V.

Sillävälin eleli Munksholman omistajatar onnellisessa tietämättömyydessä siitä vaarasta, mikä häntä lähestyi.

Taikkapa — onnellisenako? Saattoiko yleensä mainita tätä käsitettä yhdessä neiti Josefina Munkin kanssa? Ah ei, onnellinen hän ei ollut. Sillä jos onnea on olemassa, niin se asustaa kunkin omassa mielessä, ja neiti Josefinalla oli raaka ja tyly sielu. Vain hyvin harvoin pääsi aurinko sinne sisälle, ja silloin hän ei tahtonut itse sitä tunnustaa.

Muuten arveli ehkä yksi ja toinen, että hänelle oli ollut onni myötäinen — jopa tavattoman suuressa määrin.

Aikoinaan saadessaan sen tiedon, että hänestä oli tullut Munksholman omistajatar, hän asusti pienessä talossa Österbron osassa Kööpenhaminaa. Hän eli ruokavieraita pitämällä, söi margariinia ja käytti hansikkaita, joiden sormenpäät olivat auki. Lieneepä myöskin ollut joku juttu onnettomasta rakkaudesta… Sanalla sanoen, Josefina Munkia saattoi pitää elämän laitapuolelle joutuneena.

Ei ollut helppo sanoa, mitenkä oikeastaan oli. Hän oli aivan varmasti kerran ollut hauskannäköinen eikä suinkaan epämiellyttävä. Mutta me ihmiset olemme niin lyhytnäköisiä! Kun vastoinkäymiset tulevat, ei mieleemme juohdu tuon kaiken selväksi aiheeksi se, että sarja pieniä tilapäisiä asianhaaroja satuttautuu yhteen suututtamaan meitä. Jos joku tyhmyri tekee vararikon, ovat olosuhteet maailman kauppamarkkinoilla hänet siihen pakoittaneet. Jos joku pappi ei saa kuulijoita, niin häntä vastaan on kääntynyt ajanhenki, jonka kanssa hänen on kamppailtava jättiläismäisessä yksinäisyydessään. Jos joku neitonen ei saa miestä, niin yhteiskunnalliset olosuhteet ne estävät miehiä menemästä naimisiin.

Niin, toisinaan myöskin taivas itse kokoaa voimansa yksinomaan vain sitä varten, että voisi suututtaa pikkuihmisiä.

Neiti Josefinakin etsi syytä huonoon onneensa siitä, että elämä oli järjestynyt kehnolle kannalle. Hän oli köyhä, ja hän syytti siitä lakia, joka salli kaiken perheomaisuuden keräytyä muutamien harvojen käsiin. Hän oli pettynyt rakkaudessa — luonnollisesti sen vuoksi, että miehet olivat itserakkaita ja siveellisesti turmeltuneita, kuten koko ajan henki muutenkin kirjallisuuden ja alkoholin vaikutuksesta.

Hän ei kumminkaan ollut niitä, joissa tyytymättömyys puhkee julki. Katkeruus miessukupuolta kohtaan oli tehnyt hänestä naisliikkeen harrastajan, mutta hän ei kyhännyt mitään kirjoitelmia sanomalehtiin eikä pitänyt mitään esitelmiä. Ei ollut hän myöskään jäsen missään yhdistyksessä. Hän oli naisasian ajaja vain omissa pienissä huoneissaan Österbron kulmalla. Täällä istui hän ja kävi yrmeäksi, ryppyiseksi ja yksinäiseksi kuin vanha huuhkaja.

Ja kun hän sitten kohtalon oikusta äkkiä joutui tilanomistajaksi, oli jo myöhäistä; katkeruus oli häneen imeytynyt. Hän muutti äänensä vielä hieman voimakkaammaksi ja totutteli käyttämään karskia komennussävyä, joka täydellisesti lannisti jokaisen, ken vain oli hänestä riippuvainen. Vieraat pitivät häntä varsin mielenkiintoisanakin. Hän oli niitä, jotka voivat olla niin epämiellyttäviä, että jurous tuntuu vain naamarilta, jonka alle he koettavat peittää sydämensä hyvyyden.

Suurta tilaa johti hän aivan kuin se olisi ollut hänen piskuinen vanhanpiian-taloutensa Österbron kulmalla. Hän sekautui kaikkiin yksityisseikkoihin ja luonnollisestikin joutui petetyksi suuremmissa asioissa. Hän ei luottanut kehenkään palvelijoistaan, ei kehenkään muuhun paitsi tilanhoitajaan, joka oli ollut siellä jo kamariherran ajoista lähtien. Saattoi tapahtua, että hän nousi keskellä yötä katsomaan, paloiko lamppu renkituvassa.

Mutta yksi asia vaivasi varsinkin ensimäisinä vuosina hänen ajatuksiaan. Ja se oli kysymys, kelle tila joutuisi hänen kuollessaan.

Hänellä oli ainoastaan yksi sukulainen, sisarenpoika, mutta heidän välinsä olivat jo vuosia takaperin rikkoutuneet. Syynä oli se, että hän oli pettänyt suvun jalot perinnäistavat ja ruvennut käsityöläiseksi. Hän oli nimittänyt tätiänsä vanhaksi hermopotilaaksi; nyt oli hän seppämestarina eräässä pikkukaupungissa ja naimisissa entisen mestarinsa tyttären kanssa.

