IX.

Heidän astuessaan metsästysmuistoilla koristettuun eteistupaan otti heidät vastaan ankara koiran haukunta. Iso, musta villakoira säntäsi heitä vastaan. Se kyyristyi kokoon kiukusta; näytti siltä kuin olisi iso musta villalankakerä kierinyt eteenpäin lattialla nopeasti kuin pikajuna.

"Rasmus! Rasmus!" — Helga ilmestyi arkihuoneesta; "makaamaan siinä!… Kas niin, no, no…! Älkää välittäkö siitä, pohjaltaan se on aivan säveä. Se on vain niin tunnollinen, että haukkuessaan panee koko sielunsa tehtävään. Mutta käykäähän nyt sisälle, niin esittelen teidät tädilleni."

"Mutta minä en ole oikein esitettävässä kunnossa."

"Kyllä vainkin, te näytätte ihan muhkealta. Voimmehan olla olevinamme naamiaisissa."

Avarassa, korkeassa arkihuoneessa, jonka kalustuksena oli vanhoja jykeviä huonekaluja ja jäykkiä perhetauluja, istui neiti Josefina kokoonkäpristyneenä ja villahuiviin kietoutuneena, ikäänkuin hän olisi mieluummin tahtonut piiloutua siihen menneeseen aikaan, joka huonetta hallitsi. Hän oli keskimittainen ja hieman koukussa; leveissä, hiukan veltoissa kasvoissa pisti ensimäisenä silmään iso kyömynenä.

"Kuulin, että olette pudonnut veteen", hän sanoi. "Niin, enkö ole sanonut, että kerran käy hullusti. Ihmiset eivät tahdo pysyä siellä, missä tie tai polku kulkee. Aina sitä pitää kiipeillä ja juoksennella vuoria ja mäkiä. Kukaan ei ajattele maaperän epävarmuutta. Olen ennustanut sen päättyvän siihen, että joku vielä putoo jokeen."

"Niin, mutta, täti hyvä, hra Witt ei kiipeillyt lainkaan. Minähän olen sanonut, että hän istui aivan rauhallisesti maalaamassa."

"Sen pahempi vielä. Mitäpä ei silloin voisikaan tapahtua, jos hän alkaisi kiipeillä kuin apina. Saattepa nähdä, että jos vielä kerran menettelette siten, te hukutte."

"Nyt, täti hyvä, arvelen, että meidän olisi annettava hra Wittille hieman aamiaista."

"No niin, suvaitkaa tulla. Me emme ole ryhtyneet minkäänlaisiin puuhiin, sillä meillä ei tavallisesti koskaan ole vieraita. Mutta te saatte kai syödyksi sianlihaa."

He menivät ruokailuhuoneeseen. Iso vadillinen kyljyksiä höyrysi pöydällä.

"Mitä tämä merkitsee, kuka määräsi vasikanlihan käytettäväksi?"

"Minä käskin, täti hyvä. Arvelin hra Wittin tarvitsevan hiukan hyvää lämmintä ruokaa."

"Niin, sinähän aina teet mielesi mukaan. — Sen olisi muuten oikeastaan pitänyt jäädä meille päivälliseksi. Nyt en tiedä, mitä siksi saadaan. — Mitä te muuten hommailette? Minusta tuntui Helga sanoneen, että te maalaatte."

"Niin, teidän armonne, minä olen maisemamaalari."

"En ole mikään teidän armonne. — Vai niin, te olette maisemamaalari? Sanonpa teille, että minun mielestäni nykyään tuhritaan pelkkää roskaa. Eihän edes voi nähdä, mitä tuollaisen maalauksen on määrä esittää."

"Taiteessahan kaikki riippuu taiteilijan persoonallisuudesta."

"Persoonallisuudesta? Jopa nyt jotakin! Mutta nähkääs, minun kantani on se, että kun maksan jostakin taulusta, niin minä tahdon, että sen tulee myöskin olla jonkin näköinen."

"Tilanomistajatar ostaa kai paljonkin tauluja?"

"En, sepä vielä puuttuisi."

