LI.

Vihan valta Europassa. — Kölnin tuomiokirkko. — Saksalainen "humoristi". — Vihdoinkin kotona.

Pikajunan kiitäessä Saksan rajaa kohti hävitettyjen seutujen läpi muistuu hakematta mieleen viha, joka tällä hetkellä vallitsee Europassa enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Penikulmittain veljekset näkevät autioitunutta seutua, joka ennen on ollut ihanasti viljeltyä, mutta jossa nyt rauniot törröttävät villin ja karkean rikkaruohon keskellä. Hitaasti on rauhan käsi täällä päässyt sodan vaurioita korjaamaan, ja vaikka siitä rupeaakin merkkejä näkymään, tuntuu kuin uudistustyö kävisi hidastellen, kuin vieläkin hävityksen kauhusta säikähtyneenä. Masentavaa on nähdä tällaista, sillä se antaa surullisen kuvan siitä kulttuuritasosta, jolla Europa vielä on.

Ruotsalaisten ja suomalaisten välillä on vihaa, sitä ei käy kieltäminen, syistä, jotka ovat kaikille tunnettuja; molemmilla puolilla ilmenee kuitenkin selvää hyvää tahtoa siitä vihdoinkin päästä, ja sehän on pohjoismaiden tulevaisuudelle positiivinen merkki. Tanskalaiset tuskin vihannevat ketään, eikäpä noilla onnellisilla taitane olla vihamiehiä; siitäkö johtunee heidän valoisa ja sydämellinen iloisuutensa? Saksalaiset vihannevat kaikkia muita paitsi pohjoismaalaisia; Ranskaa kohtaan heidän vihansa on leppymätön ja paatunut hiljaiseksi, tulevaa ukkosta ennustavaksi painostukseksi, johon maailman rauha kerta kompastuu. Hurjistuneet luonteet, kuten ennen mainitut afrikalaiset, eivät voi pidättää mitä julmimpia koiton uhkauksia Ranskasta puhuessaan. Sama synkkä vihan tunnelma kohdistuu Englantia, Puolaa ja Tshekko-Slovakiaa vastaan, joiden jälkimäisten menettely saksalaisia kohtaan herkistää sen aivan vereslihalle. Kammolla täytyy ajatella sitä politiikkaa, joka kohtelemalla saksalaisia näin rakentaa rajansa taakse miinan, joka kerta räjähtäessään pirstoaa kaikki ympäriltään. Puolalaiset vihaavat kaikkia ja ovat vihattuja. Rajojensa ulkopuolella Puolalla ei ole ystäviä, eikä se ole onnistunut politiikkansa vuoksi saamaan myötätuntoa muualla kuin Ranskassa, sielläkin itsekkäitten etulaskelmien vuoksi. Tshekit ovat sekä valtakunnassaan että sen ulkopuolella vihattuja kansalliskiihkoisuutensa vuoksi, joka on tehnyt heistä puolalaisten rinnalla uuden slaavilaisen sortajaluonteen edustajan. Itävalta ei enää vihaa, sillä se ei jaksa sitä tehdä, koska sillä ei ole elinvoimaa, mutta Unkari elää vihan ja koston unelmissa. Jugoslavia vihaa Italiaa ja kaikkia ympärillään olevia kansoja, saaden näiden puolelta mitä syvintä inhoa osakseen. Balkanin vallat ovat kaikki kuin hyökkäystä odottelevia ja siihen valmiita olevia linnoituksia. Turkkilaiset vihaavat sydämestään kaikkia europalaisia ja ennen muita kreikkalaisia, jotka hitaasti pyrkivät ottamaan haltuunsa vuosisataisen perintönsä. Kreikkalaiset taas vihaavat ranskalaisia, italialaisia ja turkkilaisia. Egyptiläiset, poiketaksemme Europan ulkopuolelle, vihaavat yleensä europalaisia, mutta erikoisesti englantilaisia ja ranskalaisia. Italialaiset ehkä ovat tästä tunnelmasta syrjemmässä, ja samoin espanjalaiset, mutta heillä on omat sisäiset vihansa ja huolensa.

Kuten muillakin, jo mainituilla. Kaikki kansat ovat jakaantuneet kahteen jyrkästi toisistaan erillään olevaan leiriin, joiden keskellä vallitsee ainainen viha ja usein verenvuodatukseenkin puhkeava taistelu. Porvarillisen, historiallisen yhteiskuntamuodon ja sitä vastaan hyökkäävien voimien välillä ei inhimillisillä silmillä katsoen näytä olevan rauhan mahdollisuuksia — korkeintaan väliaikainen linnarauha voidaan saada aikaan. Ja tältä pohjalta vihaa koko Venäjä muuta maailmaa, taistellen sitä vastaan huolimatta siitäkään, että se menettelyllään on syössyt sata miljoonaa ihmistä mitä kauheimpaan kurjuuteen. Kun lisäksi muistetaan, että kaikki Europan yksilöt enimmäkseen suhtautuvat toisiinsa vihalla ja epäluulolla, täytyy murheen tunteella sanoa, että viha raivoaa maailmassa valtavana palona, jonka sammuttamiseen ei ainakaan nykypolvella näytä keinoja riittävän.

