XI.

Ensimäiset päivät kuluivat Skogstoftan majatalossa toimettomuudessa. Bertil Mossgord vietti enimmäkseen päivät pitkät puutarhan ainoassa riippumatossa. Matts Brille istui vieressä ja pohtien, miten alottaisi sotaretkensä. Petter Witt harhaili ympäristössä aiheita haeskelemassa.

"On valmistauduttava tuohon suureen työhön", sanoi Mossgord, — "itseensäsyventymisen ja whiskyn avulla."

"Seutu lienee hyvin kaunista, pitäisi nähdä sitä."

Mossgord käänsi hitaasti päätään ja katsoi ihmeissään häneen.

"Minun käsitykseni mukaan on tuo niin sanottu luonnonkauneus keksitty vain sitä varten, että rikollisesti tehtäisiin elämä happamaksi ihmisille, jotka muuten voisivat elää levossa ja huolettomina. Eihän ole, jumal'avita, ainoatakaan kunnollista ravintolaa maaseudulla, lähitienoon ylpeilemättä jostakusta suuresta nähtävyydestä. Ja paneppa merkille, kaikki nuo vesilammet ja pyökkipuistikot, joiden verrattomuutta on ylistelty, ovat aina puolen tai kokonaisen penikulman päässä. Marssit sinne läähättäen kuin pikajunan veturi. Tai istut kantotuolissa ja annat huonosti kasvatettujen mukuloiden potkia jalkojasi. Ja minkä vuoksi? — Saadaksesi lopulta hikeä valuen katsella jotakin moskaa ja uskotella itsellesi ja muille älyttömille, että siitä todella nautit ja että sinulla on hauskaa."

"Niin, mutta — niin, mutta, kun minä nyt kerran tulen tämän herraskartanon omistajaksi, niin tuleehan minun hieman tuntea seutua. Minun on myöskin pakko perehtyä maanviljelykseen. Nykyään en osaisi eroittaa nauriita kaalista."

"Tuo on vanhentunut ajatuskanta, että maanviljelijä muka tarvitsee kaikkea tuollaista kuollutta tietoa. Ei, maanviljelijän tulee kulkea kädet taskussa ja tirkistellä taivasta kohti katseella, joka on samanlainen kuin sairaalla krokotiililla kuun paisteessa, ja sanoa, että näyttää niinkuin tulisi sade, ja juuri nyt kun hänen pitäisi saada lanta kotiin vedetyksi tai kun lampaat saavat penikoita. Ja hänen täytyy osata pelata nakkia ja marjaasia korteilla, jotka liimautuvat toisiinsa kiinni ahkerasta käytöstä, ja sitten täytyy hänen kyetä juomaan puolikas punssia tyhjään vatsaan. Tuo toinen — että tulisi tuntea viljalajit toisistaan tai nähdä hevosesta, onko se soimenpureksija tai pillikeuhkoinen taikka vauhko — sellainen oli kyllä tarpeellista ennen vanhaan. Nyt on meillä tietääkseni maanviljelysneuvojat ja muut sellaiset. — Mutta enpäs tässä turhaan innostu. Nyt on aamiaisaika, ja on parasta järjestää aina niin, että on täydessä henkisessä ja ruumiillisessa hyvinvoinnissa aterialla ollessaan."

Aamiaispöydässä osoittikin Mossgord kerrassaan suuremmeistä sotaherran taitoa. Yhdellä ainoalla salamannopealla silmäyksellä hän oli saanut täyden kuvan pöydästä ja tehnyt sotasuunnitelmansa. Hän näki, että savustetut lohipalat olivat helposti voitettavissa. Oli vain puoleksi niin monta viipaletta kuin pöytävieraita oli. Ja mitä ankeriashyytelöön tuli, niin se ei varmasti koskaan ennättäisi häneen saakka. Hän huomasi myöskin, että kolme paistettua munaa pöydän toisessa päässä neitseellisessä yksinäisyydessään uneksi yhtymyksestä kinkun kanssa, jota varten ne olivat määrätyt. Kun näki hänen iskevän loheen, samalla kun hän sai paistetut munat kiertoliikkeeseen, ottaen myöskin rohkealla rynnäköllä ankeriashyytelön naapurinsa käsistä, joka juuri odotteli saavansa sitä tarjota rinnallaan istuvalle naiselle — se oli kuin olisi saanut nähdä Napoleonin lyövän yhden sotajoukon, kääntyäkseen heti toista vastaan, voittavan myöskin sen ja sitten salaman nopeudella heittäytyvän kolmannen kimppuun. Mossgord oli syömätaituri. Vuosikausien uutteralla harjoittelulla oli hänen vatsalaukkunsa kehittynyt siinä määrin joustavaksi, että sen talteen mahtui tavattomat määrät ruoka-aineita, jotka olisivat halkaisseet vähemmin tottuneen vatsan. — Aterialta päästyään hän viipymättä heittäytyi uudelleen riippumattoon. Hänen vieressään oli whiskypullo. Suupielessä riippui iso karkeatekoinen havannasikaari. Hän joi lasistaan kaksi siemausta, levitti sitten nenäliinan kasvojensa peitteeksi ja vaipui syviin mietteisiin.

