut yleisö oli mahdollisimman välinpitämätöntä ja kuivaa, täynnä ikävystymistä ja "spleeniä".

Poikkeuksena oli mr Rowleigh, terveen ja hauskan näköinen, vanhemmanpuolinen mies, joka oli avomielinen ja iloinen, puhelias ja utelias. Mutta hänhän olikin amerikalainen. Hän oli oleskellut Serbiassa useita kuukausia, Simeonin oikein saamatta selville, millä asioilla. Liikkeensä propagandaosaston suureen viikkolehteen hän oli kirjoittanut soman kuvauksen Serbian oloista ja näytti sitä hiukan ylpeänä Simeonille. Tämän kysymykseen, mitä hän arveli maan tulevaisuudesta, vastasi hän yleensä optimistisesti. Kuitenkin tuntui hänelläkin olevan omat epäilyksensä, koskapahan arveli, että parasta olisi antaa koko maa ja sen hallitus määrävuosiksi urakalle muutamille tarmokkaille amerikalaisille, jotka kyllä osaisivat panna täälläkin tupet heilumaan. Syödessä tilasi hän itselleen säilykemaitoa, mutta se olikin hapanta. Tarkastettuaan sitten etikettiä hän huomasi sen olevan valmistettua Englannin sotaväkeä varten. "Nyt, kun se ei enää mihinkään kelpaa, myyvät he sen ulkomaille", tuumi hän tyytymättömänä ja lisäsi: "Hyvin afäärimäistä, mutta ei kaunista menettelyä". Veljekset koettivat parhaansa mukaan vastailla hänen uteliaisiin ja tiedonhaluisiin, Suomea ja sen oloja koskeviin kysymyksiinsä. Hänen sympatiansa tuntuivat olevan ratkaisevasti Saksan puolella, jossa sanoi huomanneensa tehtävän työtä ja jo olevan "yhtä ja toista". Erotessa lahjoitti hän Simeonille suuren joukon omaa tehdastaan koskevaa propagandakirjallisuutta ja myhähti iloisesti, kun Simeoni muka vakavissaan pyysi, ettei hän nyt suinkaan rupeaisi valmistamaan tehtaassaan mitään paprika- ja valkosipulisäilykkeitä.