Taistelulle sen tukahduttamiseksi ja rauhan rakentamiseksi puuttuu Europan sielusta todellinen ja kantava pohja: ei ole olemassa tällä hetkellä mitään yhdistävää ja korkeata, ihanteellista henkistä liikettä, ei aatetta, joka voisi vaikuttaa kansoihin kohottavasti. Se rakkauden aate, jota uskonto edustaa ja tahtoo palvella, on todellisuudessa menettänyt tehonsa: ne miljoonat, jotka ovat antaneet sodalle rakkaimpansa, ovat persoonallisesti kokeneet sijaiskuoleman siinä kaameassa laajuudessa, ettei oppi Kristuksen sijaiskuoleman ylevyydestä heihin vaikuta. Kiihkeä taistelu leivästä ja olemassaolosta tekee heille mahdottomaksi noudattaa rakkauden peruskäskyä: "Tehkää niille hyvää, jotka teitä vihaavat". Ei rakkauden, vaan itsekkyyden laki on maailmassa määräävänä.

Konepajat kyllä työskentelevät, tavaraa valmistetaan, tuodaan ja viedään. Mutta epäillä täytyy, voiko aktiivisinkaan valtakuntien kauppabilanssi merkitä sanottavia todelliselle kulttuurin nousulle, johon ensimmäisenä ehtona kuuluu vihan katoaminen, sillä se on sille vastakkainen, sitä estävä ja siihen kuulumaton. Rauha, onni, kulttuuri sielullisen puhdistumisen ja jalostumisen merkityksessä on alkanut vasta sitten, kun kansat ovat yksilöittäin tulleet paremmiksi ihmisiksi. Sitä ei nykypolvi tule näkemään. Toivoa vain täytyy, että näistä taisteluista, joissa varmaan paljon kuonaa irtautuu, kerran jäisi ahjoon kirkas metalli muodostamaan Europaan parempaa ihmisainesta kuin mikä siellä nyt asuu. Väitteeseen länsimaisen kulttuurin alkaneesta perikadosta ei ole niinkään vaikea uskoa.

* * * * *

Kohisten saapuu juna Kölniin, jossa se viipyisi muutamia tunteja. On jo pimeä. Veljekset lähtevät harhailemaan kaduille nähdäkseen edes hämäräkuvan tästä Saksan kauniista kaupungista. Heti aseman vieressä kohoaa korkeuteen jylhä ja ääripiirteiltään mahtava rakennus, Kölnin kuuluisa tuomiokirkko. Kiero onni estää nytkin Simeonin pääsemästä sitä tarkemmin tutkimaan.

Kerran ennenkin hän oli saapunut Kölniin juuri näin pimeällä. Mutta silloin oli pimeys jotakin kammottavaa, sysimustaa, sillä lähellä riehuvan sodan ja vihollisen lentäjäin takia ei ollut mitään katuvalaistusta. Kolkkona varjona vain kuvastui kirkko hiukan kuulakkaampaa taivasta vasten. Uteliaana silloin Simeoni odotti päivää nähdäkseen sen tarkemmin.

Mutta yöllä tarttui mukana kulkenut "grippe" eli "Espanjan tauti" häneen niin lujasti, ettei hänelle aamua tullutkaan, vaan houreinen ja vaikea vuorokausi, joka päättyi siihen, että tanakka saksalainen sotilaslääkäri ja hänen apulaisensa pistivät Simeonin tavarat laukkuun ja hänet itsensä umpinaiseen vaunuun, vieden hänet sairaalaan. Kirkosta hän ei nähnyt vilahdustakaan. Ajeltiin kauan pitkin ahtaita katuja, kunnes Simeoni vihdoin huomasi olevansa ankarasti katolisessa paikassa, jossa seinät olivat täynnä ristinkuvia ja tauluja kehoittavine lauseineen, m.m.: "Luota Josefiin, hän kyllä auttaa sinua!" Ympärillä hääri joukko omituisiin päähineisiin puettuja, ystävällisiä, nunnamaisia olentoja, jotka jykevän preussilaisen lääkärin komennosta lentelivät kuin kuivat lehdet. Siitä seurasi sairaudesta huolimatta miellyttäviä päiviä rakastavassa ja herttaisessa hoidossa, joka oli ensiluokkaista kaikin puolin; sielun tarpeista piti huolta jesuiitta-isä, joka tunsi erikoista mielenkiintoa kaukaa pohjolasta tullutta protestanttisen papin poikaa kohtaan ja jonka kanssa Simeoni antautui intohimottomiin teologisiin keskusteluihin ja pikku väittelyihin. Herääminen aikaisin aamulla, jolloin sairaalan kirkosta kaikui harras nunnain laulama hymni, kuuluu hänen rakkaimpiin muistoihinsa.