Ei luonnollisestikaan saattanut tulla kysymykseen, että tila ja omaisuus siirtyisivät hänelle, ja "vanha hermopotilas" tuumi kauvan testamentata kaikki hyväntekeväisyystarkoituksiin. Mutta sitten tuli hän muistaneeksi koko joukon ihmisiä, joiden kanssa hänen oli mahdoton sopia ja jotka silloin saisivat hyötyä tästä hänen teostaan, ja sepä tässä vielä puuttuisi.

Hän mietti tätä niin kauvan, että hän lopulta sai sappitaudin. Sappitauti oli syynä, että hän joutui kööpenhaminalaiseen sairaalaan, ja siellä häntä hoiti tohtori Möller.

Tohtori Möller oli ainoa ihminen, joka pitkään aikaan oli osoittanut tuolle katkeralle vanhallepiialle hiukan ystävällisyyttä, ja muuten oli hän mies, joka itsekin kyllä saattoi tarvita lähimäisen tukea. Hän oli leski, ja velkoja hänellä oli yli korvien. Nämä velat hän oli hankkinut antamalla nimensä takuuseen hyville ystäville. Hänellä oli pieni tytär, jonka epävarma tulevaisuus tuotti hänelle ainaisia huolia.

Tämän kuuli neiti Josefina ja sai päähänpiston.

"Teidän pitäisi antaa hänen tulla hiukan minun luokseni Munksholmaan", hän sanoi. "Olen usein ajatellut, että saattaisi olla hauskaa, jos talossa olisi nuori tyttönen."

Muutama päivä myöhemmin tapahtui Helga Möllerin tulo Munksholmaan. Aluksi neiti Josefinan vieraana, sitten jonkunlaisena seuranaisena.

Niin valoisa oli tuon nuoren tytön hymy, niin helskyvä hänen naurunsa, että ei edes neiti Josefina saattanut sitä vastustaa. Helga Möller alkoi pian vetää vertoja tilanhoitaja Krappillekin neiti Josefinan vaikutusvaltaisena seuralaisena. Ja kumminkin oli Krapp aina tähän asti ollut ainoa ihminen, joka oli saattanut iloita hänen suosiostaan.

Paria vuotta myöhemmin otti neiti Munk Helgan ottolapsekseen ja määräsi hänet perijäkseen. Hän otti vastatakseen tohtori Möllerin veloista siten, että lupasi maksaa ne vähitellen muutamassa vuodessa, jos hän yhä edelleen oli tyytyväinen Helgaan.

Vain yhden ehdon hän pani tähän lupaukseen: Helga ei saanut mennä naimisiin. Ei koskaan! Niin pian kuin kasvatusäiti oli kuollut, oli hänen otettava nuori tyttö kasvatikseen, jonka tuli vuorostaan periä kaikki taas hänen jälkeensä — samoilla ehdoilla.

Näin piti Munksholman kulkea perintönä puhtaalta neitseeltä toiselle. Miesten saastuttavat kädet eivät saaneet koskaan kajota tähän omaisuuteen.

Tämän ehdon kuullessaan Helga hiukan miettivästi nyrpisti pientä pystynenäänsä. Sen jälkeen kun hän pari vuotta sitten oli ollut kihloissa erään kimnasistin kanssa, oli tosin hänen sydämensä ollut vapaa, mutta joka tapauksessa! Tämähän oli melkein samaa kuin mennä luostariin.

Kuitenkin: kun hän oli hieman ajatellut asiaa, myhäili hän valoisaa hymyänsä ja myöntyi.

Neiti Josefina oli niin voimakkaasti valaissut hänelle miessuvun alhaisuutta, että mahdollinen avioliitto tuollaisen pahantekijän kanssa vähitellen alkoi näyttäytyä hänelle hyvin epäilyttävässä valossa. Ja onnen kultakiilto houkutteli häntä.

Hänet sidottiin ankarilla velvollisuuksilla. Jos hän meni naimisiin, niin oli hän samassa hetkessä menettänyt perintöoikeutensa ja hänen isänsä sai itse selvittää velkansa niin hyvin kuin taisi.

Mutta tästä ehdosta ei saanut kukaan muu mitään tietää, paitsi kasvatusäiti, kasvattitytär sekä tilanhaltija Krapp, joka asiakirjan laati. Ei edes tohtori Möller saanut asiasta vihiä.

Täten tultiin siihen, että Helga Möller, jonka nimi tästä lähtien tuli olemaan Helga Munk ja jonka tuli sanoa neiti Josefinaa tädikseen, vannoi pysyvänsä naimattomana kuolemaansa saakka.

Hän taisteli urhokkaasti karkoittaakseen mielestään pois ne kevättunteet, jotka toisinaan hänet valtasivat ja tekivät hänet raskasmieliseksi. Ja kun hän ei koskaan tullut tavanneeksi nuoria miehiä ja vain harvoin nuoria tyttöjäkään, ei hänellä ollut mitään syytä kehittää naisellista miellyttämiskykyään. Hän sai jotakin miesmäistä tapoihinsa, ja hän käytti mielellään voimasanoja. Hän ratsasti hajareisin, poltteli pitkiä sikaareja ja kiroili kuin mies. Häntä nimitettiinkin paikkakunnalla "neiti Munkin pojaksi."