Hän selvitteli yhä mielipiteitänsä taiteesta. Lopulta Petter Witt närkästyi.

"Niin", hän sanoi, "saatan oikeastaan varsin hyvin ymmärtää, että ihmiset voivat käydä kärsimättömiksi, kun he eivät kykene erottamaan, esittääkö taulu tyrskyjä auringon noustessa, vaiko punamulta-astiaa. Senvuoksi olenkin minä ottanut käytäntöön sen tavan, että kiinnitän tauluihin pieniä lappuja, joihin on kirjoitettuna esimerkiksi näin: näköala naurispellosta, taustalla pyökkimetsä, oikealla osuusmeijerin savupiippu. Polkua pitkin saapuu meijerikkö uudessa pyhäpuvussaan."

"Kas, sepä ei ole hullumpaa. Sietäisi vain selitellä enemmänkin!"

"Vielä parempi olisi ehkä, jos me taidemaalarit voisimme sopia siitä, että käyttäisimme samoja värejä samoihin esineihin. Joka kerta kun meidän esimerkiksi olisi maalattava kuusi, ottaisimme me värin tuosta pöntöstä, ja kun meidän taas olisi maalattava kasvismaa, niin pistäisimme siveltimemme toiseen pönttöön. Yleisö voisi itse valita värit, ennenkuin me alkaisimme taulua maalata."

"Vai niin, te teette pilaa minusta, huomaan minä! Teidän ijällänne pitäisi muuten kuunnella, kun vanha ymmärtäväinen väki puhuu."

Oli rajuilma nousemassa. Mutta hra Krapp, joka koko keskustelusta oli ymmärtänyt vain niin paljon, että oli kysymys taiteesta, esti sen. Hän virkkoi äkkiä lempeästi hymyillen:

"Niin, minäkin pidän paljon tauluista. Varsinkin vanhemmalla ijällä, hm, hm, kun ihminen ei paljoakaan liiku mukana elämässä, ne tuntuvat ihan siunaukselta. Ne ikäänkuin tuovat luonnon ihailtavaksi seinien sisällä."

"Oh, hän on oikea vanha suunsoittaja", huudahti neiti Josefina, ja tilanhoitaja vastasi:

"Eipä toki, kiitän, hm, hm, nyt otan vain pienen juustovoileivän lisää."

Ei ollut kovinkaan helppo pitää keskustelua vireillä. Mieliala oli hiukan repeytynyt, kuten Petter Witt lausui. Ja niin pian kuin kävi sopivaksi, hän huomautti, että häntä sanomattomasti huvittaisi nähdä tuota kuuluisaa hammastikkukokoelmaa.

Tilanhoitaja ei väsynyt selittelemään. Hän piti erityisen esitelmän joka numerosta. Hänen haastelunsa oli pikku sivistyshistoria entisen ajan ihmisistä ja asioista.

Mutta Petter Witt kuunteli enemmän niitä lyhyitä huomautuksia, joilla Helga keskeytteli tätä tieteellisyyttä.

Lopulta he joutuivat taaksepäin niihin aikoihin, jolloin ei ollut mitään hammastikkuja. "Renessanssin rikkaiden ja varakkaiden herrojen ja naisten elämässä", sanoi Krapp, "ei puhtaus voinut olla suinkaan korkealla kannalla. Hiukset pantiin kyllä siroihin kierteisiin ja kyhmyihin, mutta nuo ihmiset olivat kuin valkaistut haudat. Varmastikin on heidän helmivalkeiden hampaittensa raoissa ollut paljon vanhaa ja tympäisevää ruuanjätettä."

"Helmivalkeat hampaat lienevät kuitenkin houkutelleet suudelmia", tokaisi Petter Witt ja katsahti Helgaan.

Mutta Helga punastui ja vastasi lyhyesti: "Tarvitseeko muka välttämättömästi suudella?" niin torjuvalla äänellä, että Witt tuumi: heipä vain, enhän ole sanonut, että tässä oli kysymys meistä kahdesta.

