XXVI.
Saima Kolu translation
Seuraavana päivänä Matts Brille ja Mossgord matkustivat pois. Petter Witt ei lähtenyt heidän mukanaan. Neiti Josefina oli jo tullut leppeämmälle tuulelle ja pyytänyt hänet vieraakseen Munksholmaan pariksi päiväksi.
Matts Brille ja Mossgord olivat anastaneet yksikseen tupakoimattomien vaunuosaston. Mossgordilla oli suussaan iso ja karkeatekoinen sikaarinsa, ja portviiniäkin he olivat hankkineet. Aina kun juna pysähtyi asemilla, tuli veturinkuljettaja, joka samalla oli lämmittäjä, junailija, kantaja ja pakkamestari, heidän luoksensa saamaan lasillisensa ja pakinahetkensä.
"Oikeastaan tämä on ollut kerrassaan hauska matka", puheli Matts Brille. "Kaunista seutua, erinomaiset sängyt, hyvä isäntä kestikievarissa. Ja me olemme saavuttaneet hyvän tieteellisen tuloksen. Minua todellakin ilahuttaa, ettei minusta tullut tilanomistajaa, sillä se on liian mukavaa laiskanvirkaa. Nyt on minun tosin ollut pakko lainata rahoja tädiltäni, muutoin en olisi voinut suorittaa veturinkuljettajalle hänen prosenttiansa. Kyvykäs mies, kyvykäs mies!"
Mossgord oli tehnyt muutamia muistiinpanoja.
"Tiedätkö, kuinka monta prosenttia olet vähin erin luvannut maksaa? Satakaksikymmentäviisi! Se on melkoinen menoerä."
"Oh, herra varjelkoon, sehän olisi johtanut minut häviöön. Niin, siitä näkee, kuinka kallista on olla rikas. Sitä ei tule ajatelleeksi, ennenkuin on joutunut siihen asemaan."
Munksholman kohdalle päästyään juna tavallisuuden mukaan pysähtyi metsässä, ottaakseen vauhtia mäen yli.
Ylikäytävällä seisoivat Helga ja Petter Witt. He huiskuttivat ja viittoivat. Matts Brille ojensi vaununakkunasta viinipullon ja lasin, josta veturinkuljettaja oli juonut.
Petter Witt huuhtoi sen purossa, joka lorisi kivisillan alla, ja hän ja Helga kilistivät vuorotellen poistuvien kanssa.
"Onnelle ja tulevaisuudelle!"
Mutta se röyhkeä nuori metsäetana oli asettunut poikkiteloin kiskolle ja makasi siinä, kunnes veturi puhkuen lähti liikkeelle. Vasta sitten se suvaitsi vetäytyä sivulle.
Seuraavana hetkenä Helga ja Petter Witt astuivat raiteen yli. He olivat liiaksi kiintyneet toisiinsa, huomatakseen etanaa, ja Witt laski jalkansa niin lähelle sen mustaa, niljakkaa ruumista, että se ihan säikähti.
"Ihmiset ovat ihmeellisiä otuksia", ajatteli etana ja katsoi suuttuneena heidän jälkeensä pitkävartisilla silmillään. "Heidän veturinsa tieltä kyllä ehtii väistyä, mutta parasta on varoa silloin kun heillä on se riivaus, mitä he sanovat rakkaudeksi."
Ja närkästyneenä vetäen tuntosarvensa kokoon se ryömi metsään.