"Tekee mieli muistella, mitä kaikkea on syönyt."

Matts Brille alkoi käydä kärsimättömäksi. Hän oli kerännyt tarkkoja tietoja päärakennuksesta, Munksholman viljelyksistä, maan laadusta, karja kannasta, palvelijoista sekä siitä, kuinka paljon meijeristä saatiin voita, ja häntä kiusasivat nyt ajatukset, kuinka hän saattaisi tätä kaikkea hoidella, sitten kun ne joutuivat hänen haltuunsa. Uhraisiko hän enemmän maanviljelykseen vaiko karjanhoitoon? Olisiko edullista ryhtyä pitämään sikoja vai pitäisikö kenties perustaa raakasokeritehdas?

"Minähän en voi mitään päättää varmasti", hän valitteli, "ennenkuin itse pääsen tuonne ja saan nähdä kaikki. Sinun sietäisi syödä hiukan vähemmän, Mossgord. Tuollainen ahmiminen laimentaa toimintakykyä."

"Kievarinisäntä on ollut usein hyvässä hiprakassa viime aikoina. Kolmasti päivässä — se on hänen pikku ohjelmansa. Senvuoksi kuormittaa hän aamiaispöytänsä harvinaisen ja liikuttavan puolustelevasti. En voi kohdella mies-parkaa niin kovasydämisesti, että hylkisin tuollaista huomaavaisuutta."

"Ja minun on siis odotettava, kunnes hänen sopii lopettaa juopottelunsa. Hiisi vieköön, enköhän tarjoa hänelle jotakin prosenttia, jotta hän kiirehtisi. Ei ole ketään, johon voisin luottaa! Petter Witt esimerkiksi, mitä hän hommailee? Häntähän ei näy koskaan."

Niin, mitä teki Petter Witt? Hän ei ollut puhunut matkatovereilleen mitään käynnistään Munksholmassa, mutta jos he olisivat häntä vakoilleet, olisivat he saaneet nähdä, että hän asteli joka päivä herraskartanoon päin.

Hän saattoi istua tuntikausia maalaustelineensä ja kankaansa takana. Mutta hän ei maalannut, ei ainakaan mitään mainitsemisen arvoista.

Metsän linnut lentelivät hänen ympärillään. Ne hyppelivät oksalta oksalle, panivat untuvapäänsä kallelleen ja katselivat häntä viisailla, pyöreillä kivihiilisilmillään.

"Piip, piip, mikä on tuo jättiläinen? Piip, piip, mitähän tuo täällä istuskelee, hänhän ei tee mitään? Piip, piip, mitähän tuommoisiin ihmisaivoihin mahtuu?"

Niin, herra tietäköön. Petter Witt tiesi itse varsin hyvin, että hän esiintyi kummallisesti ja järjettömästi. Hän istui tuolla metsän sisässä useita tunteja joka päivä, tavoittaen näkyviinsä erästä vaaleata pukua.

Vaaleata pukua, joka eräänä päivänä oli välähtänyt hänen katseensa ohi harmaiden pyökkirunkojen välissä ja jonka hän toivoi alati tulevan takaisin.

Toisinaan luulikin hän näkevänsä siitä vilahduksen. Silloin hän saattoi lyödä telineensä ja maalilaatikkonsa kokoon ja lähteä sitä takaa ajamaan, ja hän pikemmin juoksi kuin käveli, hän tunki orjantappurapensaisiin, repien kätensä veriin, ja hän uskaltausi mättäille, missä maa keinui jalkain alla ja ruskea sohjo lotisi kengissä.

Mutta vain yhden kerran hänen onnistui nähdä se vaalea puku.

Se tapahtui eräänä päivänä auringon ollessa laskemaisillaan, kun hän asteli tietä pitkin ja oli jo jättänyt kaiken toivon. Silloin näki hän sen tulevan poikki tien niin läheltä, että sen kantajan oli mahdoton kulkea hänen ohitseen häntä huomaamatta. Hän kiiruhti paikalle, mutta perille päästessään hän ei tavannut siellä ketään. Ja puun latvassa istui metsäkyyhkynen kuhertaen vahingoniloisena.