Kun sairaus oli voitettu, pistettiin Simeoni lääkärin ja sotilaan toimesta umpinaisiin vaunuihin ja vietiin pimeitä katuja pitkin asemalle lähetettäväksi Berliniin. Taaskaan ei kirkosta muuta kuin ääriviivat! Ja samoin nyt, kahden ja puolen vuoden kuluttua — se oli aivan noiduttua! Mutta eipä auttanut suututella. Kulkiessaan kadulla veljekset menivät sen saman hotellin ohi, jossa Simeoni silloin oli sairastunut: se oli nyt miehitysjoukkojen päämajana; kylmänä ja ylpeänä asteli sen ulkopuolella englantilainen soturi. Simeoni muisti kerta yöllä heränneensä sairaalassa siihen, että kadulta kuului kumeata marssin tahtia, villiä hoilausta ja huutoa; valvova sairaanhoitajatar ilmoitti pelon ilme kasvoillaan: "Ne ovat sotilaita, tulevat ehkä rintamalta!" Silloin oli lokakuun loppu ja vuosi 1918; rintamalla oli tapahtunut paljon, josta ei tiedetty, ja joukkojen kuri oli jo höltynyt.

Mutta jääkööt jo nämä erikoiset, tummat muistot sikseen. Ehkäpä Kölnin tuomiokirkko tahtoi esittäytyä Simeonille yöllä, koska se ei hyväksynyt ajan henkeä, vaan häpesi sitä. Sen juhlallinen haahmo kuuluu suurenmoisimpiin yönäkyihin, mitä Simeonilla koskaan on ollut, varsinkin silloin, kun sen ympärillä vartioitsi sodan ja alkaneen epätoivon valoton ja synkkä yö. Mutta oikullisuudessaan elämä laskee leikkiään ja ivaansa sellaisellakin hetkellä. Kun Simeoni kysyi saattajaltaan, sotilaalta, jonka pää oli kauttaaltaan kääreissä, mikä ammattilainen hän oli sivilioloissa, vastasi mies parka surullisesti hymähtäen: "Humoristi." Hän oli toisin sanoen sirkusilveilijä. Itsekin huomaten vastauksensa aiheuttaman surullisen koomillisen tunnelman hän lisäsi: "Ikävä kyllä, on se varsinkin nykyhetkellä sangen huono ammatti". Sitten hän irvisti hassusti ja pisti kielensä ulos perin koomillisella tavalla, niin että molempien täytyi puhjeta nauramaan keskellä synkkää pimeyttä ja kolkkoa katua.

* * * * *

Kuin tuulen viemänä on tultu Saksan läpi, jossa kotoinen tunnelma on jo vastaan tuulahtanut, ja nyt ollaan Itämerellä viettämässä vappua, keskellä omia kansalaisia, jotka mikä missäkin harhailtuaan pyrkivät jälleen kotiinsa, tuohon pieneen maahan, joka ainoana onnen ja viihtymyksen sijana heille tuolta kaukaa viittaa. Matkustajalla on aina kaksi hauskaa hetkeä: lähtö, vapautumisen tunne, ja kotiin tulo, lieden tuttu lämmin, koko sen ilmapiirin uudelleen hengittäminen, joka antaa voimat kestämään elämän vaatimukset. Luottamuksella ja ilolla veljekset saattoivat todeta, ettei Suomen kansalla ole Europan muiden kansojen rinnalla häpeämistä, vaan puolustaa se rintamapaikkaansa tyydyttävästi. Ja voipa sanoa, että Suomelle loistaa kevään ja nousevan miehuuden aurinko, jotavastoin se monessa paikassa muualla paistaa surullisen laskun, vanhuuden ja rappeutumisenkin ylle.

Kun Turun juna toukokuun 2 päivänä saapui Helsingin asemalle, katsoi Juhani kelloansa ja laski vähän aikaa, tuumien sitten: "Oli se aika huraus! Kesti suunnilleen viisikymmentä vuorokautta ja kaksikymmentä tuntia. Mitäs piditte Europasta?"

Ja tapaillessaan vastausta muisti Simeoni persialaisen Mardonioksen, Gobryaan pojan sanat, joista Herodotos kertoo:

"Europa on erittäin kaunis maa, joka kantaa kaikenlaisia istutettuja puita on erinomaisen hedelmällinen ja sen arvoinen, että kaikkien kuolevaisten joukolta vain kuninkaan tulee saada se omakseen."