Sitten lähtivät he puistoon ja pistäytyivät lopulta talliin, missä Helga tunsi jokaisen hevosen ja meni useimman pilttuuseen, mainiten niitä nimeltään. Ja Petter Witt kuunteli hänen raikasta, hyväilevää ääntään, ja hän toivoi saavansa kulkea täällä koko päivän, kuunnellakseen sitä sydämensä virkistykseksi.

Lopulta täytyi hänen kumminkin lähteä. He tulivat arkihuoneeseen, hänen sanoakseen hyvästi neiti Josefinalle.

"Teidän vaatteenne eivät ole vielä kyllin kuivat", sanoi Helga, "mutta tehän voitte ottaa vaipan Krappin pyhätamineiden päälle, ja me voimme lähettää omanne sitten illalla majataloon. Nyt annan valjastaa Attilan, ja minä kyyditsen teidät Skogstoftaan."

"Jos kyyditsemistä tarvitaan, niin sen voi Jöns Petter tehdä", sanoi neiti Josefina. "Sinua ja Attilaa ei voi lähettää, te olette yhtä hulluja molemmat Lopuksi vielä katkaisette niskanne."

"Minunhan syytäni oli, että hra Witt joutui puroon; senvuoksi tahdon minä myöskin viedä hänet kotiinsa vahingoittumattomana."

"Silloin on joka tapauksessa Hans valjastettava vaunujen eteen. Attilaa sinä et saa. Minä en tahdo tietää mitään ruumiintarkastuksista ja hautauksista tai että täällä juostaisiin kuulustelemassa ja pöytäkirjoja, pitämässä."

Hans osoittausi jo melkoisesti elähtäneeksi nelijalkaiseksi, joka liian helpoilla päivillä ja liikanaisessa vapaudessa olleena oli kerrassaan menettänyt velvollisuudentuntonsa. Jo ponnistautuessaan pihan yli valjastettavaksi se rasittui siinä määrin, että leveitä hikijuovia läikkyi sen pakahtuvilla kupeilla.

Helga maiskautteli kieltänsä, äänsi: tkah — tkah! ja läiskytteli ruoskalla. Mutta se ei vaikuttanut vähintäkään Hansiin. Se seisoi ja katseli kohti taivasta ajatuksiinsa vaipuneena. Se tuntui tuumivan kauan ja vakavasti, ennustiko pieni, harmaa pilvenhattara tuolla ladon yläpuolella sadetta vai menisikö se mahdollisesti ohi. Perusteellisesti aprikoittuaan tätä seikkaa se kuolasi ja ajatteli näköjään lähteä laskeutumaan päivällislevolle. Joka tapauksessa se astui vaunut perässään pihan keskellä olevalle ruohokentälle aivan kuin etsiäkseen sieltä itselleen sopivaa makuupaikkaa.

Mutta nyt kävi Helga kärsimättömäksi, ja ruoskansiima joka tähän asti oli vain vinkunut ilmassa, sattui Hansin lihavaan selkään?

Hans käänsi päätään ja katsoi häneen kuin olisi tahtonut sanoa: "sitäpä en tosiaankaan olisi sinusta uskonut", jonka jälkeen se yhä valmisteli lepohetkeään.

Mutta kun lyönnit jatkuivat ja nyt myöskin tuli ruoskan varsi käytäntöön, huomasi Hans, että hänen oli alistuttava ylivoimaan.

Tällä hevosyksilöllä oli kuitenkin erittäin laaja sisäinen elämä. Ja sellainen tehtävä kuin vaunujen vetäminen ei pitkääkään aikaa voinut sen ajatuksia kiinnittää. Toisinaan se vaipui tuumimaan jotakuta tärkeätä ongelmaa. Silloin se pysähtyi, sieppasi ruohotukon suuhunsa ja tuijotti ilmaan, ja jälleen lähtiessään liikkeelle se tempausi lyhyeen laukkaan. Se oli itse keksinyt tämän tavan. Se ei nähtävästi olisi muuta toivonut kuin saada heittäytyä pitkäkseen, eikä se juossut sen nopeammin kuin että lehmä levollisesti kulkien olisi helposti voinut pysyä mukana.